Kirjoitus käsitteli osaamisen kehittämistä – sitä, millaista osaamista tulevaisuutta ajatellen kannattaa kehittää ja miten sitä voisi käytännössä tehdä. Elämme siinä määrin osaamisyhteiskunnassa, että kysymykset ovat oleellisia meille kaikille. Lisäksi osaamisen kehittäminen on asia, josta allekirjoittaneelle maksetaan, joten aiheen käsittelyyn lienee jonkinasteinen velvollisuuskin.

Blogaus alkoi vuosien takaisella otteella Bill Gatesin haastattelusta. Siinä Bill kertoi, ettei halua itseään kutsuttavan bisnesmieheksi. Hän kertoi uhraavansa ajattelustaan noin 10% liiketoiminnalle. Bisnes ei ollut hänestä niin monimutkaista, että siitä kannattaisi tehdä titteliä käyntikorttiin. Haastattelija jatkoi kysymällä kuvaavampaa titteliä. Tiedemies, vastasi Bill.

Osaaminen ja kilpailuetu

Osaamisella on arvoa. Lähtökohtaisesti kaikki osaaminen, josta on hyötyä tekijälle itselle tai ympäröivälle yhteiskunnalle, on arvokasta. Se, että kykenee omassa elämässään tekemään jotain, voi olla merkittävä arvo ihmiselle. Osaamisen arvo voi olla puhtaasti käytössä ja vaikka omaksi iloksi. Lisäksi yhteiskunnassa osaamiseen perustuvaa arvoa voidaan vaihtaa. Vaihdannan arvo realisoituu tavallisesti työ- tai asiakassuhteessa, jolloin henkilö vaihtaa osaamisensa useimmiten rahaan. Verkostoissa vaihdanta voi toki välillisesti tapahtua vaikka osaamista jakamalla, joskin harrastustoimintaa lukuunottamatta sekin lopulta tähtää joko itsen tai toisten työllistymiseen. Riippuen osaamisalasta, tekijän kyvykkyydestä ja vaikka tämän brändistä, vaihdettavan osaamisen arvo (onpa se todellista tai kuviteltua) vaihtelee, joskus rajustikin. Lopulta arvo luo kilpailuedun, joka puolestaan luo olosuhteita ja vapautta toteuttaa itseä.

Vaihdettavan osaamisen arvo elää ja muuttuu ajassa. Yleensä se vieläpä laimenee tai kokee inflaation. Aikana, jolloin kylässä oli yksi luku- ja kirjoitustaitoinen henkilö, hänellä oli yhteisössä erityinen kilpailuetu. Kaikkien pystyessä lukemaan ja kirjoittamaan tuota samaa etua ei ollut enää kenelläkään. Aiemmin harvinaisena pidettyjen taitojen yleistyessä, tai vaikka automatisoituessa, niiden kysyntä vähenee. Työelämässä tämä tarkoittaa, että osaamisesta maksetaan vähemmän tai ei ollenkaan. Samalla kilpailu kiristyy. Ei ole ihme, että jatkuvasta oppimisesta on tullut päivän sana.

Erityisen yleistyessä se ei ole enää erityistä. Tämä lienee itsestään selvää. Tätä itsestäänselvyyttä osaamisensa kehittäjän tulisi kuitenkin ajatella. Siihen nimittäin sisältyy haaste.

Erottumisen algoritmi

Blogaus siis käsitteli erottumista ja erityisesti erottumista luovaa osaamista. Tämän voisi nähdä yksilötason strategiana kehittää osaamista tavoitteena tulla noteeratuksi tai löytää oma paikka työelämässä. Jollekin se on tie unelmiin. Kirjoittaja oli omalla oppimispolullaan päätynyt ideaan, jota kutsui erottumisen algoritmiksi (outlier algorithm). Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kahden muuttujan yhtälö: Miten arvokasta osaaminen on? Ja miten harvinaista se on?

Lähtökohtaisesti on kannattavaa hankkia osaamista, joka on arvokasta. Tällaiselle osaamiselle on tilausta ja käyttöä. Sillä ratkotaan haasteita ja vastataan olemassa olevaan kysyntään. Se voi kuitenkin myös tarkoittaa, että vastaavia osaajia on jonoksi asti. Jos lisäksi pystyy hankkimaan osaamista, joka on harvinaista, tuo jono voi joko lyhentyä tai jopa hävitä. Siitä päästäänkin haasteeseen.

On turvallista tehdä asioita, joita muutkin tekevät, sillä todennäköisesti enemmistö tekee asioita kuitenkin oikeaan suuntaan. Iso joukko ja joukon äly monesti korjaavat itse itsensä suuntaa. Toisaalta erottuakseen pitäisi tehdä jotain muuta, tai vähintään jotain eri tavalla. Siitä puolestaan seuraa tilanne, jossa on suuri todennäköisyys tehdä joko vääriä asioita, tai asioita väärin. Erottumisessa on riski päätyä tekemään asioita, jotka ovat kyllä harvinaisia, mutta eivät välttämättä arvokkaita.

Tutkijan polku

Jo jonkin aikaa on puhuttu ideaalista työelämän osaajasta, jolla on niin sanottu T-tyypin osaamisprofiili. T:n pystyviiva kuvaa syväosaamista jossain tietyssä asiassa. T:n vaakaviiva puolestaan moniosaajuutta. Ihannetyyppi on generalisti, jolla on jokin erityistaito.

Formaali koulutus pyrkii osaltaan taiteilemaan näiden ulottuvuuksien äärellä. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Järjestelmä on nimittäin useimmiten viritetty enemmän tai vähemmän palvelemaan suurta yleisöä ja etua, olipa tarjonta miten laajaa, ja joustavuus miten suurta tahansa. Kustannuspaineissa pitäisi kuitenkin pystyä luomaan skaalautuvia ratkaisuja. Lisäksi järjestelmillä on taipumus vaalia pysyvyyttä muutoksen sijaan. Luotaessa markkinoiden kysyntää vastaavia opetussuunnitelmia, on aina mahdollista, että ajan mittaan ja inflaation jyllätessä vähennetään suunnitelmien tuloksena syntyvän osaamisen kilpailuetua.

Siitä päästäänkin Bill Gatesiin ja tämän perimmäiseen identiteettiin. Tiedemiehellä on tutkijan uteliaisuus, halu löytää jotain uutta, kykyä kokeilla ja oppia kokemuksesta. Tiedemies ei aloittaessaan vielä tiedä, mitä tulee keksimään tai löytämään. Jos kohteena olisivat itsestäänselvyydet, ei puhuttaisi edes tieteestä tai tutkimisesta. Lisäksi päämääränä on löytää jotain arvokasta. Käytäntö on osoittanut, että sellaista kyllä aina jossain vaiheessa löytyy.

Järjestelmä voi aidosti antaa eväitä arvokkaan osaamiseen kehittämiseen. Se voi myös tarjota eväitä tutkivan mielen kehittymiseen. Järjestelmät kuitenkin katsovat enemmän tai vähemmän samaan suuntaan: samoihin ilmiöihin, samoihin trendeihin, samoihin teorioihin jne. Erottuakseen osaajan on lopulta löydettävä oma polkunsa. Yhteiskuntamme auttaa vähintään määrittämään lähtöpisteen. Loput on kuitenkin tehtävä itse.

Luotko edellytyksiä erottua osaamisellasi?

Yhden klassisen viisauden mukaan meistä tulee sitä, mitä ajattelemme ja teemme päivästä toiseen. Omaa tutkijan mielentilaa voi testata esimerkiksi seuraavissa arkipäivän tilanteissa.

• Onko tiedonlähteenä muuta kuin päivän lehti ja illan uutiset?
• Onko lukemistossa muuta kuin bestsellereitä?
• Onko seurannassa muita kuin maailmankuuluja vaikuttajia?

Missä sinun tutkijan polkusi kulkee? Ja missä määrin se haarautuu tai voisi haarautua jonnekin, missä ei ole ruuhkaa? Ja millaisen arvon äärelle se voisi johtaa – käytettäväksi joko itse tai vaihdettavaksi johonkin muuhun?

Oman ajattelun rajoittuneisuutta tuli pohdittua edellisessä kirjoituksessa. Uskon, että tutkivalla mielellä on edellytykset löytää myös oman ajattelun ja osaamisen hämyisimpiin nurkkiin. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Toisaalta, jos se olisi helppoa, olisiko se arvokasta? Tai harvinaista?

Kuva: Pixabay

The post Bill Gates ja erottumisen algoritmi appeared first on Teemu Ruohonen.

Yksi ruuhkavuosia leimaava piirre näyttää olevan, että on paljon helpompi keksiä asioita, joita olisi hyödyllistä tehdä, kuin löytää aikaa niiden tekemiseen. Ihmettelen säännöllisesti omien opiskelijoiden kykyä suoriutua työn, opintojen ja perheen ristipaineessa. Sen lisäksi, että tilanne voi johtaa riittämättömyyden kokemukseen, se voi myös saada tuskailemaan omaa keskeneräisyyttä. En ole voinut välttyä ajattelemasta, miten hyödyllistä tämä olisi ollut jo muutama vuosi sitten. Toisaalta, mitä enemmän kilometrejä karttuu, opiskeluunkin tulee uusia, kiinnostavia ja erilaista lisäarvoa tuottavia tasoja. Aiemmin tehty ja koettu saa teoreettisen ymmärryksen karttuessa uudet kehykset. Uusi tieto rikastuttaa aiempaa osaamista tuoden työkalupakkiin uusia niin tiedollisia kuin taidollisia välineitä. Kulloinenkin tilanne luo aina mahdollisuuden suunnata oppimista tarkoituksenmukaisesti.

Minulla on ilo ansaita leipäni tiedon rakentumisen äärellä. Nyt olen päässyt sen iloa ja tuskaa myös itse opiskelijan roolissa maistamaan.

Tietoisuuden tuolle puolen

Yksi tapa kuvata niin yksilöiden kuin organisaatioiden tietämystä on tarkastella tiedon ja siitä tietämisen suhdetta. On asioita, joita tiedämme ja olemme siitä myös tietoisia. On myös asioista, joiden tunnistamme olevan nykyisen tietämyksemme ulkopuolella. Sen lisäksi on hämärä, pimeä tai sokea alue. On aina tietoa, jonka olemassaolosta emme ole edes tietoisia.

On kiinnostavaa ajatella tietämyksen raja-alueita. Siellä uuden oppiminen lopulta tapahtuu. Osa tiedosta pakenee tietoisuutta. Osa tiedosta voi kuitenkin olla jo meissä.

Opintojen myötä on tullut tutustuttua unkarilaisbrittiläiseen tiedemieheen ja filosofiin Michael Polanyiin (1891-1976). Polanyi on jättänyt jälkensä historiaan haastamalla positivistista tietoteoriaa – ajatusta, että olisi pelkästään objektiivista, empiirisesti havaittavaa tietoa. Hänen lähtökohtansa ihmisen tiedonmuodostukseen on siinä, että tiedämme enemmän kuin pystymme kertomaan. Esimerkkinä hän on käyttänyt sitä, miten helposti tunnistamme tutut kasvot isosta joukosta ihmisiä. Kyseisessä tilanteessa meidän voi kuitenkin olla vaikea kertoa, minkä vuoksi tunnistimme nuo kasvot ja niin helposti. Ihmisten tiedonmuodostuksessa on alitajuisia, tiedostamattomia prosesseja, joiden tuottamaa tietoa Polanyi kutsui hiljaiseksi tiedoksi.

Hiljaista tietoa kuvaa se, että ihminen ei välttämättä ole tietoinen omasta tietämyksestään eikä myöskään osaa sitä sanoittaa. Hiljaiseen tietoon perustuvat prosessit ovat automaattisia ja tulevat näkyväksi toiminnassa, kun taas näkyvä, eksplisiittinen tieto on tunnistettavissa ja sanoitettavissa. Hiljainen tieto syntyy ja rikastuu kokemuksesta. Evoluution näkökulmasta alitajunnalla on tiedostavaa mieltä pidempi historia. Se on auttanut ihmislajia selviytymään ennen korkeampien tietoisten prosessien kuten puhutun kielen syntyä.

Hiljainen tieto ja sen merkitys tunnistetaan nykyään monissa yhteisöissä ja organisaatioissa. Tyypillisesti tämä näkyy silloin kun joku pitkäaikainen työntekijä eläköityy tai vaihtaa työpaikkaa. Vuosien mittaan karttunut tietotaito on tehnyt henkilöstä poikkeuksellisen osaajan. Hän voi kertoa jotain osaamisestaan tai luoda dokumentteja hyvistä käytännöistä, mutta hänen tietämyksessään on myös asioita, jotka pakenevat sanoitusta. Asian voi myös ajatella niin, että organisaatioissa on aina enemmän tietämystä kuin se pystyy hyödyntämään. Yhteisön potentiaalia on vaikea realisoida, jos sitä ei saada näkyviin.

Hiljaisen ja näkyvän tiedon suhdetta on pyritty mallintamaan, jotta hiljaista tietoa voitaisiin myös tehdä näkyväksi ja hyödyntää. Tunnetuin lienee Nonakan ja Takeuchin kehittämä SECI-malli. Ideana siinä on ihmisten vuorovaikutuksessa ja yhteisessä tekemisessä tapahtuva tietämyksen artikuloituminen (sosialisaatiossa tapahtuva tiedon ulkoistuminen), aluksi ajatusten, sitten kielen tasolla. Vastaavasti ihmisen oppiessa uutta osa tämän tietämyksestä muuttuu hiljaiseksi tiedoksi (tiedon yhdistymisestä seuraava sisäistäminen). Polanyi ei tosin itse uskonut, että hiljaista tietoa voi muuntaa tai ulkoistaa eksplisiittiseksi tiedoksi. Meillä on pääsy ainoastaan osaan ajattelua ja mielen kyvykkyyksiä.

Käsityskyvyn tuolle puolen

Sitten on tieto, joka on vielä niin tietoisen kuin tiedostamattoman mielen ulkopuolella. Maailmassa on valtava määrä tietoa, josta pystymme hahmottamaan, saati hallitsemaan vain murto-osaa. Informaatioteknologian kehitys on kiihdyttänyt erityisesti digitaalisen tiedon määrän kasvua. Tilastopalvelu Statista on arvioinut, että jos vuonna 2010 maailmassa tuotettiin 2 zetatavua (luvussa on 21 nollaa) tietoa, vuonna 2022 määrä on lähes 100 zetatavua. Lukua voi yrittää hahmottaa esimerkillä: jos yksi nykyään varsin yleisesti tietokoneiden tallennustilana käytettävä teratavu vastaisi matkassa kilometriä, yksi zetatavu vastaisi etäisyyttä maasta kuuhun ja takaisin 1300 kertaa. Vertailun vuoksi, vuonna 2003 Googlen silloinen toimitusjohtaja Eric Schmidt arvioi, että siihen mennessä ihmiskunta oli koko olemassaolonsa aikana tuottanut tietoa määrän, joka vastaa 0,5% yhdestä zetatavusta.

Tiedon määrä on vain osa tilannekuvaa. Maailmaa muuttuu niin nopeasti, että entistä suurempi osa tiedosta on täysin uutta. Sen sijaan, että kehitys tapahtuisi lineaarisesti tai pienin askelin, syntyy epäjatkuvuutta ja radikaalia uusiutumista. Esimerkiksi uusia teknologioita (miten vaikka kvanttitietokone toimii), sosiaalisia normeja (miksi nuoret häpeävät vanhempiensa tietynlaista emojien käyttöä) tai yhteiskunnallisia murroksia (miksi sähkö maksaa yht´äkkiä enemmän vaikka sen tekeminen maksaa saman kuin aiemmin) voi olla vaikea hahmottaa. Lisäksi maailmaan syntyy ongelmia, joista voi olla vaikea saada otetta (kuten luontokato) ja joiden ratkaiseminen tuottaa vain uusia ongelmia (kuten ennallistaminen). Lisäksi ilmiöt ovat kytkeytyneet yhteen systeemisesti tavalla, jossa kokonaisuutta ja vaikutussuhteita voi olla vaikea hahmottaa. Jos vielä teollisen ajan yhteiskunta oli konkreettinen, on informaatioajan yhteiskunta käsitteellinen.

Oppimisen ilo

Oppiminen on yksi parhaista kokemuksista, mitä ihminen voi saada. Se ilo, mitä pieni lapsi kokee oppiessaan ajamaan polkupyörällä, on samaa iloa, mitä aikuinen kokee oppiessaan vaikka koodaamaan. Tunne koukuttaa. Syksyn aikana on ollut mahtavaa oppia. On ollut voimaannuttavaa tulla tietoiseksi jostain, mitä on jo osannut, ja jalostaa sitä eteenpäin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman taustalla olevia kilometrejä. Ennen kaikkea opiskelu on johtanut täysin uuden tiedon äärelle, asioihin, joiden olemassaolosta en ollut ennestään tietoinen. Parasta onkin ollut tietoisuuden lisääntyminen siitä, mitä en tiedä. Ja sen rinnalla ymmärrys siitä, miten vähän lopulta tiedänkään. Oivalluksessa ei sinällään ole mitään uutta. Uskon, että oppimisen teho on siinä kun oivaltaa samoja asioita uudelleen, mutta aina hieman eri näkökulmasta.

Oman osaamisen rajojen tunnistaminen voi olla lannistavaa, mutta se voi olla myös innostavaa ja motivoivaa. Tietämyksen rajoilla tapahtuva motivoituminen on nähdäkseni tehokkain oppimisen mahdollistaja. Samalla se tarkoittaa työtä. Oppiminen on työlästä. Nostan hattua kaikille työelämän uurastajille, jotka myös opiskelevat samalla.

Uskon, että tietoisuuden tuolle puolen on mahdollista päästä. Koulutus on parhaimmillaan iso mahdollistaja siinä. Isoin mahdollistaja on kuitenkin oppija itse.

Mutta miten haastaa itseä kohti tuntematonta? Ja miksi se on tärkeää tehdä? Ehkäpä siinä lisää seuraavassa jutussa. 🙂

The post Tiedän, mitä tiedän – vai tiedänkö? appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Ponsse appeared first on Teemu Ruohonen.

Olen paitsi hidas ajattelija, myös hidas kirjoittaja. Homma rullaa jotenkin kun kone on käynnissä, mutta jos se sammuu, käynnistyminen kestää. Ja mitä kauemmin, sitä kauemmin. Blogi, jossa ei lähes vuoteen tapahdu mitään, alkaa helposti kääntyä itseään vastaan. Aloittamisen kynnys kasvaa ajan funktiossa. Tekemisen antagonisti nousee niskan päälle. Kehä on valmis.

Tämä on kyllä kaiken aidosti arvokkaan tekemisen sudenkuoppa. Ei se, että homma katkeaa – sillä se katkeaa jokaisella joskus – vaan miten se jatkuu. Tämä pätee niin kuntoiluun, itsensä kehittämiseen kuin työntekoon. Paraskin treeniputki tai kehittämisrutiini kokee jossain vaiheessa kolauksen. Ajattelen, että on inhimillistä eksyä polulta. Arvokkainta on kuitenkin se, miten kammeta itsensä takaisin. Ei se lankeamisten vaan kampeamisten määrä.

Ei se lankeamisten vaan kampeamisten määrä.

Ja ohi kaikkien julkaisusuunnitelmien siitä syntyi lopulta julkaistavaa. Olen jo pidempään miettinyt tosissani, pitäisikö lopettaa vai jatkaa.

Jotain vanhaa täytyy päättää, jotta jotain uutta voi alkaa

Opetustyössä minulla on ollut viime vuosina tapana laittaa opiskelijat usein pitämään päiväkirjaa omasta oppimisestaan. Syy on yksinkertaisesti ollut se, että tiedän tämän formaatin toimivan. Kirjoittaminen on yksi tehokkaimmista ajattelun välineistä. Tai vielä enemmän. Kaksinkertaista Pulitzer-voittajaa David McCulloughia siteeraten ”kirjoittaminen on ajattelua”. Saadakseen jotain järkevää paperille, asia täytyy saada kirkkaaksi mielessä. Ja se, että alkujaan haparoivat ajatukset löytävät muodon virkkeiksi niin paperilla kuin mielessä, on välillä todella työlästä. Tämä on tullut useaan otteeseen todettua. Toisaalta, jos se olisi helppoa, kannattaisiko tai tarvitsisiko sitä edes tehdä? Siinäpä se päiväkirjankin idea ja arvo on.

Tein jo ensimmäisen vuoden jälkeen välitilinpäätöstä kirjoittamiseen ja sen jatkamiseen. Tämä blogi on ollut todellinen ajattelun työkalu, jota olen kirjoittanut ennen kaikkea itselleni. Tässä maailman ajassa, jossa digisfäärissä on noin 2,5 nettisivua jokaista netin käyttäjää kohden (internelivestats.com), mielestäni on paikallaan miettiä uuden sisällön tuottamisen merkitystä ja mielekkyyttä. Yhtäältä voi ajatella, että maailmassa on jo ihan riittävästi sisältöä. Toisaalta kiinnostavalle ja arvokkaalle sisällölle on ikuinen tilaus. Maailman jatkuva muutos luo alati uutta kysyntää. Olenkin iloinen ja kiitollinen saamastani positiivisesta palautteesta. On toki hieno juttu, jos joku on saanut tästäkin virikettä.

Se ei kuitenkaan ole homman ydin. Tämä ei varsinaisesti ole ollut asiakaslähtöinen projekti. Tämä on ollut kuin yhtyemuusikon sivuprojekti, jotain jota tekee ennen kaikkea itselleen.  Olenkin erityisen iloinen siitä, mitä itse olen saanut. Kirjoittamisessa syntyneet oivallukset ovat siirtyneet suoraan töihin opiskelijoiden ja asiakkaiden hyödyksi. Tämä on ruokkinut omaa luovuutta ja syventänyt osaamista. Se on juuri sitä, mitä opiskelijoidenkin toivon päiväkirjan pitämisestä saavan.

Onkin hieman paradoksaalista, että itselle tehtävästä, vapaaehtoisesta ja lähtökohtaisesti positiivisesta asiasta saa järjestettyä tällaisen tuskan. Ja tuska tuli tästäkin julkaisusta. Nimittäin pidempään jatkunut lopetuspäätös väänsi kättä itsensä kanssa julkaisun viime metreille ja ylikin. Lopulta kirjoitinkin tämän kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla tein sen, mitä olin jo jonkin aikaa pohtinut, lopettaa koko touhun. Niin vain kirjoittaminen laittoi nytkin ajatukset uusille urille ja löysin hyvän syyn muuttaa mieltä. Tein tarinalle uuden päätöksen.

Taannoin kirjoitin, että blogin mahdollistama oma oppiminen on liian arvokasta jätettäväksi kesken. Tätä ajatusta vastaan on mahdoton taistella. Ei ole olemassa asiaa kuin oman oppimisen the end. En tiedä, onko jollain varaa siihen.

Sen sijaan päätin lopettaa jotain muuta – murehtimisen. Mitä väliä sillä on jos tuleekin 319 päivää taukoa.

Kiitos sinulle lukija tähänastisesta!

The post 319 päivää myöhemmin appeared first on Teemu Ruohonen.

En ole intohimoinen kiekkofani, mutta arvoturnauksia tulee yleensä katsottua. Tämän kertainen tarina oli emootiotasoissaan aivan poikkeuksellista koettavaa. Jälkikasvu sai rauhassa huutaa nälkäänsä, kun isän täysi huomio ja läsnäolo oli lukittuneena peliin. Ruotsi-ottelussa epäusko alkoi muuttua uskoksi. Vielä loppuottelun päätöserässä usko kamppaili toivon kanssa. Tällä kertaa jännitys sai palkinnon ja penkkiurheilijankin sisin puhdistuksen.

Kommentaattorit Ville Nieminen ja Karri Kivi totesivat, että pelaajien on vaikea ymmärtää ja analysoida näin kovaa saavutusta tuoreeltaan. Hetken aikaa katsojakin leijuu tunteessaan. Palkintojenjakoa seuratessa olo alkoi tasoittua, jolloin huomasin mieleen nousevan suorastaan kipeän ajatuksen: Mikä minua ja kaltaisiani vaivaa, kun emme tahdo uskoa tällaisiin tapahtumiin ennakolta?

Tosin onhan se vähän sama kuin uskoisi ihmeisiin. Mutta ihmeitä tapahtuu jatkuvasti.

Voittaminen tarkoittaa usein itsensä ylittämistä. Todennäköisempää on, että tehdään perussuoritus tai alitetaan se. Silti vähän väliä joku jossain ylittää omat rajansa ja tekee jotain poikkeuksellista. Ihmisen potentiaali on ihme. Meissä kaikissa on kykyä paljon enempään kuin ehkä uskommekaan. Nyt Suomen maajoukkue onnistui elämään sen todeksi MM-kaukalossa. Suomi onnistui kääntämään haasteen omaksi vahvuudekseen. Huomenna joku voi tehdä sen jossain toisaalla, ehkä koulussa, työpaikalla, harrastuksissa tai kotona.

Kiitos Leijonat esimerkistä uskosta ja taidosta omaan tekemiseen. Jotain poikkeuksellista on mahdollista tapahtua, olipa ennakkoasetelma mikä tahansa. Ennen kaikkea kiitos Leijonien valmennustiimille muistutuksesta valmennuksen voimasta. Mikä on arvokkaampaa kuin auttaa toisia ylittämään rajojaan ja elämään todeksi omaa parastaan. Parhaimmillaan se synnyttää ihmeitä. Pieni joukko suomalaisia todisti siitä juuri äsken.

Epäilevä mieli taisi tarvita tätä.

The post Paras versio meistä appeared first on Teemu Ruohonen.

Hallitustyöskentely loppui kuin seinään ja romuttuneita sotesuunnitelmia alettiin saman tien ajamaan alas. Mutta mitä muuta hallituskauden päätteeksi ajetaan alas?

Miten olisi kokeilukulttuuri?

Kevään 2015 hallitusohjelmaa silmäiltäessä monen kehittäjän sydäntä varmasti lämmitti kirjaus kokeilukulttuurista. Tarkalleen ottaen ohjelmassa luki: ”Johtamista parannetaan ja otetaan käyttöön kokeilukulttuuri.” 2010-luvun ykköskehittämistrendi oli saanut virallisimman mahdollisen statuksen.

En tosin ole ymmärtänyt kirjausta sen enempää kuin sote-hässäkkääkään. Miten ihmeessä kulttuuri otetaan käyttöön?

Miten ihmeessä kulttuuri otetaan käyttöön?

Laajassa mielessä kulttuuri tarkoittaa elämäntapaa. Se on ihmiselämää ohjaava arvojen, uskomusten, perinteiden ja tapojen joukko. Jos kulttuuri on käsitteenä haastava, sitä se on käytännössäkin. Kokeilepa osoittaa tai konkretisoida kulttuuri. Yritäpä piirtää siitä kuva. Vaikeaksi menee. Vaikka kuvaaminen on vaikeaa, kulttuuri on kaikkialla vaikuttaen kaikkeen toimintaan ja päätöksentekoon. Kulttuuri on sanaton sopimus, johon me tiedostamatta sitoudumme.

Kokeileminen on strategia eli toimintatapa. Se on keino saavuttaa tavoitteita erityisesti vaikeasti ymmärrettävässä ja ennustettavassa toimintaympäristössä. Kun todennäköisyydet eivät ole puolella, on fiksua jakaa resursseja siten, että tappionkaan ei tarkoita automaattisesti konkurssia. Kokeileminen on empiriaa hyödyntävä tutkimusmenetelmä. Ihmiskunnan historia on täynnä uusia ja epävarmoja tilanteita, joista on selvitty ja menty eteenpäin juuri kokeillen. Viime vuosikymmenien oivallus on ollut ottaa tuo strategia systeemiseen käyttöön – teolliseen tuotantoon, IT:hen ja palveluihin. Nyky-yhteiskunnassa jos missä muutosta ja epävarmuutta riittää.

Kulttuurilla on tapana periytyä

Kokeilemisella on kuitenkin vahva kulttuurinen perimä. Lean Startup, popularisoituneen kokeilukulttuurin tunnetuin ilmentymä, juontaa yhtäältä juurensa japanilaiseen autoteollisuuteen Toyotan tehtaalle, jossa toiminnan virittäminen palvelemaan asiakasta oli keino selviytyä toisen maailmansodan jättämästä katastrofista. Kyse oli ensisijassa arvovalinnoista ja niistä johdetuista toimintatavoista – uskoa siihen, että kun tehdään asiakkaan kannalta oikeita asioita ja jatkuvasti hieman paremmin, kyllä selvitään. Kiinnostavaa onkin, että jos suomalainen insinööri piirtää toimintatavasta ensimmäisenä kaavion, japanilaiset dokumentoivat oman toimintatapansa vasta vuonna 2001, noin 40 vuotta keksimisen jälkeen. Kulttuuri syntyi ja toimi välittäjänä. Kilpailijat ovat vuosikymmenien ajan yrittäneet kopioida Toyotan keksintöä läheskään aina siinä onnistumatta. Kulttuuri ei ole copy-paste.

Kokeilukulttuurilla on haaste asiantuntijuutta korostavassa yhteisössä tai yhteiskunnassa, sillä se palvelee epävarmuutta ja epätietoisuutta.

Kokeilukulttuurilla on haaste asiantuntijuutta korostavassa yhteisössä tai yhteiskunnassa, sillä se palvelee epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ajattelepa esimerkiksi seuraavia tilanteita.

En tiedä
Kuinka usein olet kuullut poliitikon tai asiantuntijan sanovan ”en tiedä”? Vaikeasti ymmärrettävien tai ennustettavien aiheiden äärellä tieto on usein paremminkin valistunut arvaus. Kokeileminen on väline muuttaa arvauksia tiedoksi. Kuinka voidaan heittäytyä kokeiluun, jos luullaan tietävämme? Silti meillä on taipumus haluta tietää. Kulttuurin tuotosta sekin.

Virheet
Arvaukset ovat naimisissa todennäköisyyksien kanssa. Mitä isommasta arvauksesta on kyse tai mitä haastavamman aiheen tai uniikimman idean äärellä ollaan, sitä suurempi mahdollisuus todennäköisyyksillä on kääntyä vastaan. Suomeksi tämä tarkoittaa, että häviäminen on ainakin hetkellisesti voittamista todennäköisempää. Virheiden tekeminen on kuitenkin välttämätöntä. Ilman niitä on mahdoton edetä. Enemmänkin kyse on, hyytyykö homma virheisiin vai onko elämää myös niiden jälkeen.

Tulos tai ulos
Kiristyvä kilpailu ja mustavalkoistuva politisointi näyttäisi johtavan kärjistyvien joko-tai -valintojen äärelle. Kokeilemisen prosessi ei kuitenkaan ole tulos tai ulos -prosessi. Kokeileminen on ennen kaikkea tutkivan oppimisen prosessi, jossa tutkitaan ja testataan hypoteeseja, minkä pohjalta tehdään johtopäätöksiä. Yksi tie johtaa aina ulos, mutta sen ohessa on kaksi muuta tietä: jatkaa tai muuttaa suuntaa. Tulokset tottelevat kykyä oppia.

Lehmänkaupat
Tiedätkö, mitä japanilaisella autotehtaalla tapahtuu, kun linjastoon tulee ongelma? Koko linja pysähtyy ja kaikki kynnelle kykenevät omasta roolista riippumatta tulevat ratkomaan pulmaa. Joukkue voi pelata samaan maaliin ainoastaan, jos jokaisella pelaajalla on näkymä yhteiseen peliin ja samaan maaliin. Tutkiva työskentely ja jatkuva oppiminen edellyttävät avoimuutta. Kärkikarvaajien tai laitalinkkien ei auta tehdä keskinäisiä sopimuksia pedata maalipaikkoja vain toisilleen.

Miten siis kävi?

Kokeilukulttuurissa on maailmoja muuttava voima. Se on jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen perustuvan toimintatavan muuttamista kulttuuriseksi voimavaraksi, joka ei elä powerpointeissa tai fläppitauluilla vaan arjen valinnoissa, periaatteissa ja tavoissa. Kulttuuri on yhteistä hengitysilmaa, joka voi ylläpitää ja muuttaa, toimia puolesta ja vastaan. Nähdäkseni aivan keskeistä on, millaisen elintilan tietämättömyys, virheiden tekeminen, oppiminen tai avoimuus siinä saavat.

Kulttuuri syntyy, muttei tyhjästä. Se on yksin ja yhdessä tehtäviä tietoisia ja tiedostamattomia päätöksiä ja toimenpiteitä, jotka aika lopulta muuttaa kaikkia sitovaksi sopimukseksi. Yhteisöllinen tutkiva ote kehittämiseen on nostanut ihmisen maailmanhistoriassa aivan poikkeukselliseen asemaan. Strategiasta on tullut kulttuuria.

Mutta miten kokeilukulttuurille kävi? Saatiinko se käyttöön?

Ei sitä taida käytöstäkään saada poistettua.

The post Otetaan käytöstä kokeilukulttuuri appeared first on Teemu Ruohonen.

Istunnon päätteeksi minua vastapäätä istunut asiantuntijavieras esitti kysymyksen, jota jäin pohtimaan matkalla kotiin.

”Milloin kone korvaa sinut työssä, jota tällä hetkellä teet?”

Uuden teknologian vaikutus työelämään on noussut isosti keskusteluun viimeisen parin vuoden aikana. Tuotannollisessa työssä robotit ovat jo monin paikoin korvanneet ihmisen. Seuraava aalto iskee valkokaulusammatteihin. Koneet eivät ainoastaan korvaa suorittavaa työtä, ne korvaavat myös asiantuntijuutta. Datan käsittelyssä kone on päihittänyt ihmisen 100-0 jo hyvän aikaa sitten.

En kuitenkaan ole asiantuntija. Tehtäväni ei ole tietää. Autan ihmisiä tekemään, oppimaan ja oivaltamaan. En koe tekeväni työtä tiedolla vaan luovuudella, läsnäololla ja kohtaamisella.

Älykkäiden järjestelmien uhat ja mahdollisuudet ovat kyllä säännöllisesti arjessa esillä. Päällimmäinen ajatukseni on, että teen työtä, joka on varsin suojassa koneiden vallankumoukselta. Netistä löytyy sivustoja, joilla voi testata kehittyvän teknologian vaikutuksen eri ammatteihin. Parin testin perusteella minun pitäisi voida nukkua yöni rauhassa. Itse asiassa odotan, että koneet tulisivat ja hoitaisivat viimeisenkin tylsän osan arkeani mahdollisimman nopeasti. Toistettavia, rutiininomaisia töitä en jäisi kaipaamaan. Odotan, että teknologia kuratoi minulle entistä paremmin merkityksellistä tietoa. Odotan, että teknologia keventää kognitiivista kuormaani muistaa arkeen liittyviä velvoitteita – eikä ainoastaan muistuttamalla minua vaan hoitamalla töitä puolestani.

Odotan, että teknologia vapauttaa minulle aikaa siihen osaan arkea, jota rakastan kaikista eniten.

Minusta on mahtavaa tehdä töitä ihmisten, käytännön tekemisen ja osaamisen kehittämisen parissa. En keksi työelämästä mitään parempaa kuin auttaa ihmisiä toteuttamaan itseään ja omaa tarkoitustaan. Ja se kiinnostaa. En väitä olevani vielä erityisen hyvä, mutta sen äärellä haluan olla ja kehittyä.

Jos ihmisen kasvumahdollisuuksille ei ole vielä löydetty rajoja ei sitä ole näköpiirissä myöskään teknologialle. Sen lisäksi, että jatkuvasti kasvava laskentateho on tuonut ruutia matemaattisten mallien pyörittelyyn, tiedemiehet ovat kehittäneet teknologiaa älykkääseen tiedonkäsittelyyn. 1990-luvun merkkitapaus oli IBM:n Deep Blue -tietokoneen shakkiottelu maailman parhaan pelaajan Garri Kasparovin kanssa. Shakki on älykköjen peli, mutta lopulta siinä on rajallinen – joskin varsin iso – määrä erilaisia pelitilanteita ja siirtomahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa, että pohjimmiltaan shakki on täyden informaation peli, jossa erilaisten vaihtoehtojen käsittelyyn ei lopulta vaadita kovin suurta älykkyyttä. Ennen kaikkea tarvitaan tehokas algoritmi – eli toimintamalli – ja laskentatehoa.

Tämän vuosikymmenen puheenaihe sen sijaan on ollut AlphaGo. Se on Googlen omistama tekoäly, joka voitti 2016 pelatussa viiden ottelun sarjassa maailman parhaana pidetyn Go-pelaajan Lee Sedolin 4-1. Go on noin 3000 vuotta sitten Kiinassa keksitty strategiapeli, jota pidetään maailman vaikeimpana älykköurheilun muotona. Toisin kuin shakissa, Gossa mahdollisia erilaisia pelitilanteita on kuitenkin valtaisa (sanotaan, että lähes ääretön) määrä. Laskentatehoa hyödyntävä analyyttinen vaihtoehtoisten pelitilanteiden ja siirtojen tarkastelu ei tällöin onnistu. Gon pelaamisessa puhutaankin intuitiosta. Toisin kuin analyyttisessä ajattelussa, intuitiossa tieto ei ole tietoisen ajattelun tulosta. Ihmisen ajattelu on erityisesti intuitiivista, jossa tietoinen päättely tulee perässä, jos on tullakseen.

Koska erilaisten pelitilanteiden koodaaminen koneen tietokantaan ei ollut mahdollista, AlphaGo oli toteutettu toisin. Se oli opetettu pelaamaan peliä. Koneeseen oli ladattu alkudataksi tuhansien amatöörien pelitiedot. Kone myös harjoitteli ammattipelaajia vastaan. Ennen kaikkea kone alkoi harjoitella pelaamalla itseään vastaan. Älykkään ratkaisun tunnuspiirre on, että sen algoritmi oppii kehittämään itse itseään. Älykäs ratkaisu siis oppii ihmisen tavoin tekemistään virheistä. Koska kone ei väsy, se jaksaa treenata käytännössä loputtomiin. Ottelun lopputulos oli kuitenkin yllätys niin Sedolinille kuin AlphaGon kehittäjille. Merkille pantavaa oli, että Go-pelin asiantuntijat analysoivat AlphaGon pelanneen yllättävästi ja luovasti. Juuri niin kuin vuosituhansien viisaudella peliä kuuluukin pelata. Kuulostaa intuitiolta.

Lee Sedolin on pelannut Gota lapsesta alkaen tuntitolkulla päivässä. On vaatinut vuosikymmeniä ankaraa harjoittelua tulla maailman parhaaksi. AlphaGo kehitti itseään vajaa puoli vuotta ennen ottelua pelaten tuhansia harjoitusotteluita. Mutta ajattelepa tätä: AlphaGo´n uudempi versio AlphaGo Zero saavuttaa alkuperäisen version kyvyt kolmessa päivässä ilman, että siihen on syötetty yhtään lähtödataa, ainoastaan pelin säännöt.

Älykkyyteen ei ole yhtä hyväksyttyä määritelmää. Alan Turingin (1912-1954) kehittämän Turingin testin mukaan ratkaisua voidaan pitää älykkäänä, jos ihminen ei tunnista sitä vuorovaikutustilanteessa koneeksi. Älykkään teknologian mahdollistavien neuroverkkojen kehittämisessä pyritään jäljittelemään ihmisen tapaa ajatella ja oppia. Vaikka ihmisen aivotoimintaa ei ole täysin ratkaistu, AlphaGon kyvyt saavat miettimään, mihin teknologia vielä kykenee.

Työpajan jälkeistä kotimatkaa taittaessa tulikin pohdittua, mikä on rakastamani työn tulevaisuus. Niin turvatulta kuin olo tällä hetkellä tuntuukin, onko mahdollista, että kone vielä jonain päivänä tulee ja vie sen? Millainen työkaveri tai ajattelukumppani esimerkiksi AlphaGo voi viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä olla? Koen tuntevani ainoastaan jäävuoren huippuja uudesta teknologiasta, mutta siinä pimenevässä illassa taivaltaessani en voinut poissulkea mahdollisuutta tulla syrjäytetyksi.

Minulla on kuitenkin mahdollisuus. Voin aina rakastua uudelleen.

The post Milloin kone korvaa sinut rakastamassasi työssä? appeared first on Teemu Ruohonen.

Korkeakoulututkinnon laajuus on 210 opintopistettä. Laskennallisesti tämä tarkoittaa 5670 tuntia työtä oman osaamisen kehittämiseksi. Ennen korkea-astetta opiskelija on jo peruskoulussa ja toisella asteella kuluttanut koulun penkkiä pitkälti toistakymmentä tuhatta tuntia. Ajattelipa asian miten päin tahansa, opiskeluun sitoutuu merkittävästi aikaa. Elinikäisen oppimisen hengen mukaisesti tunnit eivät myöskään jää siihen.

Tästä tuli mieleen Malcolm Gladwellin muutama vuosi sitten kirjassaan Outliers popularisoima ajatus 10000 tunnin säännöstä. Sen mukaan huippuhyväksi jossain asiassa tuleminen ei ole niinkään kiinni synnynnäisistä ominaisuuksista vaan panostuksista osaamisen kehittämiseen oikeanlaisessa ympäristössä. Genetiikkaa tärkeämpää on, mitä ihminen tekee tullakseen joksikin. Väitteensä tueksi Gladwell referoi tutkimuksia elämän eri osa-alueilta; taiteista, tieteestä, taloudesta ja urheilusta. Lähestymistapa on vetävä. Huippuosaaminen vaatii 10000 tuntia harjoittelua. Keskimääräisiä 40 tunnin työviikkoja tekemällä tämä tarkoittaa noin viiden vuoden harjoittelurupeamaa. Todellisuudessa harva pystyy keskittymään pelkkään harjoitteluun, joten käytännössä puhutaan kymmenen vuoden aikajänteestä.

Homo Exercens

Lahjakkuus nousee usein esiin puhuttaessa ihmisten osaamisesta, erityisesti huippuosaamisesta ja sen kehittämisestä. Ammattilaisurheilussa etsitään huippulahjakkuuksia. Television laulukilpailuissa kysellään ”talentin” perään. Liike-elämässäkin puhutaan talent managementista. Tästä syntyy helposti ajatus osaamisesta, jota jollakin henkilöllä vain on ja jollain toisessa ei ole. Kukapa ei olisi kuullut itsensä tai jonkun toisen sanovan, ettei osaa jotain, koska ei ole siinä lahjakas. Vastaavasti jotain toista pidetään hyvänä, koska tämä on lahjakas.

Todennäköisesti olet kuullut Wolfgang Amadeus Mozartista säveltämässä ensimmäistä teostaan ainoastaan 4-vuotiaana. Kuulostaa lapsineroudelta. Ihmistä ei äkkiseltään pidetä tavallisena kuolevaisena, jos tämä aloittaa sävellystyön ikätovereiden kulkiessa vielä vaipoissa. Se, mitä historiankirjoituksesta tiedetään, antaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman tapahtuneelle. Wolfgang syntyi perheeseen, jossa musiikki oli intohimo. Hän eli kodissa, joka oli täynnä soittimia. Hänen isänsä oli muusikko ja säveltäjä, minkä lisäksi hänellä oli musiikkia harrastava isosisko. Pikku-Mozartin elämä oli siis kyllästetty musiikilla ja musiikkia rakastavilla ihmisillä. Mitä ihmislapselle tekee ympäristö, jossa lelut ovat soittimia, ihmiset ympärillä soittavat ja laulavat ja ennen kaikkea, oma isä on intohimoinen muusikko, joka asettaa oman lapsensa innostamisen ja tukemisen musiikin pariin oman uransa edelle? Kaava ei ole uniikki. Monien huippuosaajien jälkikasvu jatkaa vanhempiensa viitoittamalla tiellä.

Helsingin Sanomat (17.11.2018) julkaisi kiinnostavan artikkelin laulutaidottomuudesta. Siinä omasta mielestään laulutaidoton toimittaja selvitti, onko tällä mahdollista oppia laulamaan muutakin kuin nuotin vierestä. Artikkelissa haastatellut tutkijat ja laulunopettajat avasivat laulutaidon taustoja. Tutkimusten mukaan alle 5% väestöstä on synnynnäinen amusia eli sävelkuurous. Tämä tarkoittaa laulamisen suhteen tekemätöntä paikkaa, sillä henkilö ei erota korkeita ja matalia säveliä toisistaan. Ihmisillä voi olla muitakin hahmotusongelmia. Eräs ongelma on hahmotuslukko, jossa henkilö kyllä erottaa, jos joku toinen laulaa väärin, mutta ei sitä, jos itse tekee niin. Hahmotuslukosta voi kylläkin vapautua oikeanlaisella harjoittelulla. Tässä kohtaa ei liene enää yllätys, että ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy laulutaidottomuuteen on harjoittelun puute. Äänihuulet on lihas, joka tottelee treeniä siinä missä hauiskin.

Tämän hetken ymmärryksen mukaan genetiikka voi antaa 40-70% vetoavun musikaalisuuteen. Musikaalisuustestien perusteella väestön musikaalisuus puolestaan jakaantuu jotakuinkin normaalijakauman tavoin. Kun ajatellaan koko musiikin kirjoa, absoluuttista paremmuutta laulutaitoon on kuitenkaan paha asettaa. Vertaapa vaikka Beyoncéa, Bob Dylania, Johnny Rottenia, Eninemiä tai Max Cavaleraa. Jokainen on pärjännyt laulutaidollaan – tai siitä huolimatta.

Palataanpa vielä hetkeksi Mozartiin. Hänellä nimittäin tiedetään olleen myös absoluuttinen sävelkorva. Wolfgang siis osasi kertoa, mikä sävel soi näkemättä itse soitinta. Absoluuttinen sävelkorva on jokseenkin täysi vastakohta amusialle, ja perin harvinainen, sillä se on vain noin joka 10000:lla ihmisellä. Kuulostaa synnynnäiseltä ominaisuudelta. Mutta tiedätkö mitä: Japanissa tehtiin 2010-luvun alussa tutkimus, jossa 24 sattumanvaraisesti valittua 2-6-vuotiasta lasta osallistui ohjelmaan, jossa harjoiteltiin tunnistamaan pianolla soitettuja säveliä. Osalla ohjelma kesti vuoden, osalla puolitoista sisältäen 4-5 lyhyttä harjoitustuokiota päivässä. Ohjelman päätteeksi jokaiselle lapselle oli kehittynyt absoluuttinen sävelkorva. Tieteen nimissä on tehty monta muutakin koetta, jossa ihmiset ovat treenanneet suoriutumaan jos jonkinlaisista alun alkaen äärimmäiseltä kuulostavista tehtävistä. Tätäkin kiinnostavampaa on, että tieteellisesti on tutkittu lukuisa joukko intohimoisesti omaan osaamiseensa ja sen kehittämiseen suhtautuvia ihmisiä, joiden kyvykkyyttä ei voida selittää synnynnäisellä lahjakkuudella vaan harjoittelulla.

Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

On inspiroivaa ajatella lahjakkuutta myyttinä, joka on voitu tieteellisesti murtaa. Emme ole predestinoituja geneettiseen kohtaloomme. Oma kasvuympäristö voi antaa suunnan tulevaisuudelle, mutta ratkaiseva tekijä on halu ja kyky harjoitella. Osaaminen – huippuosaaminen mukaan lukien – on taitoa, joka on hankittavissa. Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

10000 tuntia ei riitä

Taidot eivät ole synnynnäisiä lahjoja, jotka joku on vain saanut. Sen sijaan kyky harjoitella on lahja, joka on meissä kaikissa. Ajattele esimerkiksi lasta, joka leikin ja lukemattomien toistojen kautta jaksaa kehittää omaa kykyään ottaa haltuun uusia leluja, pelejä tai välineitä. Harjoittelun lahjan realisointiin tarvitaan tunteja, mutta yksin nekään eivät riitä.

Gladwellin 10000 tunnin säännön keskeinen innoittaja oli vuonna 1993 Floridan yliopiston psykologian professorin Anders Ericssonin kollegojensa kanssa toteuttama tutkimus, jossa selvitettiin berliiniläisessä taideyliopistossa opiskelevien viulistien osaamista ja sen kehittymistä. Mikä erottaa maailmanluokan solistit orkesterimuusikoista tai musiikin opettajista? Kasvuympäristö ja synnynnäinen lahjakkuus on voinut sysätä henkilön musiikin polulle, mutta huippusuoritusta lähestyvän osaamisen osalta tutkimus todisti tuhansien tuntien harjoittelun puolesta. Pelkät tunnit eivät kuitenkaan riitä. Tuntejakin enemmän tutkimus todisti oikeanlaisen, tarkoituksellisen harjoittelun puolesta. Tarkoituksellinen harjoittelu tarkoittaa keskittynyttä, yksityiskohtiin paneutuvaa ja toistoihin perustuvaa treeniä. Se on laadukasta ajankäyttöä oman osaamisen kehittämiseksi näytösten ulkopuolella. Ja juuri harjoittelun laadun todettiin erottavan huippuviulistit kaikista muista.

Harjoittelu tuottaa osaamista. Mekaanisen toiston sijaan tarkoituksellisen, tietoisen harjoittelun varsinainen vaikutus on osaamisen kehittymistä tukevien mielenmallien rakentumisessa. Kyky tunnistaa oman harjoittelun vaikutukset omassa kehittymisessä on ratkaisevaa matkalla kohti omia osaamisen äärirajoja ja niiden rikkomista. Kehittyminen on voitu tieteellisesti todentaa myös muutoksissa ihmisen aivoissa. Keskittyneen harjoittelun seurauksena neuroverkko kytkeytyy uudelleen.

Ericsson yhdessä Robert Poolen kanssa on avannut huippuosaamisen taustalla olevia mekanismeja vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Peak. Tieteellisesti on pätevää väittää, että kenestä tahansa voi tulla huippuosaaja, kunhan olosuhteet, harjoittelu ja sitoutuminen ovat kunnossa. Ericssonin ja Poolen mukaan huipputuloksiin tähtäävään harjoitteluun tarvitaan:

• Selkeä tavoitetila. Voitko kehittyä johonkin suuntaan, jos et tiedä mikä suunta on ja milloin tiedät olevasi perillä?
• Tavoitteesta johdettua harjoittelua, jossa pureudutaan osaamisen yksityiskohtien hiomiseen geneerisen harjoittelun sijaan. Harjoittelu on askellusta nykytilasta tavoitetilaan.
• Valmennusta. Tiedätkö yhtään Liiga- tai NHL-jääkiekkoilijaa, jolla ei olisi valmentajaa? Kuinka monta puulaakipelaajaa tiedät, joilla on valmentaja? Valmentaja auttaa harjoittelemaan tarkoituksenmukaisesti.
• Omalla epämukavuusalueella – tai paremminkin omalla ikävyysalueella, kuten olen kuullut tämän nerokkaasti sanoitettavan – työskentelyä. Kasvu tapahtuu oman osaamisen äärirajoilla. Vaatii sinnikkyyttä viettää aikaa siellä, missä ei ole aina kivaa.
• Keskittynyttä harjoittelua. Keskittyminen luo mielenmalleja, joiden avulla tunnistaa yksityiskohtia omasta harjoittelusta ja sen vaikutuksista.

Miten 5670 tuntia käytetään?

Ihmisen kehittymispotentiaali on ihmeellinen. Tämä myös herättää ajatuksen, kuinka paljon tuota potentiaalia lopulta elämme tai pyrimme elämää todeksi. Aikoinaan minuun kolahti ajatus, että elämän tarkoitus ei ole onnellisuus (eikä 42 :), vaan oman tarkoituksen täydeksi ja todeksi eläminen.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on nostanut pienen pohjoisen kansan maailman maineeseen ja ainutlaatuiseen hyvinvointiin. Sen lisäksi, että meillä on ymmärretty panostaa koulutukseen, se on myös onnistuttu tekemään tavalla, joka nostanut koko kansan sivistystä ja osaamistasoa. Systeemimme ei ole kuuluisa huippuyksilöistä. Se on kuuluisa jokaisen kansalaisen mahdollisuudesta kehittää osaamistaan maailman mittakaavassa poikkeuksellisen korkealle tasolle. Ainakin minusta huippuyksilöitä kiinnostavampaa on, miten jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tavoitella omaa huippuaan.

Mutta kuinka täydeksi erilaisista lähtökohdista tulevat ja erilaisiin päämääriin tähtäävät tulevaisuuden osaajat potentiaaliaan elävät? Miten autamme haastamalla riman nostossa ja valmentamalla kohti oman kasvun rajoja, ja ylikin? Miten 5670 tuntia käytetään?

Omaksi parhaaksi. Yhteisön parhaaksi. Maailman parhaaksi.

The post 5670 tuntia appeared first on Teemu Ruohonen.

Ensimmäinen vuosi korkeakoulutuksen kentällä laittoi pohtimaan omaa ammatillisuutta ja paikkaa yli ajan rakentuvassa opettajuuden suorastaan ylimaallisessa kollegiossa. Aiheesta tuli aikanaan kirjoitettua. Jalat vapisevat edelleen, kun asiaa ajattelee. Nyt pari vuotta myöhemmin tuli tarve jatkaa juttua. Ei kuitenkaan opettajuudesta vaan pedagogiikasta.

Pedagogiikka, kantasanoiltaan kreikan paidia (”lapset”) ja ágō (”johtaa”), on koulumaailman taikasana, joka tarkoittaa opetustoiminnan keskeisiä periaatteita ja käytäntöjä. Pedagoginen puhe haiskahtaa äkkiä institutionaaliselta jargonilta, mutta todellisuudessa siinä ollaan koulutustoiminnan ytimessä. Koulutuksessa on kyse oppimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Ilman pedagogiaa voisimme vaihtaa tarinoinnin aivan toisille toimialoille. Kaikkien taloudellisten uhrausten myötä keskeinen kysymys onkin, millaista pedagogiikkaa tässä maassa, erilaisissa koulutusorganisaatioissa ja allekirjoittaneenkin päivittäisissä aktiviteeteissa toteutetaan.

Entäpä jos…?

Viime vuodet pääosa leivästä on tullut juuri pedagogiikan toteuttamisesta. Arki onkin tarjonnut hyvän määrän peilauspintoja oman oppimiskäsityksen tarkasteluun ja käytäntöön viemiseen erilaisten koulutusaktiviteettien suunnittelun, toteuttamisen ja kehittämisen myötä. Tämä on laittanut pohtimaan myös omaa työtapaa. Muistan kuinka nuorempana kasvatustieteen opiskelijana intoilin teorian äärellä. Tulevat vuodet hakeuduin töihin, joissa todellisuutta saattoi katsoa sopivan välimatkan päästä. Nyt on oltu hyvä tovi kädet savessa.

Matkalle onkin mahtunut innostavia juttuja. Samalla huomaan niin itsessäni kuin taipaleelle osuneissa kollegoissa säännöllistä tyytymättömyyttä nykytilaan. Kyse ei ole valituksesta. Kollegio nimittäin koostuu intohimolla ja asiaan kuuluvalla vakavuudella työhönsä ja sen kehittämiseen suhtautuvista arjen sankareista, joiden maailmassa näky suomalaisesta ihmeestä ei vain ole aina synkassa todellisuuden kanssa.

Suomalainen koulutusinstituutio on yksi systeemi, joka on syntynyt ajan kanssa yhdessä luotujen käytäntöjen seurauksena. Yhdessä on onnistuttu luomaan maailmaan jotain poikkeuksellisen hyvää. Instituutioille on kuitenkin luonteenomaista, että ne eivät ole kovin ripeitä liikkeissään. Tästä tuli mieleen ajatus:

Entäpä jos systeemi olisikin omissa käsissä?

Joskus käy niin, että kun idealle antaa liekaa, se vie mukanaan. Aloinkin kehitellä ajatusmallia koulutuksellisesta yksinvaltiudesta. Olen pyöritellyt tätä niin auton ratissa, pihatöissä kuin saunan lauteilla.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi?

Itselleni esittämä kysymys osoittautui innostavaksi, mutta vaikeaksi. Ei ole helppoa yksinvaltiaankaan elämä.

Koulutusinstituutioiden tulevaisuus on ihmisten kasvupotentiaalissa

Perinteiset koulutusinstituutiot ovat mielenkiintoisessa tilanteessa. Maailmassa ei ole koskaan aiemmin ollut talletettuna niin paljon ihmiskunnan tuottamaa viisautta kuin nyt. Eikä koskaan tuota viisautta ole talletettuna niin vähän kuin nyt. Netin lisäksi löytyy hyllymetreittäin kirjallisuutta parhaista käytännöistä, menetelmistä ja tarinoista niin yksityisen kuin yhteisen elämän parantamiseen. Käytännössä jokaisella on pääsy maailman kovimpien gurujen ajatteluun ja tekoihin saavutusten takana. Jotkut ahmivat tätä tietomassaa kirjan viikossa tai jopa päivässä.

Kirjoissa ja tietojärjestelmissä oleva sisältö haastaa perinteisiä koulutuksenjärjestäjiä. Informaation osalta taistelu on jo hävitty. Näiden tietovarantojen merkitys ei ole kuitenkaan yksin informaation tallettamisessa ja jakamisessa. Parhaimmillaan ne inspiroivat, haastavat ja kannustavat toimintaan. Kukapa ei olisi jonkin kirjan, artikkelin tai videotallenteen seurauksena innostunut, laittanut linkkiä jakoon ja kokeillut soveltaa lukemaansa tai näkemäänsä omassa elämässään. Mutta: kaikesta vapaasta tai puoli-ilmaisesta sisällöstä huolimatta vain harva kykenee omin päin saamaan näkemästään tai lukemastaan täysimääräisen hyödyn eli jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen. Erästä kollegaa siteraten: ”Matka tuumasta toimeen on joskus pisin ja vaikein.”

Harva kykenee omin päin jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen.

Koulutusinstituutioiden tarkoitus on tuottaa yhteiskuntaan uutta osaamista, jonka päälle kansakunta voi rakentaa hyvinvointiaan ja kilpailukykyään. Yksilön näkökulmasta asia näyttää hieman toiselta. On palkitsevaa oppia uutta, kehittyä, rakentaa paikkaa maailmassa ja toteuttaa itseä. Yhteiskunnalla onkin paras kilpailukyky kun ihmiset toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla itseään ja omaa potentiaaliaan. Yksilöt voivat hyvin ja tulokset ovat niin hyvät kuin vain voivat olla. Instituutiot ovat rakentuneet kehittämään ja todentamaan kansakunnan keskimääräistä kyvykkyyttä. Mutta kuinka paljon koulutustoimintaa käytännössä rakennetaan potentiaalin kehittämisen ympärille?

Ihmisissä on kuitenkin valtava kasvuvara. Paljon isompi kuin ymmärretäänkään.

Kasvu on työtä

Äkkiseltään voisi ajatella, että päästäkseen pelaamaan maailman kovimmassa koripalloliigassa NBA:ssa tarvitsee Lauri Markkasen raamit. Todellisuudessa historia tuntee monta aivan tavallisen 170-180 senttisen varren omaavaa pelaajaa. NBA-historian lyhyin pelaaja oli vuonna 2002 uransa päättänyt Muggsy Bogues (160 cm), joka pelasi sarjassa 15 vuotta 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla. Tällä hetkellä NBA:n lyhimmän pelaajan titteliä pitää hallussaan huippuluokan pelintekijä Isaiah Thomas (175 cm).

On helppoa ajatella, että ihmisen genetiikka määrittelee tämän kohtalon. Esimerkiksi koripallossa fyysiset ominaisuudet ovat tärkeitä, joskaan omalle pituudelleen kukaan ei voi mitään. Bogues´n ja Thomasin esimerkkejä seuraten biologiaa merkityksellisempää onkin, miten ihminen omia kasvuvarojaan kehittää ja hyödyntää. Tietotyön osalta pelikenttä laajenee entisestään kun fyysiset ominaisuudet käyvät merkityksettömiksi. Ihmisen pääkopasta löytyvä tietokone vasta supervekotin onkin. Tieteen (tai pelkän uteliaisuuden) nimissä on tehty jos jonkinlaista ihmiskoetta, jossa sattumanvaraisesti valitut henkilöt ovat treenanneet itsensä tavan kansalaisen näkökulmasta aivan uskomattomiin suorituksiin. Tavan kansalaisia kuitenkin hekin. Ja jos tarkkoja ollaan, historian gurut Bachista Picassoon eivät hekään olleet seppiä syntyessään.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa. Kyse on työstä osaamisen kehittämiseksi.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa.

Fanitin nuorempana venäläistä psykologi Lev Vygotskya (1896-1934). Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä (Zone of Proximal Development) kolahti siinä määrin, että tein gradunikin aiheen äärellä. Sittemmin teoriaa on tullut peilattua projektissa jos toisessa. Lähikehityksen vyöhyke on tila, jossa ihminen oppii tehokkaimmin työskennellessään oman sen hetkisen osaamisensa äärirajoilla. Osaamisen rajat laajenevat, kun niitä venyttää.

Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä syntyi entisessä Neuvostoliitossa, jossa ihmisten potentiaalin kehittäminen ei välttämättä ollut agendalla erityisen korkealla. Yksilön elämän merkitys tuli muutenkin enemmän annettuna kuin otettuna. Nyky-Suomessa on toisin. Yksilöiden kokema merkitys luo pohjan yhteiselle hyvälle. Mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseä sataa parhaimmillaan yhteiseen laariin. Tästä päästäänkin koulutusinstituutioiden iskunpaikkaan: Olkoonkin, että ihminen on kivunnut ravintoketjun huipulle, oman kasvuvaransa rajoja se ei ole vielä tavoittanut. Ihmisyksilöiden kasvupotentiaalissa on koulutuksenjärjestäjien mittaamattoman arvokas mahdollisuus. Sen ulosmittaamiseen tarvitaan kasvuvaroja koettelevaa, haastavaa ja venyttävää pedagogiikkaa.

Ruohosen yliopisto 0.1

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, se olisi korkeakoulu, jonka tavoitteena olisi auttaa opiskelijoita kolistelemaan omia kasvuvarojaan. Mutta millaisella pedagogiikalla sitä tehtäisiin?

Nähdäkseni suomalainen ihme on perustunut sivistyksen osalta hyvään keskiarvoon ja pieneen vaihteluväliin. Yksittäisiä huippuja tärkeämpää on ollut volyymin laatu. Tätä on myös pidetty haasteena kansainvälisessä osaamiskilpailussa, jossa kysellään huippuosaamisen perään. Minusta ajatus keskimääräisen osaamistason nostamisesta on kuitenkin arvokkainta. Kiinnostavaa on, millaista huippua se voi lähestyä.

Millaista huippua keskimääräinen osaaminen voi lähestyä?

Keskiarvon yläpuolelle nousevia suorituksia näyttää yhdistävän päämäärätietoinen, tarkoitushakuinen tekeminen. Päämäärät luovat merkitystä, ne pakottavat arvottamaan asioita, suuntaavat toimintaa ja auttavat arvioimaan omaa onnistumista. Päämäärätöntä ihmistä tuskin onkaan. Toisille suunta on vain selvempi, toiset uskovat siihen enemmän ja jotkut altistavat sille arkeaan enemmän kuin toiset. Keskiarvon yläpuolelle nousevissa suorituksissa päämäärällä on ohjausvaikutusta.

1. Pedagogiikassani asettauduttaisiin merkitysten äärelle, tarkasteltaisiin omaa paikkaa ja päämääriä yli ajan. Haastettaisiin keskusteluun niin itsen kuin toisten kanssa.

Jos eivät Muggsy Bogues, Isaiah Thomas, Johann Sebastian Bach tai Pablo Picasso olleet seppiä syntyessään, eivät sitä ole muutkaan. Tullakseen maailmanluokan koripalloilijaksi, täytyy viettää runsaasti laadukasta aikaa itse asian eli koripallon äärellä. Tullakseen maailmanluokan säveltäjäksi on vietettävä runsaasti laadukasta aikaa säveltämisen parissa. Huipuille tämä tarkoittaa aikaisia aamuheräämisiä, huolellista harjoittelua ja tylsäksi käyvää treeniä päivästä ja vuodesta toiseen. Oikeaa tekemistä uudelleen ja uudelleen.

2. Pedagogiikassani HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma korvattaisiin H3O:lla eli henkilökohtaisella harkitun harjoittelun ohjelmalla, jossa treenaus perustuu omiin tavoitteisiin ja omia kasvuvaroja venyttäviin harjoitteisiin. On sanonta, jonka mukaan kolmannella kerralla opitaan enemmän kuin kahdella ensimmäisellä yhteensä. Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan. Vähemmän on enemmän, kun vähempää tehdään enemmän, mutta harkitusti.

Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan.

Oma kasvu vaatii työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Paras pala Vygotskya onkin tässä: Oman osaamisen rajojen rikkomiseen ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua. Omien kasvuvarojen laajentaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tarvitaan veto- ja työntöapua. Huippuosaajat ja huippua kohti haluavat satsaavat valmennukseen ja siihen, että pääsevät parhaiden seuraan. Parhaat satsaavat pedagogiikkaan.

3. Pedagogiikkani syntyisi oppivassa yhteisössä, jossa maailmanluokan gurut inspiroisivat, opettajat valmentaisivat ja opiskelukaverit kannustaisivat. Laitettaisiin vuosituhansien aikainen ihmiskunnan perintö eloon, netin syövereissä oleva viisaus käytöntöön ja verkostot toimintaan. Tähtitaivas ei loista siksi, että siellä on muutama tähti. Se loistaa siksi, että siellä on paljon tähtiä.

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio…

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi? Onko visiossasi jotain, mitä voisimme jakaa?

Niin houkuttelevaa kuin yksinvaltius onkin, voittavat instituutiot luodaan kuitenkin yhdessä.

The post Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio appeared first on Teemu Ruohonen.

Työskentelen tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa opintoprofiilissa, jonka tavoitteena on lisätä opiskelijoiden valmiuksia kehittää liiketoimintaa tukevia digitaalisia palveluja. Pyrkimyksenä on siis oppia toimittamaan asiakkaille positiivista kassavirtaa tuottavia uutta teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja. Nähdäkseni työskentelemme kolmen ydinkompetenssin parissa:

1. Kyky tunnistaa uutta arvoa (nähdä jotain arvokasta vielä olematonta)
2. Kyky toimittaa uutta arvoa (muuttaa ideat konkretiaksi, sanat teoiksi)
3. Kyky todentaa uutta arvoa (saada todisteet)

Näissä kyvykkyyksissä kiteytyy iso osa digitaalisen talouden kilpailukyvystä, olipa kyse yksittäisestä yrityksestä tai koko yhteiskunnasta. On helppoa keksiä uusia facebookeja tai googleja, sillä ne ovat jo olemassa. Kuka sen sijaan osaa nähdä uusia mahdollisuuksia vielä tutkimattomasta tulevaisuudesta? Erilaisten suunnitelmien laatiminen on myös varsin helppoa, mutta niillä ei yksin ole arvoa, ellei niitä pystytä myös toteuttamaan. Kuka siis osaa muuttaa ideat teoiksi? Tulovirroista on myös helppoa fantasioida, mutta ne realisoituvat vasta kun joku myy ja joku ostaa jotain. Kuka osaa sekä luvata että lunastaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta?

Osaamisen kehittämisen näkökulmasta arvontuotto on matkantekoa kyvykkyydestä toiseen. Näissä kaikissa on omat haasteensa, mutta todellinen mitta miehestä tai naisesta otetaan tekemisen ja etenkin todentamisen kohdalla.

Mikä on paras tapa oppia liiketoimintaa?

Osana työtä olen nyt reilun vuoden ajan ollut mukana poikkeuksellisen kiinnostavalla opintojaksolla. Kyse on kurssista, jota vedän kahden kollegan kanssa ja jossa työskentelemme juuri arvontuoton äärellä. Lähtökohtana kurssin kehittämiselle toimi pohdinta haasteista arvontuoton kyvykkyyksien äärelle pääsyssä. Oman epämukavuusalueen raja on houkuttelevaa vetää erityisesti kahden viimeisen kohdalle: myyminen on ikävää ja tekeminen työlästä. Aloitetaan siis niistä.

Koko yhteiskunta liike-elämästä julkiselle ja kolmannelle sektorille pyörii arvontuoton varassa. Joku siis tuottaa jotain hyvää ja arvokasta toiselle tavalla, johon pääsääntöisesti liittyy suora tai välillinen vaihdanta. Vaihdanta voi olla esimerkiksi rahaa, tietoa tai aikaa. Jos arvontuotto lakkaa, lakkaa vaihdanta, palveluiden käyttö ja talouden kierto. Arvontuotto vaatii niin näkemystä kuin toimintaa, mutta mitä suuremmissa määrin se vaatii todentamista. Käytetäänkö palveluita? Ostetaanko niitä? Käytetäänkö ja ostetaanko niitä uudelleen? Tuotteilla ei ole itseisarvoa.

”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”

Loimme siis opintojakson, jonka tarkoituksena on tunnistaa, toimittaa ja todentaa uutta arvoa. Käytännössä opiskelijoilla on 16 viikkoa aikaa kehittää digitaalinen palveluidea ja saada sille maksava asiakas. Talon puolesta palkintona on 10 opintopistettä. Myynnistä saatavat eurot kukin saa pitää itse. Nyt tehdyt pari toteutusta ovat olleet opettavaisia. Alun järkytyksestä (”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”) selvittyä seuraa innokasta ideointia, raakaa raadantaa, arvaamatonta sekoilua ja toteuttamisen tuskaa.

Ja myyntiä. Ei vielä paljoa, mutta kuitenkin oikeita euroja. Jos olet joskus myynyt jotain itse tekemääsi, muistatko ensimmäisen kaupan synnyttämän tunteen? Sitä ei noin vain unohda.

Omien rajojen levittäminen ei ole helppoa eikä aina edes mukavaa. Onnistuminen on kuitenkin sitä makeampaa, mitä isomman työn takana se on. Omien henkisten, tiedollisten ja taidollisten muurien ylittämisellä on valtava vaikutus onnistumiselle myös jatkossa. Oppiminen on uusien kyvykkyyssaarekkeiden valloittamista itse tehden (”Nyt tiedän, miten tämä kannattaa jatkossa tehdä!”). Tehtävämme on luoda siihen puitteita.

Maaliin selvinneet ovat opintopisteensä ansainneet.

Osaamisperustaisesta pedagogiikasta nopeusperustaiseen pedagogiikkaan

Osaamisperustaisuus on ollut koulutuksen järjestämisessä ja opetussuunnitelmatyössä viime vuosina kovasti esillä. Tiedon sijaan korostetaan osaamista, mikä on hieno juttu, sillä arvo synnytetään lopulta tehden, ei tietäen. Muutos kuitenkin haastaa osaamista. Monet tämän päivän taidot vanhenevat hetkessä ja monesta huomisen taidosta ei ole vielä tietoakaan. Työelämällä on tarve tämän päivän osaamiseen. Tulevaisuuden tekijöillä on kuitenkin tarve rakentaa pitkäkestoista kilpailukykyä luovaa kyvykkyyttä.

Tästä tulikin mieleen osaamisen ja ajan välinen suhde.

Onko Parkinsonin laki sinulle tuttu? Kyseessä on C. Northcote Parkinsonin vuonna 1955 muotoilema periaate, jonka mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Jos sinulla on esimerkiksi 6 kuukautta jonkin asian tekemiseen, käytät siihen 6 kuukautta. Jos aikaa taasen on yksi kuukausi, käytät siihen yhden kuukauden. Riippumatta ajan määrästä se kaikki tulee kyllä käytettyä. Asiat eivät siis valmistu ajan vaan deadlinen mukaan. Käytettävissä oleva aika voi siis yhtälailla jouduttaa kuin hidastaa asioita.

Huomasimme ensimmäisillä opintojaksoillamme, että tavoite saada aikaan myyntiä toteutui aivan kurssin loppumetreillä. Myös kehitettyjä palveluja alettiin julkaista vasta viimeisten viikkojen tai jopa päivien aikana. Todellisuudessa siitähän homma todella vasta alkaa. Teimmekin ohjelmaan muutoksen. Nyt ensimmäiset kaupat ja julkaisut oli tavoitteena saada aikaa kurssin puolivälissä. Homman buustaamiseen järjestimme 8. viikolle julkisen katselmointitilaisuuden. Lopputulemana suurin osa tiimeistä oli tehnyt ensimmäisen julkaisunsa ja reilut puolet oli myös tehnyt ensimmäisen kauppansa.

Niin maailman myllerryksessä kuin liiketoiminnassa nopeus on monessa suhteessa valttia. Kyky aloittaa ripeä arvontuotto on arvokasta. Nopeus on osaamista. Ehkä seuraavalla kerralla pidämme vastaavan välikatselmoinnin 4. viikolla.

Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Kurssikokemus onkin saanut pohtimaan paitsi tekemistä myös nopeutta pedagogiikan kentässä. Ajattelu tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Työ ei kuitenkaan odota tekijäänsä ja työ on juuri se, joka tekijäänsä opettaa. Teot ovat bensaa ajattelun liekeille. Ketterä arvontuotto alkaa tuottaa arvoa tekijälleen uuden oppimisessa. Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Koulutus toimii aikaperusteisesti. Mutta miten se hyödyntää sitä?

PS.

Tiedätkö muuten mikä on OKPA-luku? Todennäköisesti et. 🙂 OKPA-luku mittaa opiskelijoiden kokemaa pedagogista arvoa. Se on itselle annettujen suositusten määrä suhteessa ryhmän kokoon. OKPA selviää yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä: Jos sinulla olisi mahdollisuus osallistua tälle samalle opintojaksolle uudelleen, osallistuisitko?”

Kysyimme tämän kysymyksen viime opintojakson päätteeksi.

Haluaisitko tietää vastauksen ja kuulla lisää OKPAsta ja tekemisen pedagogiikasta? Tilaapa blogi sähköpostiisi, niin kuulet heti kun julkaisen uuden jutun.

The post Parkinson ja pedagogiikka appeared first on Teemu Ruohonen.