Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio

Olen kyllä onnekas, kiitos ehkä sinunkin. Nimittäin suomalaiset veronmaksajat kustantavat ison siivun siitä, että saan tehdä työtä maailman arvokkaimman asian äärellä. Kaiken kestävyysvajeen ja leikkausten jälkeenkin meillä on kyllä käsittämättömän hieno yhteiskunta. Koulutusinstituutiomme on yksi parhaista lahjoista, joita maa voi kansalleen antaa. Ja minä saan olla osa tuota lahjaa. Mahdollisuus tehdä itseään isompaa työtä toisten rahoilla ihmetyttää aina kun sitä ajattelee.

Ensimmäinen vuosi korkeakoulutuksen kentällä laittoi pohtimaan omaa ammatillisuutta ja paikkaa yli ajan rakentuvassa opettajuuden suorastaan ylimaallisessa kollegiossa. Aiheesta tuli aikanaan kirjoitettua. Jalat vapisevat edelleen, kun asiaa ajattelee. Nyt pari vuotta myöhemmin tuli tarve jatkaa juttua. Ei kuitenkaan opettajuudesta vaan pedagogiikasta.

Pedagogiikka, kantasanoiltaan kreikan paidia (”lapset”) ja ágō (”johtaa”), on koulumaailman taikasana, joka tarkoittaa opetustoiminnan keskeisiä periaatteita ja käytäntöjä. Pedagoginen puhe haiskahtaa äkkiä institutionaaliselta jargonilta, mutta todellisuudessa siinä ollaan koulutustoiminnan ytimessä. Koulutuksessa on kyse oppimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Ilman pedagogiaa voisimme vaihtaa tarinoinnin aivan toisille toimialoille. Kaikkien taloudellisten uhrausten myötä keskeinen kysymys onkin, millaista pedagogiikkaa tässä maassa, erilaisissa koulutusorganisaatioissa ja allekirjoittaneenkin päivittäisissä aktiviteeteissa toteutetaan.

Entäpä jos…?

Viime vuodet pääosa leivästä on tullut juuri pedagogiikan toteuttamisesta. Arki onkin tarjonnut hyvän määrän peilauspintoja oman oppimiskäsityksen tarkasteluun ja käytäntöön viemiseen erilaisten koulutusaktiviteettien suunnittelun, toteuttamisen ja kehittämisen myötä. Tämä on laittanut pohtimaan myös omaa työtapaa. Muistan kuinka nuorempana kasvatustieteen opiskelijana intoilin teorian äärellä. Tulevat vuodet hakeuduin töihin, joissa todellisuutta saattoi katsoa sopivan välimatkan päästä. Nyt on oltu hyvä tovi kädet savessa.

Matkalle onkin mahtunut innostavia juttuja. Samalla huomaan niin itsessäni kuin taipaleelle osuneissa kollegoissa säännöllistä tyytymättömyyttä nykytilaan. Kyse ei ole valituksesta. Kollegio nimittäin koostuu intohimolla ja asiaan kuuluvalla vakavuudella työhönsä ja sen kehittämiseen suhtautuvista arjen sankareista, joiden maailmassa näky suomalaisesta ihmeestä ei vain ole aina synkassa todellisuuden kanssa.

Suomalainen koulutusinstituutio on yksi systeemi, joka on syntynyt ajan kanssa yhdessä luotujen käytäntöjen seurauksena. Yhdessä on onnistuttu luomaan maailmaan jotain poikkeuksellisen hyvää. Instituutioille on kuitenkin luonteenomaista, että ne eivät ole kovin ripeitä liikkeissään. Tästä tuli mieleen ajatus:

Entäpä jos systeemi olisikin omissa käsissä?

Joskus käy niin, että kun idealle antaa liekaa, se vie mukanaan. Aloinkin kehitellä ajatusmallia koulutuksellisesta yksinvaltiudesta. Olen pyöritellyt tätä niin auton ratissa, pihatöissä kuin saunan lauteilla.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi?

Itselleni esittämä kysymys osoittautui innostavaksi, mutta vaikeaksi. Ei ole helppoa yksinvaltiaankaan elämä.

Koulutusinstituutioiden tulevaisuus on ihmisten kasvupotentiaalissa

Perinteiset koulutusinstituutiot ovat mielenkiintoisessa tilanteessa. Maailmassa ei ole koskaan aiemmin ollut talletettuna niin paljon ihmiskunnan tuottamaa viisautta kuin nyt. Eikä koskaan tuota viisautta ole talletettuna niin vähän kuin nyt. Netin lisäksi löytyy hyllymetreittäin kirjallisuutta parhaista käytännöistä, menetelmistä ja tarinoista niin yksityisen kuin yhteisen elämän parantamiseen. Käytännössä jokaisella on pääsy maailman kovimpien gurujen ajatteluun ja tekoihin saavutusten takana. Jotkut ahmivat tätä tietomassaa kirjan viikossa tai jopa päivässä.

Kirjoissa ja tietojärjestelmissä oleva sisältö haastaa perinteisiä koulutuksenjärjestäjiä. Informaation osalta taistelu on jo hävitty. Näiden tietovarantojen merkitys ei ole kuitenkaan yksin informaation tallettamisessa ja jakamisessa. Parhaimmillaan ne inspiroivat, haastavat ja kannustavat toimintaan. Kukapa ei olisi jonkin kirjan, artikkelin tai videotallenteen seurauksena innostunut, laittanut linkkiä jakoon ja kokeillut soveltaa lukemaansa tai näkemäänsä omassa elämässään. Mutta: kaikesta vapaasta tai puoli-ilmaisesta sisällöstä huolimatta vain harva kykenee omin päin saamaan näkemästään tai lukemastaan täysimääräisen hyödyn eli jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen. Erästä kollegaa siteraten: ”Matka tuumasta toimeen on joskus pisin ja vaikein.”

Harva kykenee omin päin jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen.

Koulutusinstituutioiden tarkoitus on tuottaa yhteiskuntaan uutta osaamista, jonka päälle kansakunta voi rakentaa hyvinvointiaan ja kilpailukykyään. Yksilön näkökulmasta asia näyttää hieman toiselta. On palkitsevaa oppia uutta, kehittyä, rakentaa paikkaa maailmassa ja toteuttaa itseä. Yhteiskunnalla onkin paras kilpailukyky kun ihmiset toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla itseään ja omaa potentiaaliaan. Yksilöt voivat hyvin ja tulokset ovat niin hyvät kuin vain voivat olla. Instituutiot ovat rakentuneet kehittämään ja todentamaan kansakunnan keskimääräistä kyvykkyyttä. Mutta kuinka paljon koulutustoimintaa käytännössä rakennetaan potentiaalin kehittämisen ympärille?

Ihmisissä on kuitenkin valtava kasvuvara. Paljon isompi kuin ymmärretäänkään.

Kasvu on työtä

Äkkiseltään voisi ajatella, että päästäkseen pelaamaan maailman kovimmassa koripalloliigassa NBA:ssa tarvitsee Lauri Markkasen raamit. Todellisuudessa historia tuntee monta aivan tavallisen 170-180 senttisen varren omaavaa pelaajaa. NBA-historian lyhyin pelaaja oli vuonna 2002 uransa päättänyt Muggsy Bogues (160 cm), joka pelasi sarjassa 15 vuotta 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla. Tällä hetkellä NBA:n lyhimmän pelaajan titteliä pitää hallussaan huippuluokan pelintekijä Isaiah Thomas (175 cm).

On helppoa ajatella, että ihmisen genetiikka määrittelee tämän kohtalon. Esimerkiksi koripallossa fyysiset ominaisuudet ovat tärkeitä, joskaan omalle pituudelleen kukaan ei voi mitään.Bogues´n ja Thomasin esimerkkejä seuraten biologiaa merkityksellisempää onkin, miten ihminen omia kasvuvarojaan kehittää ja hyödyntää.Tietotyön osalta pelikenttä laajenee entisestään kun fyysiset ominaisuudet käyvät merkityksettömiksi. Ihmisen pääkopasta löytyvä tietokone vasta supervekotin onkin. Tieteen (tai pelkän uteliaisuuden) nimissä on tehty jos jonkinlaista ihmiskoetta, jossa sattumanvaraisesti valitut henkilöt ovat treenanneet itsensä tavan kansalaisen näkökulmasta aivan uskomattomiin suorituksiin. Tavan kansalaisia kuitenkin hekin. Ja jos tarkkoja ollaan, historian gurut Bachista Picassoon eivät hekään olleet seppiä syntyessään.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa. Kyse on työstä osaamisen kehittämiseksi.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa.

Fanitin nuorempana venäläistä psykologi Lev Vygotskya (1896-1934). Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä (Zone of Proximal Development) kolahti siinä määrin, että tein gradunikin aiheen äärellä. Sittemmin teoriaa on tullut peilattua projektissa jos toisessa. Lähikehityksen vyöhyke on tila, jossa ihminen oppii tehokkaimmin työskennellessään oman sen hetkisen osaamisensa äärirajoilla. Osaamisen rajat laajenevat, kun niitä venyttää.

Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä syntyi entisessä Neuvostoliitossa, jossa ihmisten potentiaalin kehittäminen ei välttämättä ollut agendalla erityisen korkealla. Yksilön elämän merkitys tuli muutenkin enemmän annettuna kuin otettuna. Nyky-Suomessa on toisin. Yksilöiden kokema merkitys luo pohjan yhteiselle hyvälle. Mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseä sataa parhaimmillaan yhteiseen laariin. Tästä päästäänkin koulutusinstituutioiden iskunpaikkaan: Olkoonkin, että ihminen on kivunnut ravintoketjun huipulle, oman kasvuvaransa rajoja se ei ole vielä tavoittanut. Ihmisyksilöiden kasvupotentiaalissa on koulutuksenjärjestäjien mittaamattoman arvokas mahdollisuus. Sen ulosmittaamiseen tarvitaan kasvuvaroja koettelevaa, haastavaa ja venyttävää pedagogiikkaa.

Ruohosen yliopisto 0.1

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, se olisi korkeakoulu, jonka tavoitteena olisi auttaa opiskelijoita kolistelemaan omia kasvuvarojaan. Mutta millaisella pedagogiikalla sitä tehtäisiin? Aloitetaan kolmesta

Nähdäkseni suomalainen ihme on perustunut sivistyksen osalta hyvään keskiarvoon ja pieneen vaihteluväliin. Yksittäisiä huippuja tärkeämpää on ollut volyymin laatu. Tätä on myös pidetty haasteena kansainvälisessä osaamiskilpailussa, jossa kysellään huippuosaamisen perään. Minusta ajatus keskimääräisen osaamistason nostamisesta on kuitenkin arvokkainta. Kiinnostavaa on, millaista huippua se voi lähestyä.

Millaista huippua keskimääräinen osaaminen voi lähestyä?

Keskiarvon yläpuolelle nousevia suorituksia näyttää yhdistävän päämäärätietoinen, tarkoitushakuinen tekeminen. Päämäärät luovat merkitystä, ne pakottavat arvottamaan asioita, suuntaavat toimintaa ja auttavat arvioimaan omaa onnistumista. Päämäärätöntä ihmistä tuskin onkaan. Toisille suunta on vain selvempi, toiset uskovat siihen enemmän ja jotkut altistavat sille arkeaan enemmän kuin toiset. Keskiarvon yläpuolelle nousevissa suorituksissa päämäärällä on ohjausvaikutusta.

1. Pedagogiikassani asettauduttaisiin merkitysten äärelle, tarkasteltaisiin omaa paikkaa ja päämääriä yli ajan. Haastettaisiin keskusteluun niin itsen kuin toisten kanssa.

Jos eivät Muggsy Bogues, Isaiah Thomas, Johann Sebastian Bach tai Pablo Picasso olleet seppiä syntyessään, eivät sitä ole muutkaan. Tullakseen maailmanluokan koripalloilijaksi, täytyy viettää runsaasti laadukasta aikaa itse asian eli koripallon äärellä. Tullakseen maailmanluokan säveltäjäksi on vietettävä runsaasti laadukasta aikaa säveltämisen parissa. Huipuille tämä tarkoittaa aikaisia aamuheräämisiä, huolellista harjoittelua ja tylsäksi käyvää treeniä päivästä ja vuodesta toiseen. Oikeaa tekemistä uudelleen ja uudelleen.

2. Pedagogiikassani HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma korvattaisiin H3O:lla eli henkilökohtaisella harkitun harjoittelun ohjelmalla, jossa treenaus perustuu omiin tavoitteisiin ja omia kasvuvaroja venyttäviin harjoitteisiin. On sanonta, jonka mukaan kolmannella kerralla opitaan enemmän kuin kahdella ensimmäisellä yhteensä. Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan. Vähemmän on enemmän, kun vähempää tehdään enemmän, mutta harkitusti.

Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan.

Oma kasvu vaatii työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Paras pala Vygotskya onkin tässä: Oman osaamisen rajojen rikkomiseen ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua. Omien kasvuvarojen laajentaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tarvitaan veto- ja työntöapua. Huippuosaajat ja huippua kohti haluavat satsaavat valmennukseen ja siihen, että pääsevät parhaiden seuraan. Parhaat satsaavat pedagogiikkaan.

3. Pedagogiikkani syntyisi oppivassa yhteisössä, jossa maailmanluokan gurut inspiroisivat, opettajat valmentaisivat ja opiskelukaverit kannustaisivat. Laitettaisiin vuosituhansien aikainen ihmiskunnan perintö eloon, netin syövereissä oleva viisaus käytöntöön ja verkostot toimintaan. Tähtitaivas ei loista siksi, että siellä on muutama tähti. Se loistaa siksi, että siellä on paljon tähtiä.

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio…

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi? Onko visiossasi jotain, mitä voisimme jakaa?

Niin houkuttelevaa kuin yksinvaltius onkin, voittavat instituutiot luodaan kuitenkin yhdessä.