Tavoitteellisena ja fokusoituneena pysyminen on joskus vaikeaa. Etenkin intohimoisissa aiheissa asioita tehdään energialla. Hyvällä energiatasolla mieli on kirkas ja päätöksenteko sujuu. Heikolla energialla katse sumenee ja ajatus karkailee. Kun fokus ja tarkkaavaisuus katoavat, huonolla tuurilla edessä on ongelmia. Yksi sellainen sattui kohdalle. Aika näyttää, millainen tarina tästä syntyy, mutta perusarkea syvemmän itsetutkiskelun äärelle on joka tapauksessa tullut päädyttyä.
Mokaaminen ei ole minulle vierasta. Olen jopa liiankin tietoinen pieleen menneistä päätöksistä tai tekemisistä. Kohdalle sattuessa mokat kuitenkin pistävät pysähtymään ja tarkastelemaan omaa toimintaa. Mitä isommin rysähtää, sitä syvempää tarkastelua on tarjolla. Eräs kollegani jakoi taannoin ajatuksen, että moka on lahja. Ideaa voinee jatkaa, että paketti pitää vain avata, jotta siitä pääsee iloitsemaan. Hmm…
Tällä kertaa päädyin – ei enempää eikä vähempää kuin – kysymyksiin omien tavoitteiden ja niihin tähtäävien toimenpiteiden mielekkyydestä. Mitä päämäärää olenkaan tavoittelemassa? Miten elän arkeani, jotta hivuttaudun vähän kerrallaan noita tavoitteita kohti? Tästä ei olekaan enää pitkä matka kysymykseen: miksi teen mitä ikinä teen. Huomaan siis päätyneeni oman visioni ja strategiani äärelle. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät ole vieraita ja niiden äärellä tulee säännöllisesti oltua. Tällä kertaa kuitenkin löysin itseni haastamasta jo jonkin aikaa vallalla olleita näkemyksiäni ja käsityksiäni. Jonkin sortin kriisihän siitä syntyi.
Yllättäen ilmestyvien haasteiden äärellä itse kukin on varmaan ajatellut, että olisihan tässä muutakin tekemistä. Täytyy hoitaa perusjutut, käynnissä olevat työt, perhe, lapset ja harrastukset – pitää ylipäänsä huoli että asiat rullaavat ja etenevät. Arki on myös helppo täyttää perusjutuilla. Kehittymistä janoavalle mielelle oman tekemisen tarkoitusta, tavoitteita ja tapoja peräänkuuluttavat kysymykset lienevät kuitenkin parasta, mitä eteen voi tulla.
Kriisi kuvaa isompaa tai pienempää poikkeuksellista tilaa. Kehitystehtävänä kriisit kuuluvat normaaliin ihmisenä kasvuun. Sitten on kriisejä, joita elämä heittää eteen, olivatpa ne jonkin mokan seurausta tai eivät. Yhteiskunnallisella tasolla tapahtuu talousvaihteluja, sotia ja luonnonilmiöitä. Organisaatiotasolla koetaan talouskurimusta. Yksilötasolla sairastutaan, erotaan ja jäädään työttömäksi. Kriiseissä on kuitenkin mahdollisuus. Olisiko esimerkiksi Suomi nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta ilman toista maailmansotaa ja sitä seurannutta jälleenrakennusvimmaa? Kuinka monta keksintöä olisi jäänyt tekemättä ilman yrityksen käymistä konkurssin kynnyksellä? Kuinka monesti elämän merkitys on löytynyt jonkin menetyksen seurauksena? Kriisin myötä tulee tarve korjata tilanne ja tarttua toimeen. Joskus pakko on paras muusa.
Kriisi tulee muuten kreikan kielen sanasta krisis, joka tarkoittaa päätöstä. Kriisien luomissa olosuhteissa on välttämätöntä toimia eri tavalla ja alkaa innovatiiviseksi. Uusia ongelmia ei ratkota vanhoilla eväillä. Uusissa ratkaisuissa onkin mahdollisuus uuteen kilpailuetuun. Mikään ei takaa onnistumista, mutta paikallekaan ei voi jäädä.
Olen tehnyt useaan otteeseen töitä yhteisöllisten toimintatapojen kehittämisen parissa. Hyvinkin tyypillinen aihe tällä vuosikymmenellä. Yleensä tarve muutokseen on olemassa ja hyvin perusteltavissa. Erään kerran päädyimme kuitenkin pohtimaan oliko nykytilanne sen verran hyvä, että varsinaista pakkoa kehittyä ei ollut. Muutosta ei siis tapahdu tai se on hidasta. Kriisitilanteissa yhteisöllisyydellä on kuitenkin tapana nousta esiin. Pohdimmekin, pitäisikö meidän luoda keinotekoisesti kriisi, jolla pakottaa uusien toimintatapojen äärelle. Onkohan joku tehnyt tietoisesti päätöksen tilata kriisi, jolla vauhdittaa kehittymistä? Historia on osoittanut, että kriisi kyllä hakeutuu paikalle, jos asiat ovat ”riittävän hyvin”.
En oikeastaan usko, että asiat vain tapahtuvat. En kuitenkaan ole varma, olisinko mennyt tämänkertaista pohdintaa itselleni varsinaisesti tilaamaankaan. Yhtä kaikki, on ollut aika seisahtua perusasioiden äärelle. Ja sen, mitä elämästä on tullut tähän mennessä opittua, paluu on aina perusasioihin.
Ilman virheitä meillä olisi aika paljon vähemmän. Ei tätäkään juttua.