Oppimisen ja ammatillisen kehittymisen saralla tähän syksyyn on mahtunut eräs erityisen piristävä tapahtuma. Sain viimeinkin järjestettyä aikaa rästissä olleiden opintojen edistämiseen. Oman osaamisen kehittäminen palaamalla koulun penkille on ollut jo pidempään ajatuksissa. Viime vuodet ovat vain täyttyneet töistä ja perhe-elämästä siinä määrin, että paukut eivät ole riittäneet mihinkään muuhun – tai niin ainakin olen asian itselleni selittänyt. Tänä syksynä kalenteriin on kuitenkin järjestynyt aikaa myös koulutöille. Osa onnistumista on ollut jo se, että idea opiskelusta on muuttunut ajatuksista teoiksi. Tärkeintä on tietysti, mitä itse toiminnassa on tapahtunut.
Yksi ruuhkavuosia leimaava piirre näyttää olevan, että on paljon helpompi keksiä asioita, joita olisi hyödyllistä tehdä, kuin löytää aikaa niiden tekemiseen. Ihmettelen säännöllisesti omien opiskelijoiden kykyä suoriutua työn, opintojen ja perheen ristipaineessa. Sen lisäksi, että tilanne voi johtaa riittämättömyyden kokemukseen, se voi myös saada tuskailemaan omaa keskeneräisyyttä. En ole voinut välttyä ajattelemasta, miten hyödyllistä tämä olisi ollut jo muutama vuosi sitten. Toisaalta, mitä enemmän kilometrejä karttuu, opiskeluunkin tulee uusia, kiinnostavia ja erilaista lisäarvoa tuottavia tasoja. Aiemmin tehty ja koettu saa teoreettisen ymmärryksen karttuessa uudet kehykset. Uusi tieto rikastuttaa aiempaa osaamista tuoden työkalupakkiin uusia niin tiedollisia kuin taidollisia välineitä. Kulloinenkin tilanne luo aina mahdollisuuden suunnata oppimista tarkoituksenmukaisesti.
Minulla on ilo ansaita leipäni tiedon rakentumisen äärellä. Nyt olen päässyt sen iloa ja tuskaa myös itse opiskelijan roolissa maistamaan.
Tietoisuuden tuolle puolen
Yksi tapa kuvata niin yksilöiden kuin organisaatioiden tietämystä on tarkastella tiedon ja siitä tietämisen suhdetta. On asioita, joita tiedämme ja olemme siitä myös tietoisia. On myös asioista, joiden tunnistamme olevan nykyisen tietämyksemme ulkopuolella. Sen lisäksi on hämärä, pimeä tai sokea alue. On aina tietoa, jonka olemassaolosta emme ole edes tietoisia.
On kiinnostavaa ajatella tietämyksen raja-alueita. Siellä uuden oppiminen lopulta tapahtuu. Osa tiedosta pakenee tietoisuutta. Osa tiedosta voi kuitenkin olla jo meissä.
Opintojen myötä on tullut tutustuttua unkarilaisbrittiläiseen tiedemieheen ja filosofiin Michael Polanyiin (1891-1976). Polanyi on jättänyt jälkensä historiaan haastamalla positivistista tietoteoriaa – ajatusta, että olisi pelkästään objektiivista, empiirisesti havaittavaa tietoa. Hänen lähtökohtansa ihmisen tiedonmuodostukseen on siinä, että tiedämme enemmän kuin pystymme kertomaan. Esimerkkinä hän on käyttänyt sitä, miten helposti tunnistamme tutut kasvot isosta joukosta ihmisiä. Kyseisessä tilanteessa meidän voi kuitenkin olla vaikea kertoa, minkä vuoksi tunnistimme nuo kasvot ja niin helposti. Ihmisten tiedonmuodostuksessa on alitajuisia, tiedostamattomia prosesseja, joiden tuottamaa tietoa Polanyi kutsui hiljaiseksi tiedoksi.
Hiljaista tietoa kuvaa se, että ihminen ei välttämättä ole tietoinen omasta tietämyksestään eikä myöskään osaa sitä sanoittaa. Hiljaiseen tietoon perustuvat prosessit ovat automaattisia ja tulevat näkyväksi toiminnassa, kun taas näkyvä, eksplisiittinen tieto on tunnistettavissa ja sanoitettavissa. Hiljainen tieto syntyy ja rikastuu kokemuksesta. Evoluution näkökulmasta alitajunnalla on tiedostavaa mieltä pidempi historia. Se on auttanut ihmislajia selviytymään ennen korkeampien tietoisten prosessien kuten puhutun kielen syntyä.
Hiljainen tieto ja sen merkitys tunnistetaan nykyään monissa yhteisöissä ja organisaatioissa. Tyypillisesti tämä näkyy silloin kun joku pitkäaikainen työntekijä eläköityy tai vaihtaa työpaikkaa. Vuosien mittaan karttunut tietotaito on tehnyt henkilöstä poikkeuksellisen osaajan. Hän voi kertoa jotain osaamisestaan tai luoda dokumentteja hyvistä käytännöistä, mutta hänen tietämyksessään on myös asioita, jotka pakenevat sanoitusta. Asian voi myös ajatella niin, että organisaatioissa on aina enemmän tietämystä kuin se pystyy hyödyntämään. Yhteisön potentiaalia on vaikea realisoida, jos sitä ei saada näkyviin.
Hiljaisen ja näkyvän tiedon suhdetta on pyritty mallintamaan, jotta hiljaista tietoa voitaisiin myös tehdä näkyväksi ja hyödyntää. Tunnetuin lienee Nonakan ja Takeuchin kehittämä SECI-malli. Ideana siinä on ihmisten vuorovaikutuksessa ja yhteisessä tekemisessä tapahtuva tietämyksen artikuloituminen (sosialisaatiossa tapahtuva tiedon ulkoistuminen), aluksi ajatusten, sitten kielen tasolla. Vastaavasti ihmisen oppiessa uutta osa tämän tietämyksestä muuttuu hiljaiseksi tiedoksi (tiedon yhdistymisestä seuraava sisäistäminen). Polanyi ei tosin itse uskonut, että hiljaista tietoa voi muuntaa tai ulkoistaa eksplisiittiseksi tiedoksi. Meillä on pääsy ainoastaan osaan ajattelua ja mielen kyvykkyyksiä.
Käsityskyvyn tuolle puolen
Sitten on tieto, joka on vielä niin tietoisen kuin tiedostamattoman mielen ulkopuolella. Maailmassa on valtava määrä tietoa, josta pystymme hahmottamaan, saati hallitsemaan vain murto-osaa. Informaatioteknologian kehitys on kiihdyttänyt erityisesti digitaalisen tiedon määrän kasvua. Tilastopalvelu Statista on arvioinut, että jos vuonna 2010 maailmassa tuotettiin 2 zetatavua (luvussa on 21 nollaa) tietoa, vuonna 2022 määrä on lähes 100 zetatavua. Lukua voi yrittää hahmottaa esimerkillä: jos yksi nykyään varsin yleisesti tietokoneiden tallennustilana käytettävä teratavu vastaisi matkassa kilometriä, yksi zetatavu vastaisi etäisyyttä maasta kuuhun ja takaisin 1300 kertaa. Vertailun vuoksi, vuonna 2003 Googlen silloinen toimitusjohtaja Eric Schmidt arvioi, että siihen mennessä ihmiskunta oli koko olemassaolonsa aikana tuottanut tietoa määrän, joka vastaa 0,5% yhdestä zetatavusta.
Tiedon määrä on vain osa tilannekuvaa. Maailmaa muuttuu niin nopeasti, että entistä suurempi osa tiedosta on täysin uutta. Sen sijaan, että kehitys tapahtuisi lineaarisesti tai pienin askelin, syntyy epäjatkuvuutta ja radikaalia uusiutumista. Esimerkiksi uusia teknologioita (miten vaikka kvanttitietokone toimii), sosiaalisia normeja (miksi nuoret häpeävät vanhempiensa tietynlaista emojien käyttöä) tai yhteiskunnallisia murroksia (miksi sähkö maksaa yht´äkkiä enemmän vaikka sen tekeminen maksaa saman kuin aiemmin) voi olla vaikea hahmottaa. Lisäksi maailmaan syntyy ongelmia, joista voi olla vaikea saada otetta (kuten luontokato) ja joiden ratkaiseminen tuottaa vain uusia ongelmia (kuten ennallistaminen). Lisäksi ilmiöt ovat kytkeytyneet yhteen systeemisesti tavalla, jossa kokonaisuutta ja vaikutussuhteita voi olla vaikea hahmottaa. Jos vielä teollisen ajan yhteiskunta oli konkreettinen, on informaatioajan yhteiskunta käsitteellinen.
Oppimisen ilo
Oppiminen on yksi parhaista kokemuksista, mitä ihminen voi saada. Se ilo, mitä pieni lapsi kokee oppiessaan ajamaan polkupyörällä, on samaa iloa, mitä aikuinen kokee oppiessaan vaikka koodaamaan. Tunne koukuttaa. Syksyn aikana on ollut mahtavaa oppia. On ollut voimaannuttavaa tulla tietoiseksi jostain, mitä on jo osannut, ja jalostaa sitä eteenpäin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman taustalla olevia kilometrejä. Ennen kaikkea opiskelu on johtanut täysin uuden tiedon äärelle, asioihin, joiden olemassaolosta en ollut ennestään tietoinen. Parasta onkin ollut tietoisuuden lisääntyminen siitä, mitä en tiedä. Ja sen rinnalla ymmärrys siitä, miten vähän lopulta tiedänkään. Oivalluksessa ei sinällään ole mitään uutta. Uskon, että oppimisen teho on siinä kun oivaltaa samoja asioita uudelleen, mutta aina hieman eri näkökulmasta.
Oman osaamisen rajojen tunnistaminen voi olla lannistavaa, mutta se voi olla myös innostavaa ja motivoivaa. Tietämyksen rajoilla tapahtuva motivoituminen on nähdäkseni tehokkain oppimisen mahdollistaja. Samalla se tarkoittaa työtä. Oppiminen on työlästä. Nostan hattua kaikille työelämän uurastajille, jotka myös opiskelevat samalla.
Uskon, että tietoisuuden tuolle puolen on mahdollista päästä. Koulutus on parhaimmillaan iso mahdollistaja siinä. Isoin mahdollistaja on kuitenkin oppija itse.
Mutta miten haastaa itseä kohti tuntematonta? Ja miksi se on tärkeää tehdä? Ehkäpä siinä lisää seuraavassa jutussa. 🙂