Sokrates, Jeesus, Gandhi ja muut kollegat

Kesäkuu vaihtui ja opettajien, noiden pedagogiikan sankareiden kesäloma on juuri alkanut tai pian alkamassa. Tehtyjen valintojen seurauksena olen tullut pakotetuksi pysähtymään hetkeksi tähän.

Kuluneen vuoden aikana olen jälleen voinut todeta elämän yllätyksellisyyden sen positiivisessa merkityksessä. Menneet yhdeksän kuukautta ovat nimittäin olleet eritoten matkaa omille ammatillisille juurille. Urasuunnittelu oli aika nollissa viisitoista vuotta sitten valitessani opiskelupaikkaa ja lopulta aloittaessani opettajaopintoja kainuulaisessa yliopistoyksikössä (R.I.P. KOKY). Hakeutumisessa koulutusalalle ei ollut mukana tippaakaan intohimoa. Paremminkin epävarmaa rationalisointia ja lievää turvallisuushakuisuutta. Isosisko oli jo opettaja, joten hänen jalanjälkiään oli kotoisaa seurata.

Jos ei opiskelu mene koskaan hukkaan, opettajaopiskelu tuskin vasta sittenkään. Näin minulle kerrottiin ja näin saatoin lopulta itsekin todeta. Opiskeluvuosiin mahtui paljon aherrusta, vähän biletystä ja kaksi oivallusta: Ensinnäkin saatoin todeta, että opettaminen ei kiinnosta minua pätkääkään, mutta siitä huolimatta koin oppimistoimialan olevan itsessään tavattoman mielenkiintoinen. Opiskelut päättyivät siis pienen ristiriidan vallassa. Tuo ristiriita johti kuitenkin ammatilliselle polulle, jossa olen viettänyt nyt vuosikymmenen opetuksen ja koulutuksen järjestämisen parissa kehittämällä uusia oppimista ja koulujen toimintaa tukevia toimintamalleja ja palveluja. Samalla olen menestyksekkäästi vältellyt itse opetustyötä.

Vuosikymmenen asetelma kuitenkin muuttui viime syksynä, jolloin minulle tarjottiin opetustyötä ammatillisen korkeakoulutuksen parissa. Kehittämistyön ohjauksellinen ulottuvuus oli jo muutaman vuoden ajan nostanut päätään, mihin yhdistettynä ammatillinen osaamisen kehittäminen ja digitalisaatiokehitys loivat nyt poikkeuksellisen houkuttelevan yhtälön. Merkillisellä tavalla ammatillinen polku oli muuttamassa suuntaa. Juuret, joihin en ollut kuvitellut palaavani tai päätyväni, olivatkin alkaneet vetää puoleensa – ja tavalla, mitä en olisi myöskään osannut arvata. Samalla tulin pakotetuksi kohtaamaan asian, jota olin vuosikaudet pedagogissa pohdinnoissa ja kohtaamisissa kierrellyt – olin nyt henkilökohtaisesti pakotettu kohtaamaan oppimisen ja opettajuuden perimmäiset kysymykset.

Maailman arvokkain ammatti. Ja vaikein.

Nykyaikaisen opettajuuden määrittely ja käsittely ovat säännöllisiä opettajayhteisöjen kehittämispäivien, työpajojen ja koulutusten aiheita. Junioritasolta alkaen koko opettajankoulutuksen päätehtävä on rakentaa ymmärrystä ja tietoisuutta opettajuudesta. Se on ammatti-identiteetin kivijalkaa. Opettajan ammattiin liittyy poikkeuksellisen vahvoja historiallisia perinteitä (ja jokaisella on meistä on myös ammatista pitkät kokemukset oppilaan tai asiakkaan roolissa) joten tehtävän määrittely ja ymmärtäminen ovat syystäkin tärkeitä.

Institutionaalinen tittelini on vuoden päivät ollut lehtori. Maailma on pullollaan hienoja mutta mitäänsanomattomia nimikkeleitä ja reliikkejä titteleitä, joista tämä on oivallinen esimerkki. Tiesitkö, että alkujaan lehtori tarkoitti pappia, joka luki jumalanpalveluksessa raamatunkohtia? Sanan alkuperä on latinassa, missä lectio tarkoittaa lukukappaletta ja lector lukijaa. Eipä paljon kauemmas nykyaikaisesta opettajuuden käsityksestä voida päästä. Maailma on ehtinyt pyörähtää muutaman kerran vuosisatojen aikana ympäri vaikuttaen niin tietokäsitysten kuin yhteiskuntien murroksiin. Lukeminen on helppoa, mutta sillä ei ole aikoihin enää pitkälle pötkitty. Yritäpä saada oppilaasi löytämään luettavaa, lukemaan itse ja vielä ymmärtämään ja soveltamaan lukemaansa?

Omasta opettajakoulutuksesta on jäänyt elävästi mieleen lähes mantranomainen “opettaja on ohjaaja” -hokema. Keskeiset pedagogiset teoriat ja viitekehykset korostavat oppijan omaa aktiivista roolia oppimisessa, mitä opettaja parhaimmillaan sitten tukee ja ohjaa. Oppiminen on henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvaa kehittymistä – oman suunnan löytämistä ja askel askeleelta omilla tiedonrakentelun portailla kapuamista. Ajatus on vuosien mittaan alkanut saada muotoa ja jalostua ymmärrykseksi. Ja tässä todella on opettajan työn hienous. Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia? Lääkäri, leipuri, insinööri tai opettaja itsekään eivät ole mitään ilman kyvykkyyttä. Ja kyvykkyys ei synny ja kukoista tyhjästä.

Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia?

Moderni lähestymistapa alkaa olla pian vuosisadan vanha. Vuosien varrella ei ole voinut välttyä näkemästä ja kokemasta perinteisen lukija-opettajuuden ja modernin ohjaaja-opettajuuden rinnakkaiseloa ja ristiriitaa. Ja nyt se tulee omalle kohdalle. Nykyaikaisesta opettajuudesta on helppo puhua, mutta toteutapa sitä käytännössä. Ja juuri tämän äärelle oma opettajuus vie.

Suuret kollegat

Työ on siis hienoa ja vaikeaa. Tilanne muuttui vielä pykälää haastavammaksi, kun oivalsin kollegion, mihin opettajuus liittää. Historiankirjoitukseen on jäänyt liuta ajattelun, muutoksen ja johtamisen suurnimiä, jotka olivat myös suuria opettajia. Alkaen antiikin suurista ajattelijoista Aristoteleestä, Sokrateesta ja Platonista modernin ajan filosofeihin Kantiin, Wittgensteiniin ja Kierkegaardiin. Uskonnollisia johtajia ja rauhantekijöitä Jeesuksesta äiti Teresaan ja Mamatha Gandhiin. Tai kasvatuksen suurnimiä Freirestä, Dewey´in, Steineriin ja Montessoriin.

Yhtälailla tässä ajassa ja eri oppilaitoksissa työskentelee lukematon joukko päteviä, inspiroivia ja asiaankuuluvalla vakavuudella työhönsä suhtautuvia oppimisen ohjaajia. Suurelle yleisölle he jäävät tuntemattomiksi, mutta oppilaiden ja opiskelijoidensa intohimon esiinnostamisen ja potentiaalin kehittämisen kautta heidän työnsä muuttaa maailmoja. Eikä pitäydytä virallisissa opettajapositioissa. Jokainen ihminen, joka auttaa toista eteenpäin polullaan, toteuttaa opettajuuden suurinta päämäärää ja ansaitsee tulla luetuksi mukaan. Ja heitä riittää.

Läpi historiansa maailma on osoittanut tarvitsevansa oppimisen innostajia ja ohjaajia. Tämän päivän työelämämurroksessa en usko tämän muuttuvan, paremminkin päinvastoin. Maailma tarvitsee opettajia. Tehtävä on arvokas, mutta haastava.

Hieno ja opettavainen vuosi on takana. Ja tarina jatkuu. Innostuksella ja nöyryydellä siis eteenpäin.

Kuva: Matt Neale