”Rakas päiväkirja, viime kerrasta onkin aikaa.” Näin alkoi ensimmäinen blogaukseni päivälleen neljä vuotta sitten. Viime kerrasta tosiaan on aikaa. Jos tarkkoja ollaan, edellinen julkaisu tapahtui 319 päivää sitten. Se on hävettävän pitkä aika. Internet-ajassa se on ikuisuus. Eipä sillä, jutun tynkää olisi kyllä ollut. Syksyn ja talven ajalta muistikirjasta löytyy otsikoita muun muassa opettajuudesta, yrittäjyydestä, myymisestä, tekoälystä, tulevaisuudesta, leivän leipomisesta, rakkaudesta ja koronasta. Aiheita on riittänyt. Ne ovat vain jääneet ideoiksi.
Olen paitsi hidas ajattelija, myös hidas kirjoittaja. Homma rullaa jotenkin kun kone on käynnissä, mutta jos se sammuu, käynnistyminen kestää. Ja mitä kauemmin, sitä kauemmin. Blogi, jossa ei lähes vuoteen tapahdu mitään, alkaa helposti kääntyä itseään vastaan. Aloittamisen kynnys kasvaa ajan funktiossa. Tekemisen antagonisti nousee niskan päälle. Kehä on valmis.
Tämä on kyllä kaiken aidosti arvokkaan tekemisen sudenkuoppa. Ei se, että homma katkeaa – sillä se katkeaa jokaisella joskus – vaan miten se jatkuu. Tämä pätee niin kuntoiluun, itsensä kehittämiseen kuin työntekoon. Paraskin treeniputki tai kehittämisrutiini kokee jossain vaiheessa kolauksen. Ajattelen, että on inhimillistä eksyä polulta. Arvokkainta on kuitenkin se, miten kammeta itsensä takaisin. Ei se lankeamisten vaan kampeamisten määrä.
Ei se lankeamisten vaan kampeamisten määrä.
Ja ohi kaikkien julkaisusuunnitelmien siitä syntyi lopulta julkaistavaa. Olen jo pidempään miettinyt tosissani, pitäisikö lopettaa vai jatkaa.
Jotain vanhaa täytyy päättää, jotta jotain uutta voi alkaa
Opetustyössä minulla on ollut viime vuosina tapana laittaa opiskelijat usein pitämään päiväkirjaa omasta oppimisestaan. Syy on yksinkertaisesti ollut se, että tiedän tämän formaatin toimivan. Kirjoittaminen on yksi tehokkaimmista ajattelun välineistä. Tai vielä enemmän. Kaksinkertaista Pulitzer-voittajaa David McCulloughia siteeraten ”kirjoittaminen on ajattelua”. Saadakseen jotain järkevää paperille, asia täytyy saada kirkkaaksi mielessä. Ja se, että alkujaan haparoivat ajatukset löytävät muodon virkkeiksi niin paperilla kuin mielessä, on välillä todella työlästä. Tämä on tullut useaan otteeseen todettua. Toisaalta, jos se olisi helppoa, kannattaisiko tai tarvitsisiko sitä edes tehdä? Siinäpä se päiväkirjankin idea ja arvo on.
Tein jo ensimmäisen vuoden jälkeen välitilinpäätöstä kirjoittamiseen ja sen jatkamiseen. Tämä blogi on ollut todellinen ajattelun työkalu, jota olen kirjoittanut ennen kaikkea itselleni. Tässä maailman ajassa, jossa digisfäärissä on noin 2,5 nettisivua jokaista netin käyttäjää kohden (internelivestats.com), mielestäni on paikallaan miettiä uuden sisällön tuottamisen merkitystä ja mielekkyyttä. Yhtäältä voi ajatella, että maailmassa on jo ihan riittävästi sisältöä. Toisaalta kiinnostavalle ja arvokkaalle sisällölle on ikuinen tilaus. Maailman jatkuva muutos luo alati uutta kysyntää. Olenkin iloinen ja kiitollinen saamastani positiivisesta palautteesta. On toki hieno juttu, jos joku on saanut tästäkin virikettä.
Se ei kuitenkaan ole homman ydin. Tämä ei varsinaisesti ole ollut asiakaslähtöinen projekti. Tämä on ollut kuin yhtyemuusikon sivuprojekti, jotain jota tekee ennen kaikkea itselleen. Olenkin erityisen iloinen siitä, mitä itse olen saanut. Kirjoittamisessa syntyneet oivallukset ovat siirtyneet suoraan töihin opiskelijoiden ja asiakkaiden hyödyksi. Tämä on ruokkinut omaa luovuutta ja syventänyt osaamista. Se on juuri sitä, mitä opiskelijoidenkin toivon päiväkirjan pitämisestä saavan.
Onkin hieman paradoksaalista, että itselle tehtävästä, vapaaehtoisesta ja lähtökohtaisesti positiivisesta asiasta saa järjestettyä tällaisen tuskan. Ja tuska tuli tästäkin julkaisusta. Nimittäin pidempään jatkunut lopetuspäätös väänsi kättä itsensä kanssa julkaisun viime metreille ja ylikin. Lopulta kirjoitinkin tämän kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla tein sen, mitä olin jo jonkin aikaa pohtinut, lopettaa koko touhun. Niin vain kirjoittaminen laittoi nytkin ajatukset uusille urille ja löysin hyvän syyn muuttaa mieltä. Tein tarinalle uuden päätöksen.
Taannoin kirjoitin, että blogin mahdollistama oma oppiminen on liian arvokasta jätettäväksi kesken. Tätä ajatusta vastaan on mahdoton taistella. Ei ole olemassa asiaa kuin oman oppimisen the end. En tiedä, onko jollain varaa siihen.
Sen sijaan päätin lopettaa jotain muuta – murehtimisen. Mitä väliä sillä on jos tuleekin 319 päivää taukoa.
Kiitos sinulle lukija tähänastisesta!