Yksi ruuhkavuosia leimaava piirre näyttää olevan, että on paljon helpompi keksiä asioita, joita olisi hyödyllistä tehdä, kuin löytää aikaa niiden tekemiseen. Ihmettelen säännöllisesti omien opiskelijoiden kykyä suoriutua työn, opintojen ja perheen ristipaineessa. Sen lisäksi, että tilanne voi johtaa riittämättömyyden kokemukseen, se voi myös saada tuskailemaan omaa keskeneräisyyttä. En ole voinut välttyä ajattelemasta, miten hyödyllistä tämä olisi ollut jo muutama vuosi sitten. Toisaalta, mitä enemmän kilometrejä karttuu, opiskeluunkin tulee uusia, kiinnostavia ja erilaista lisäarvoa tuottavia tasoja. Aiemmin tehty ja koettu saa teoreettisen ymmärryksen karttuessa uudet kehykset. Uusi tieto rikastuttaa aiempaa osaamista tuoden työkalupakkiin uusia niin tiedollisia kuin taidollisia välineitä. Kulloinenkin tilanne luo aina mahdollisuuden suunnata oppimista tarkoituksenmukaisesti.

Minulla on ilo ansaita leipäni tiedon rakentumisen äärellä. Nyt olen päässyt sen iloa ja tuskaa myös itse opiskelijan roolissa maistamaan.

Tietoisuuden tuolle puolen

Yksi tapa kuvata niin yksilöiden kuin organisaatioiden tietämystä on tarkastella tiedon ja siitä tietämisen suhdetta. On asioita, joita tiedämme ja olemme siitä myös tietoisia. On myös asioista, joiden tunnistamme olevan nykyisen tietämyksemme ulkopuolella. Sen lisäksi on hämärä, pimeä tai sokea alue. On aina tietoa, jonka olemassaolosta emme ole edes tietoisia.

On kiinnostavaa ajatella tietämyksen raja-alueita. Siellä uuden oppiminen lopulta tapahtuu. Osa tiedosta pakenee tietoisuutta. Osa tiedosta voi kuitenkin olla jo meissä.

Opintojen myötä on tullut tutustuttua unkarilaisbrittiläiseen tiedemieheen ja filosofiin Michael Polanyiin (1891-1976). Polanyi on jättänyt jälkensä historiaan haastamalla positivistista tietoteoriaa – ajatusta, että olisi pelkästään objektiivista, empiirisesti havaittavaa tietoa. Hänen lähtökohtansa ihmisen tiedonmuodostukseen on siinä, että tiedämme enemmän kuin pystymme kertomaan. Esimerkkinä hän on käyttänyt sitä, miten helposti tunnistamme tutut kasvot isosta joukosta ihmisiä. Kyseisessä tilanteessa meidän voi kuitenkin olla vaikea kertoa, minkä vuoksi tunnistimme nuo kasvot ja niin helposti. Ihmisten tiedonmuodostuksessa on alitajuisia, tiedostamattomia prosesseja, joiden tuottamaa tietoa Polanyi kutsui hiljaiseksi tiedoksi.

Hiljaista tietoa kuvaa se, että ihminen ei välttämättä ole tietoinen omasta tietämyksestään eikä myöskään osaa sitä sanoittaa. Hiljaiseen tietoon perustuvat prosessit ovat automaattisia ja tulevat näkyväksi toiminnassa, kun taas näkyvä, eksplisiittinen tieto on tunnistettavissa ja sanoitettavissa. Hiljainen tieto syntyy ja rikastuu kokemuksesta. Evoluution näkökulmasta alitajunnalla on tiedostavaa mieltä pidempi historia. Se on auttanut ihmislajia selviytymään ennen korkeampien tietoisten prosessien kuten puhutun kielen syntyä.

Hiljainen tieto ja sen merkitys tunnistetaan nykyään monissa yhteisöissä ja organisaatioissa. Tyypillisesti tämä näkyy silloin kun joku pitkäaikainen työntekijä eläköityy tai vaihtaa työpaikkaa. Vuosien mittaan karttunut tietotaito on tehnyt henkilöstä poikkeuksellisen osaajan. Hän voi kertoa jotain osaamisestaan tai luoda dokumentteja hyvistä käytännöistä, mutta hänen tietämyksessään on myös asioita, jotka pakenevat sanoitusta. Asian voi myös ajatella niin, että organisaatioissa on aina enemmän tietämystä kuin se pystyy hyödyntämään. Yhteisön potentiaalia on vaikea realisoida, jos sitä ei saada näkyviin.

Hiljaisen ja näkyvän tiedon suhdetta on pyritty mallintamaan, jotta hiljaista tietoa voitaisiin myös tehdä näkyväksi ja hyödyntää. Tunnetuin lienee Nonakan ja Takeuchin kehittämä SECI-malli. Ideana siinä on ihmisten vuorovaikutuksessa ja yhteisessä tekemisessä tapahtuva tietämyksen artikuloituminen (sosialisaatiossa tapahtuva tiedon ulkoistuminen), aluksi ajatusten, sitten kielen tasolla. Vastaavasti ihmisen oppiessa uutta osa tämän tietämyksestä muuttuu hiljaiseksi tiedoksi (tiedon yhdistymisestä seuraava sisäistäminen). Polanyi ei tosin itse uskonut, että hiljaista tietoa voi muuntaa tai ulkoistaa eksplisiittiseksi tiedoksi. Meillä on pääsy ainoastaan osaan ajattelua ja mielen kyvykkyyksiä.

Käsityskyvyn tuolle puolen

Sitten on tieto, joka on vielä niin tietoisen kuin tiedostamattoman mielen ulkopuolella. Maailmassa on valtava määrä tietoa, josta pystymme hahmottamaan, saati hallitsemaan vain murto-osaa. Informaatioteknologian kehitys on kiihdyttänyt erityisesti digitaalisen tiedon määrän kasvua. Tilastopalvelu Statista on arvioinut, että jos vuonna 2010 maailmassa tuotettiin 2 zetatavua (luvussa on 21 nollaa) tietoa, vuonna 2022 määrä on lähes 100 zetatavua. Lukua voi yrittää hahmottaa esimerkillä: jos yksi nykyään varsin yleisesti tietokoneiden tallennustilana käytettävä teratavu vastaisi matkassa kilometriä, yksi zetatavu vastaisi etäisyyttä maasta kuuhun ja takaisin 1300 kertaa. Vertailun vuoksi, vuonna 2003 Googlen silloinen toimitusjohtaja Eric Schmidt arvioi, että siihen mennessä ihmiskunta oli koko olemassaolonsa aikana tuottanut tietoa määrän, joka vastaa 0,5% yhdestä zetatavusta.

Tiedon määrä on vain osa tilannekuvaa. Maailmaa muuttuu niin nopeasti, että entistä suurempi osa tiedosta on täysin uutta. Sen sijaan, että kehitys tapahtuisi lineaarisesti tai pienin askelin, syntyy epäjatkuvuutta ja radikaalia uusiutumista. Esimerkiksi uusia teknologioita (miten vaikka kvanttitietokone toimii), sosiaalisia normeja (miksi nuoret häpeävät vanhempiensa tietynlaista emojien käyttöä) tai yhteiskunnallisia murroksia (miksi sähkö maksaa yht´äkkiä enemmän vaikka sen tekeminen maksaa saman kuin aiemmin) voi olla vaikea hahmottaa. Lisäksi maailmaan syntyy ongelmia, joista voi olla vaikea saada otetta (kuten luontokato) ja joiden ratkaiseminen tuottaa vain uusia ongelmia (kuten ennallistaminen). Lisäksi ilmiöt ovat kytkeytyneet yhteen systeemisesti tavalla, jossa kokonaisuutta ja vaikutussuhteita voi olla vaikea hahmottaa. Jos vielä teollisen ajan yhteiskunta oli konkreettinen, on informaatioajan yhteiskunta käsitteellinen.

Oppimisen ilo

Oppiminen on yksi parhaista kokemuksista, mitä ihminen voi saada. Se ilo, mitä pieni lapsi kokee oppiessaan ajamaan polkupyörällä, on samaa iloa, mitä aikuinen kokee oppiessaan vaikka koodaamaan. Tunne koukuttaa. Syksyn aikana on ollut mahtavaa oppia. On ollut voimaannuttavaa tulla tietoiseksi jostain, mitä on jo osannut, ja jalostaa sitä eteenpäin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman taustalla olevia kilometrejä. Ennen kaikkea opiskelu on johtanut täysin uuden tiedon äärelle, asioihin, joiden olemassaolosta en ollut ennestään tietoinen. Parasta onkin ollut tietoisuuden lisääntyminen siitä, mitä en tiedä. Ja sen rinnalla ymmärrys siitä, miten vähän lopulta tiedänkään. Oivalluksessa ei sinällään ole mitään uutta. Uskon, että oppimisen teho on siinä kun oivaltaa samoja asioita uudelleen, mutta aina hieman eri näkökulmasta.

Oman osaamisen rajojen tunnistaminen voi olla lannistavaa, mutta se voi olla myös innostavaa ja motivoivaa. Tietämyksen rajoilla tapahtuva motivoituminen on nähdäkseni tehokkain oppimisen mahdollistaja. Samalla se tarkoittaa työtä. Oppiminen on työlästä. Nostan hattua kaikille työelämän uurastajille, jotka myös opiskelevat samalla.

Uskon, että tietoisuuden tuolle puolen on mahdollista päästä. Koulutus on parhaimmillaan iso mahdollistaja siinä. Isoin mahdollistaja on kuitenkin oppija itse.

Mutta miten haastaa itseä kohti tuntematonta? Ja miksi se on tärkeää tehdä? Ehkäpä siinä lisää seuraavassa jutussa. 🙂

The post Tiedän, mitä tiedän – vai tiedänkö? appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Tulevaisuusvaliokunta appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Fingo appeared first on Teemu Ruohonen.

The post MaaS Global appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Ponsse appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Avidly appeared first on Teemu Ruohonen.

Aloitin viime vuonna juttusarjan erilaisista tulevaisuusosaajista. Nopeasti kävi ilmi, että yksi yhdistävä tekijä haastateltujen välillä on ahkera lukeminen. Lukeminen näyttää yhdistävän muutenkin edelläkävijöitä ja muutoksentekijöitä. Ajatukset eivät synny tai kehitys tyhjiössä. Lukeminen on tehokas tapa saada ajatteluun sytykettä, haastetta ja peilauspintaa. Kirjallisuus aktivoi mieltä uusiin yhteyksiin.

Osana juttutuokioita pyysin jokaiselta haastateltavalta lukuvinkkejä, joko omaa tai muiden tuotantoa. Mikä on inspiroinut heitä? Miten he ovat pyrkineet inspiroimaan muita?

Valitsin saamistani vinkeistä 12 kirjaa. Tässäpä lukemistoa vuoteen, vaikka joka kuukaudelle.

Piia Leino: Taivas (2018)
Piia Leino: Yliaika (2020)
Kaksi hyvin erilaista fiktiota 2050-luvun Helsingistä.

Elina Hiltunen: Tulossa huomenna (2019)
Aikamme megatrendejä ja niiden ennakoituja vaikutuksia. Kirjan lähdeaineisto on massiivinen ja tyydyttää vaativankin lukijan tiedonjanon.

Mikko Dufva: Megatrendit 2020 (2020)
Sitran ennakointityön kiteymä 2020-luvusta, siihen vaikuttavista ilmiöistä ja niiden välisistä jännitteistä. Julkaisu on vapaasti ladattavissa Sitran sivuilta.

Mika Aaltonen: Huomisen yhteiskunta (2019)
Millaiselle ajattelulle tekemisemme pitäisi 2020-luvulla perustua? Kirja tuo lukijan aikamme suurimpien yhteiskunnallisten haasteiden äärelle, mutta tarjoaa myös näkymiä uusiin avautuviin mahdollisuuksiin.

Antti Merilehto & Mika Aaltonen: Tekoäly – Ihminen ja kone (2019)
Tekoäly muuttaa arkeamme kuin sähkö aikanaan. Se vaikuttaa tapaamme toimia ja tehdä töitä. Mutta mikä on työnjako ihmisen ja koneen välillä ja miten sitä voitaisiin tulevaisuudessa myös johtaa?

Sirkka Heinonen & Joni Karjalainen: Electrification in peer-to-peer society (2019)
Millainen päästövapaa maailma meillä voisi olla ja miten sinne voitaisiin päästä? Neljä Pariisin ilmastotavoitteisiin tähtäävää skenaariota vuoteen 2050.

James Bridle: New Dark Age – Technology and the End of the Future (2018)
Mitä enemmän maailma ympärillämme digitalisoituu, sitä pienemmiksi käyvät mahdollisuutemme ymmärtää sitä. Mitä enemmän meillä on tietoa saatavilla, sitä vähemmän tiedämme. Uuden teknologian hallitsema tulevaisuus ei ole välttämättä erityisen hyvää ja kaunista.

Kenneth Mikkelsen & Richard Martin: Neo-Generalist (2016)
Oletko mukavuusalueellasi muutoksessa ja jatkuvassa uusiutumisessa? Onko sinun vaikea kertoa toisille mitä käytännössä teet? Tämä kirja voi selittää, kuka olet.

Kirsi Piha & Mika Sutinen: Muutosvoimaa (2020)
Kyky muuttua on erilaisille organisaatioille kohtalon kysymys. Tästä vinkkejä muutoksen johtamiseen.

Stanley McChrystal: Team of Teams (2015)
Johtamisoppia Lähi-idän taistelukentiltä. Kun armeijan perinteinen keskitetty johtaminen vaihdetaan äärimmäisen ketterään, hajautettuun ja matalan hierarkian tiimityöhön.

Kirsti Lonka: Oivaltava oppiminen (2015)
Kaikkeen oppimiseen liittyy oivaltamista. Tästä oppia ihmettelyn ja luovuuden valjastamiseen oppimisen ja opettamisen tueksi.

Kuva: Sharon McCutcheon / Unsplash

The post 12 kirjaa, jotka voivat muuttaa tulevaisuutesi appeared first on Teemu Ruohonen.

Viime vuosi meni koronassa. Tämä vuosi jatkuu koronassa. Ja kaikki siinä välissä on ollut koronaa. Toinen aalto huuhtelee yhteiskuntia ja muuntunut virus lyö uusia laineita. On ihmeellistä, miten lyhyessä ajassa niin isolle osaa maapallon asukkaista on syntynyt näin vahva yhteinen kokemus. Osalta se on vienyt kaiken, jopa elämän. Aikamoinen aikalaiskokemus.

Samalla yhteiskunnalliset arvostukset ja järjestykset natisevat liitoksissaan. Puheenparsi muuttuu, ihmisten välinen yhteys katkeilee ja vastakkainasettelu lisääntyy. Televisiota avatessa välillä saa miettiä, avasiko uutiset vai Netflixin. Draamassa on sellainen kaari, että heikompaa ja vähän vahvempaakin hirvittää. Täkäläisestä hyvinvointikuplasta katsottuna mieleen nousee vähän väliä, onko menossa mitään järkeä. Näyttää, että millään osapuolella ei ole varsinaisesti hyvä olla.

Ilmasto- ja elinympäristökriisit eivät tahdo mahtua enää uutisiin. Mutta eivät ne ole minnekään hävinneet. Jos koronamaailma odottaa paluuta normaaliin, maailman hiilidioksidipäästöt ovat pienestä notkahduksesta jo toipuneet. Kaiken nykyisen keskellä tulevien skenaarioiden ajattelulle ei jää paljon kapasiteettia.

Ja paljon muuta.

Ajatella, että kaikista aikanaan vaihtoehtoisista maailmoista ollaan tultu juuri tähän. Millainen mahdollisuuksien polusto meillä onkaan takana? Olemme tässä tiettyjen odotusten, olettamusten, toiveiden ja todennäköisyyksien johdosta. Jos on maailmanmenon ymmärtäminen ollut aiemmin vaikeaa, se tuntuu vain muuttuvan vaikeammaksi. Maailma on arkijärjen ylittävällä tavalla yhteenkietoutunutta monimutkaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Ei riitä, että erilaisten kokonaisuuksien ja asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen on vaikeaa. Yksittäisten maailmaa selittävien osatekijöiden ymmärtäminen on jo sekin vaikeaa. Yritäpä ymmärtää yksittäistä ihmistä, saati systeemiä.

Liekö ihmisten maailma koskaan toiminutkaan erityisen johdonmukaisesti, mutta nyt yhteiskunnissa olevat epäjatkuvuudet tulevat käytännössä ja konkreettisesti silmille. Tuntuu, että elämme historiallista aikaa. Tuntuu, että mannerlaatat ovat lähdössä liikkeelle. Tuntuu, että merivirrat vaihtavat suuntaa. Ja ihmiset ovat sen tehneet.

Tein viime vuonna juttusarjaa erilaisista tulevaisuusosaajista (jaksot löytyvät nyt myös tästä blogista). Tällä ei ollut mitään tekemistä ympärillä tapahtuvan myllerryksen tai lisääntyneen maailmantuskan kanssa. Se oli puhdasta uteliaisuutta. On kiinnostava tutustua erilaisiin ihmisiin, heidän ajatteluunsa, ja oppia siitä. Jututin sarjassa myös näitä alansa huippuosaajia heidän kokemuksistaan ja tuntemuksistaan maailman menosta ja tulevaisuudesta. Asiantilojen tunteilua siis.

Se oli sekä kiinnostavaa että puhuttelevaa. Toisaalta välittyi huolta, pelkoa ja orastavaa epätoivoa, toisaalta toiveikkuutta, uskoa ja luottamusta paremmasta. Kaikki olivat kuitenkin oikeassa, ja tuossa meitä kaikkia yhdistävässä tunneskaalassa oli myös yksi kohtaamisten oppi. Paljon inhimillistä totuutta siitä, miksi olemme pärjänneet tähän asti, ja miksi pärjäämme jatkossakin.

Kun olemme huolissamme, otamme vakavasti. Ja kun on riittävän vakavaa, meillä on hyvä syy priorisoida, ottaa vastuuta ja kantaa kortta kekoon – kalibroida arvot ja elää niitä todeksi. Vastaavasti kun meillä on optimismia, näemme paremmin. Erityisesti näemme hyvän ja kauniin, jota paremman huomisen tekemiseen tarvitaan. Ihmiset ovat toistensa peilejä. Meillä on aina mahdollisuus vaikuttaa siihen, miltä toiset näyttävät. Ja siinä on huomisen mahdollisuus.

Kuva: NASA

The post Kaikista mahdollisista maailmoista juuri tämä appeared first on Teemu Ruohonen.

Saattaa hyvin olla, että mennyt kevät jää erityisellä tavalla historiaan. Emme varmuudella tiedä, miten epidemia tästä kehittyy ja millaisia jälkiä se eri yhteisöihin tai yhteiskuntiin lopulta jättää, mutta erityisen historiankirjoituksen ainekset ovat myös tulevassa – yhtälailla niille, joille kevät iski märän rätin kasvoille kuin niille, jotka seurasivat tapahtunutta turvallisen välimatkan päästä. Korona antoi tähän väliin erätauon ja siinä on hyvä syy nyt myös lomailla.

Kriisit kirittävät

Ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien kehittymisessä kriiseillä on kautta historian ollut tärkeä uudistumista kirittävä vaikutus. Niin kauheisiin ja kipeisiin aikoihin kuin erilaiset yhteiskunnalliset murrokset, vallankumoukset ja sodat ovatkin johtaneet, ne ovat usein vieneet meitä kuitenkin eteenpäin. Organisaatiotasolla paras potku persuuksille harvoin tulee tutusta ja turvallisesta vaan markkinan myllerryksestä tai kilpailijakentän uudelleenjärjestymisestä. Henkilökohtaisella tasolla työttömyys, sairastuminen, konkurssi tai avioero voivat johtaa radikaaliin suunnanmuutokseen, ja myös hyvään suuntaan. Muutos tekee kipeää, ja vaatii luonnetta hypätä siihen vapaaehtoisesti.

Koronan tähänastisista myönteisistä vaikutuksista on näkynyt jonkin verran kirjoittelua. Nähdäkseni merkittävin ilmentymä on ollut lähes jokaisen organisaation siirtymä kertaheitolla etätöihin. Yksi jos toinen taho on kertonut ottaneensa digiloikkaa uusien työtapojen ja työkalujen käyttöönotossa. Konservatiivisimpienkin yhteisöjen rutiinit muuttuivat muutamassa päivässä. Etätyö ja virtuaaliset työtavat muuttuivat kolmessa kuukaudessa harvojen herkusta de factoksi. Itse laskeskelin säästäneeni kevään aikana työmatkoista lähemmäs 200 tuntia aikaa. Osa matkatunneista olisi maksanut hyvinkin vaivan, mutta valtaosa hommista hoitui yhtä hyvin näin.

Mielestäni positiivisin koronan vaikutus on kuitenkin ollut karanteeniajan buustaus perheen yhteiseen olemiseen ja tekemiseen. Paikoin vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta jo sillä, että yhteisiä minuutteja ja tunteja tulee, on yhdistävä vaikutus. Koronankaltainen vakava ja hallitsematon sairaus myös muistuttaa elämän rajallisuudesta, mikä saa laittamaan asioita mittasuhteisiin ja prioriteetteja paikoilleen. Lopulta poikkeusoloissa korostuu kysymys, mikä oikeastaan onkaan tärkeää tai tärkeintä.

Ennakoinnin aika

Kiinnostava kysymys on, mitä muuttuu pysyvästi. Mikrotasolla kevät on triggeröinyt muutosta ja avannut aikaikkunan toimintatapojen ja -kulttuurien uudistamiseen. Jatketaanko hyväksi havaittuja uusia käytäntöjä vai ovatko muistijäljet vanhoista tavoista vielä niin tuoreet, että niihin koetaan tarpeelliseksi palata vaikka sitten perinteen vuoksi? Kevät luultavasti höllensi kontrollin monista yhteisöistä. Onko mahdollinen syksyn toinen aalto enemmän vapauttava vai ahdistava ajatus?

Kiinnostava kysymys myös on, miten pandemian innoittama ja kirittämä muutos yhdistyy globaaleihin megatason muutosilmiöihin kuten ilmastonmuutokseen, teknologiseen kehitykseen tai maailmanpolitiikassa tapahtuviin virtauksiin. Maailmamme on useiden muutostekijöiden vauhdittamassa epäjatkuvuustilassa. Korona on ehkä syönyt näiltä hetkellisesti palstatilaa, mutta eivät ilmiöt ole minnekään hävinneet. Millaista ohjausvaikutusta nämä muutokset ovat nyt saaneet tai tulevat vielä saamaan?

Yksi asia, minkä kevät on varmuudella tehnyt näkyväksi, on ennakoinnin merkitys. Emme voi ennustaa tulevaa, mutta ottamalla huomioon mahdollisia tulevia kehityskulkuja voimme luoda hallinnantunnetta tulevaisuudesta. Toisekseen tulevaisuus on korona-aikanakin ja sen jälkeen sellainen, jollaiseksi sen itse teemme. Osa edelläkävijöistä ja nopeista reagoijista tarttui tuumasta toimeen heti. Tulevaisuus ja koronanjälkeinen aika ei kuitenkaan ole mennyt vielä keneltäkään ohi. Riippumatta organisaation tämän hetken kassavirrasta tai henkilökohtaisesti työtilanteesta tulevaisuus on yhä edessä. Se, että jotain vanhaa päättyy, voi hyvinkin olla edellytys sille, että jotain uutta voi alkaa.

Luova joutilaisuus

Ja kaiken tämän keskellä on juuri nyt hyvä ja tärkeä lopettaa tekeminen ja lomailla. Meidän osalta koronan ensimmäinen erä on pelattu. Ehkä tulevaisuus ja sen mahdolliset osatekijät ovat paljastaneet jotain itsestään. Ehkä huomisesta on saatu koe-erä. Mikäli olet vaivannut päätäsi sillä, mitä tämä voisi tarkoittaa sinulle tai yhteisöllesi, nyt on tauon paikka.

Korona tuo luovan ongelmanratkaisun äärelle. Uusien mahdollisuuksien etsiminen ja tutkiminen on työtä. Korona on kevään aikana tarjonnut tähän veto- tai ehkä paremmin työntöapua potkimalla meitä yksin ja yhdessä pois omalta mukavuusalueelta. On ollut pakko tehdä toisin. Omakohtaista kokemusta jostain uudesta tai erilaisesta on nyt luultavasti jokaisella suomalaisella.

Mutta niin kuin kroppa palautuu ja lihas kasvaa levossa, myös mieli virkistyy ja ajattelu kirkastuu vapaalla. Joutilaisuus on uusiutumisen keskeinen mahdollistaja. Aivomme raksuttavat kun muu keho lepää. Koska olemme yhteiskuntana onnistuneet suitsimaan taudin leviämisen, olemme myös onnistuneet järjestämään itsellemme aikaa levähtää. Emme tiedä, tuleeko koronan toista erää. Huominen joka tapauksessa tulee. Ja historiallisen siitä voi tehdä sen, mitä alitajuntamme kesällä keksii.

Levollista kesää siis!

Kuva: cottonpro / pexels.com

The post Koronan ensimmäinen erätauko appeared first on Teemu Ruohonen.

Olen itsekin muistellut taaksejäänyttä vuotta. Viime vuoteen tuntui mahtuneen useampia erityisiä tapahtumia: sain todistaa uuden elämän ihmettä perheen kasvaessa, laajensin koulutustyön reviiriä Etelä-Afrikkaan, elin poikieni kanssa todeksi unelmia metsäöistä ja Lapin mehtuureissuista, ihmettelin esikoisen koulun aloitusta, iloitsin kurssillani opiskelijoiden tekemästä 1809€ myynnistä, sain kokea vaaran tunnetta yhdessä asiakkaan kanssa tekoälyn polulla, kävin tulevaisuudessa, tapasin poikkeuksellisen positiivisella asenteella varustettuja osaajia, harmittelin vähiin jääviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, vaiheessa olevaa talon remonttia, vähiä yöunia ja hyydyksissä olevia omia projekteja.

Minulla oli hetkeni. Sinulla omasi. Kohokohtien muistelu lämmittää mieltä, mutta ei tee täysin oikeutta arjen ainutlaatuisuudelle. Minusta jokainen päivä ylä- ja alamäkineen on uniikki. Yksityiskohtien tasolla tapahtuu aina jotain uutta ja ihmeellistä. Yksityiskohdat jäävät vain helposti huomaamatta arjen sumentaessa näkökykyä. On niin vaikea olla läsnä ja nähdä. Seisahtuminen menneen äärelle sai pohtimaan, mitä lopulta muistan menneestä vuodesta vuoden, kahden tai vaikka kymmenen päästä? Kokemukset lasten kanssa todennäköisesti. Muusta en tiedä. Moni asia tulee unohtumaan tai muistijälki ainakin haalistumaan. Vuodesta 2017 muistan jotain, mutta esimerkiksi vuodesta 2016 en pysty tältä istumalta nimeämään juuri mitään.

Aloita vuosi loppu mielessä

Onko ylipäänsä tarkoitus, että vuosista, kuukausista, viikoista tai päivistä jäisi muistijälkiä? Oman elämän merkitystä pohtiessa en panisi pahaksi, vaikka niistä olisi tarinoita kerrottavana. Nimenomaan tarinoita, joilla kiinnittää omaa polkua, tekemistä, olemista, kasvua ja kehittymistä aikaan. Jotain, johon palata uudelleen ja jonka päälle rakentaa lisää. En vastusta elämänkokemuksiini karttuvaa rikkautta.

Jotta vuosi 2019 jättäisi jälkeensä elikelpoisia muistijälkiä, juuri nyt on oikea hetki työstää alkanutta vuotta. Jo edesmenneeltä yrittäjältä ja valmentajalta Jim Rohnilta on jäänyt eloon hetkeen sopiva ytimekäs elämänohje:

Älä aloita päivää ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita viikkoa ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita kuukautta ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita vuotta ennen kuin olet päättänyt sen.

Jotta tulevista hetkistä voi tulla onnistuneita (muutenkin kuin sattumalta), ne tulee ensin suunnitella. Suunnittelu on vaihtoehtoisten tulevaisuuksien näkemistä ennakolta. Se on omiin päämääriin tähtäävien polkujen rakentelua. Elämässä, olipa kyse työstä, huvista tai rakkaudesta, päätyy aina jonnekin. Mutta onko se paikka, johon lopulta haluaa päätyä? Suunnittelu ei takaa onnistumista, mutta kohentaa todennäköisyyksiä.

Uudenvuoden alussa en keksi arvokkaampaa kysymystä niin itselleni kuin sinulle:

Missä haluat haastaa itseäsi ja kasvaa piirun verran pidemmäksi vanhempana, puolisona, ystävänä tai ammattilaisena? Missä haluaisit nähdä itsesi vuoden 2019 lopussa? Aloita siitä!

Tarinat syntyvät aina jonkun tekemänä

Hyvät tarinat kirjoitetaan siis ainakin osin etukäteen. Innostava idea saa kummasti kampeamaan tekemisen syrjään. Ihminen liikahtaa dopamiinin voimalla, mihin jo positiivinen ajatus auttaa. Vaikka ideat ovat otollisia tarinan lähteitä, todellisiksi ajan hammasta kestäviksi legendoiksi ne muuttuvat vasta toteutuessaan. Idea kalpenee aina toteutuksen rinnalla. Harvaa lopulta kiinnostaa suunnitelma, jos vaihtoehtona on myös jotain tehtyä. Alkuperäiseen tavoitteeseen pääsylläkään ei välttämättä ole väliä, jos yritys on jalostanut meitä ja tuottanut olemassaoloamme kohottavia merkityksiä.

Tarina tarvitsee siis sisältöä – ideoita ja tekoja. Tarina tarvitsee myös tekijän, subjektin, tarinankertojan, jonkun joka välittää sisältöä eteenpäin. Tarina voi olla yhtälailla hiljaa mielessä itselle kuiskattu miete kuin koko maailmalle julistettu todistus saavutuksista. Kertoja voi myös olla joku muu. Täysin ventovieras saattaa inspiroitua tarinastasi niin paljon, että haluaa jakaa sen omalle viiteryhmälleen.

On erilaisia tarinoita ja kaikilla niillä on paikkansa ja arvonsa.

Mutta miten synnyttää tarinoita, jotka muistetaan vielä kymmenen vuoden päästä? Mitä ainutlaatuista tänä vuonna voisi tapahtua, jolla on hyvä syy tulla kerrotuksi vuosien päästä? Se on jotain, mitä ei ollut viime vuonna. Se on myös jotain, mikä tapahtuu tänään, huomenna, ylihuomenna ja sen jälkeen. Se on kasvutarina. Aluksi täytyy kuitenkin pysähtyä, katsoa loppuun ja sitten tähän hetkeen.

Missä siis haluaisit nähdä itsesi vuoden 2019 lopussa? Mihin se vie sinut nyt?

Vielä kerran: Hyvää alkanutta vuotta!

The post Mistä tarinasta sinut muistetaan vuonna 2019? appeared first on Teemu Ruohonen.