En muista omalta elämäntaipaleelta tällaista vuodenvaihdetta.
Viime vuosi meni koronassa. Tämä vuosi jatkuu koronassa. Ja kaikki siinä välissä on ollut koronaa. Toinen aalto huuhtelee yhteiskuntia ja muuntunut virus lyö uusia laineita. On ihmeellistä, miten lyhyessä ajassa niin isolle osaa maapallon asukkaista on syntynyt näin vahva yhteinen kokemus. Osalta se on vienyt kaiken, jopa elämän. Aikamoinen aikalaiskokemus.
Samalla yhteiskunnalliset arvostukset ja järjestykset natisevat liitoksissaan. Puheenparsi muuttuu, ihmisten välinen yhteys katkeilee ja vastakkainasettelu lisääntyy. Televisiota avatessa välillä saa miettiä, avasiko uutiset vai Netflixin. Draamassa on sellainen kaari, että heikompaa ja vähän vahvempaakin hirvittää. Täkäläisestä hyvinvointikuplasta katsottuna mieleen nousee vähän väliä, onko menossa mitään järkeä. Näyttää, että millään osapuolella ei ole varsinaisesti hyvä olla.
Ilmasto- ja elinympäristökriisit eivät tahdo mahtua enää uutisiin. Mutta eivät ne ole minnekään hävinneet. Jos koronamaailma odottaa paluuta normaaliin, maailman hiilidioksidipäästöt ovat pienestä notkahduksesta jo toipuneet. Kaiken nykyisen keskellä tulevien skenaarioiden ajattelulle ei jää paljon kapasiteettia.
Ja paljon muuta.
Ajatella, että kaikista aikanaan vaihtoehtoisista maailmoista ollaan tultu juuri tähän. Millainen mahdollisuuksien polusto meillä onkaan takana? Olemme tässä tiettyjen odotusten, olettamusten, toiveiden ja todennäköisyyksien johdosta. Jos on maailmanmenon ymmärtäminen ollut aiemmin vaikeaa, se tuntuu vain muuttuvan vaikeammaksi. Maailma on arkijärjen ylittävällä tavalla yhteenkietoutunutta monimutkaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Ei riitä, että erilaisten kokonaisuuksien ja asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen on vaikeaa. Yksittäisten maailmaa selittävien osatekijöiden ymmärtäminen on jo sekin vaikeaa. Yritäpä ymmärtää yksittäistä ihmistä, saati systeemiä.
Liekö ihmisten maailma koskaan toiminutkaan erityisen johdonmukaisesti, mutta nyt yhteiskunnissa olevat epäjatkuvuudet tulevat käytännössä ja konkreettisesti silmille. Tuntuu, että elämme historiallista aikaa. Tuntuu, että mannerlaatat ovat lähdössä liikkeelle. Tuntuu, että merivirrat vaihtavat suuntaa. Ja ihmiset ovat sen tehneet.
Tein viime vuonna juttusarjaa erilaisista tulevaisuusosaajista (jaksot löytyvät nyt myös tästä blogista). Tällä ei ollut mitään tekemistä ympärillä tapahtuvan myllerryksen tai lisääntyneen maailmantuskan kanssa. Se oli puhdasta uteliaisuutta. On kiinnostava tutustua erilaisiin ihmisiin, heidän ajatteluunsa, ja oppia siitä. Jututin sarjassa myös näitä alansa huippuosaajia heidän kokemuksistaan ja tuntemuksistaan maailman menosta ja tulevaisuudesta. Asiantilojen tunteilua siis.
Se oli sekä kiinnostavaa että puhuttelevaa. Toisaalta välittyi huolta, pelkoa ja orastavaa epätoivoa, toisaalta toiveikkuutta, uskoa ja luottamusta paremmasta. Kaikki olivat kuitenkin oikeassa, ja tuossa meitä kaikkia yhdistävässä tunneskaalassa oli myös yksi kohtaamisten oppi. Paljon inhimillistä totuutta siitä, miksi olemme pärjänneet tähän asti, ja miksi pärjäämme jatkossakin.
Kun olemme huolissamme, otamme vakavasti. Ja kun on riittävän vakavaa, meillä on hyvä syy priorisoida, ottaa vastuuta ja kantaa kortta kekoon – kalibroida arvot ja elää niitä todeksi. Vastaavasti kun meillä on optimismia, näemme paremmin. Erityisesti näemme hyvän ja kauniin, jota paremman huomisen tekemiseen tarvitaan. Ihmiset ovat toistensa peilejä. Meillä on aina mahdollisuus vaikuttaa siihen, miltä toiset näyttävät. Ja siinä on huomisen mahdollisuus.
Kuva: NASA