Satuin jokin aika sitten kuulolle erään korkeakoulun laatutyöstä. Sepä virkisti mieltä. Aikansa oppilaitoksen toiminnassa ilmeni ”perinteisen” laatujohtamisen piirteitä, kunnes arkirealismi oli ottanut niin sanotusti niskalenkkiä. Prosesseja kuvattiin, kunnes huomattiin, että kuvauksilla on tapana jäädä kaappiin ja vanhentua. Laatukäsikirja todettiin hyväksi ideaksi, paitsi että sellaista ei lueta. Laatutyön organisoitumisestakin oli karttunut kokemuksia. Monien laatutietoisten organisaatioiden toimintatavasta poiketen tässä organisaatiossa ei oltu nimetty laatujohtajaa. Laatutyö toteutuu henkilöstön toimesta, jos on toteutuakseen. Sitä ei voi ulkoistaa tietyille työntekijöille tai johtajille. Strategia oli mitä ilmeisimmin toiminut, sillä tulokset olivat olleet hyvät. Samalla organisaatio oli kivunnut parhaiden työpaikkojenkin listauksissa kiitettävän korkealle.

Esitystyyliin saattoi sisältyä pientä provokaatiolisää. Eipä sillä, pieni ja isompikin provosointi on monesti toimiva tapa herätellä kuulijaa ja jättää muistijälkeä.

Systeemin laatu

Organisaation toiminnan laatu ilmenee systeemisyydessä. Ei riitä, että yksi henkilö tekee asioita erityisen laadukkaasti tai että yksi osa prosessista on kunnossa. Laadun pitäisi ilmentyä kautta linjan. Vanha viisaus ”yhteisö on niin hyvä kuin sen heikoin lenkki” kuvaa hyvin tilannetta. Systeemin laadun kehittäminen, hallinta ja johtaminen saavatkin helposti formaalisia piirteitä. Sovitaan käytäntöjä, kuvataan prosesseja ja laaditaan ohjeistuksia, joiden mukaan kaikkien odotetaan toimivan.

Kuulemani laatutyöstä palautui mieleen Helsingin Sanomien (27.1.2024) jutun myötä, jossa haastateltiin kahta Applella ja Teslalla työskennellyttä suomalaista. Juttu tarjosi kurkistuksen maailman suurimpien teknologiayritysten kulisseihin. Molempia yhtiöitä kuvasi kaksi asiaa:

1) Niiden toiminta perustuu nopealle ja laadukkaalle päätöksenteolle, joka puolestaan perustuu parhaan käytettävissä olevan tiedon hyödyntämiseen. Tiedonkäsittelyssä korostuu henkilökohtainen asiantuntijuus ja monialainen vuorovaikutus. Päätöksentekoa myös kuvaa, että kummassakin organisaatiossa vältetään komiteapäätöksiä. Joku henkilö on aina vastuussa.
2) Tarkkoja toimintaperiaatteita ei ole kirjattu mihinkään. Kummassakaan organisaatiossa ei mitä ilmeisimmin ole opusta tai dokumenttia, jonka mukaan tietyissä tilanteissa toimitaan. Ei ole vuosisuunnitelmaa tai strategiapaperia. On kuitenkin selkeä missio, siis suunta ja tarkoitus, jonka mukaan töitä tehdään.

Organisaation toiminnan laatu on ehdottomasti merkittävä asia. Lopulta se realisoituu siinä, millaisia tuotteita tai palveluja syntyy ja miten ne helpottavat tai parantavat asiakkaiden tai loppukäyttäjien elämää. Laatu on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo asia. Sen voi todeta niin pienissä nyrkkipajoissa kuin globaalisti levittäytyneissä kymmenien tuhansien työntekijöiden jättiyrityksissä. Laatutyö kohtaa helposti systeemisen haasteen, joka tekee siitä, jos ei aivan mahdotonta, niin ainakin vaikeaa hallita ja johtaa.

Systeemien luonne

Organisaatiot ovat kompleksisia systeemejä. Niitä kuvaa monimuotoisuus, erilaiset vuorovaikutussuhteet ja näissä suhteissa ilmaantuvat asiat. Systeemin toimintaa ei siis voida ymmärtää ainoastaan tarkastelemalla vaikka sitä, millaisia henkilöitä organisaatiossa on töissä tai millaisista prosesseista organisaation toiminta koostuu. Organisaatio kehittyy jäsentensä keskinäisessä vuorovaikutuksessa kehkeytyvien ajatusten, ideoiden, tekojen tai puhtaiden sattumusten kautta. Tällainen systeemi on enemmän kuin osiensa summa. Siitä seuraa myös jatkuva muutos ja sen tuoma epävarmuus. Kompleksinen systeemi on kaukana tasapainosta.

Toisaalta kaikissa organisaatioissa on systeemiä tasapainottavia tekijöitä. On rakenteita, arvostuksia, tapoja tai historiassa tehtyjä päätöksiä, jotka lisäävät ennakoitavuutta. Nämä voivat rauhoittaa systeemin toimintaa, mutta yhtä lailla ne voivat uudistuspaineessa kahlita systeemiä menneeseen. Systeemit ovat myös historiallisen polkunsa vankeja.

Organisaatiot ovat siis vaikeaselkoisia systeemejä. Mikrotasolla ilmenee aina asioita, joita on hankala nähdä, mutta jotka voimistuessaan saavat aikaan systeemitason vaikutuksia. Sama voi tapahtua myös toisin päin. Niin houkuttelevaa kuin onkin pyrkiä purkamaan systeemiä pieniin paloihin ja etsimään syy-seuraussuhteita, se ei läheskään aina toimi.

Laatuajatteluun yhdistyy helposti ajatus pysyvyydestä ja ennakoitavuudesta. Kun jokin asia voidaan tietyllä tasolla vakioida, ollaan saavutettu tietty laatutaso. Tämä voikin pitää paikkansa esimerkiksi jonkin mekaanisen komponentin osalta, jossa tietyn mittasuhteen toleranssin pitää pysyä äärimmäisen pienen marginaalin sisällä. Toisaalta tuotteiden tai palveluiden käytössä laatu realisoituu usein itse palvelun ja sen käytön vuorovaikutuksessa. Tällöin laatu on hyvinkin dynaaminen määre. Se on jatkuvassa muutoksessa. Vaikka itse tehtäisiin asioita tismalleen samalla tavalla, toimintaympäristön tai markkinan muutos pitää huolen, että koettu laatu on jatkuvassa muutoksessa. Tänään hyvin tehty asia voidaan kokea huomenna huonona, koska kilpailijat ovat nostaneet omaa tasoaan. Kokemus on aina henkilökohtainen, eikä koskaan vakio.

Tietävä organisaatio

Tiedon hyödyntäminen organisaatioiden toiminnan johtamisessa ja kehittämisessä on yksi nykyajan hittiteema. Organisaatioiden tietämys syntyy merkitysten luomisesta, tietämyksen rakentamisesta ja päätöksenteosta. Parhaimmillaan kaikki nämä ovat kytköksissä toisiinsa, mikä mahdollistaa jaetun ymmärryksen syntymisen omasta identiteetistä ja toiminnan merkityksestä, mikä puolestaan mahdollistaa uuden tiedon luomisen ja jakamisen, sekä uusien ja vaihtoehtoisten toimintatapojen kehittymisen. Perimmäisenä edellytyksenä on, että organisaatiolla on käytössään tietoa.

Eksponentiaalisesti lisääntyvän tiedon hallinta on eittämättä yksi yhteiskuntamme perustavanlaatuisista menestystekijöistä – tai ainakin jonkinasteinen pyrkimys koota, välittää ja hyödyntää tietoa. Kehitys pysähtyisi hyvin nopeasti, mikäli emme tätä tekisi. Tekoälyllistyvä maailma rakentuu datan ja sen hyödyntämisen päälle. Samalla on vaara, että hukumme räjähdysmäisesti kasvavaan tietoon. Olemme jo tilanteessa, jossa pyydämme tekoälyä tuottamaan meille dokumentteja, joita vastaanottajat pyytävät sitten tekoälyä tulkitsemaan.

Tiedon hyödyntäminen laatutyössä onkin kiinnostavaa. Toisaalta laadun kokonaisvaltaisuuden vuoksi kaikella tiedolla voi olla merkitystä sen kehittämiseen. Toisaalta tiedon täytyy olla käytettävää, jotta siitä voi seurata toimintaa ja kehittyä laatuajattelua tukevaa toimintakulttuuria.

Dokumentoinnin tärkeys…

Dokumentaatio on yksi varsin keskeinen ilmentymä tiedon hallinnasta ja hyödyntämisestä. Olemmekin varsin ahkeria tekemään tallenteita. Riittää, että selaa oman tietokoneen tiedostokansioita tai katsoo oman organisaation intraa. Dokumentteja riittää.

On toki tärkeää kirjata asioita ylös. Palaverin päätökset on hyvä kirjata ylös, jotta ne voidaan tarvittaessa tarkistaa. Aivoriihen tulokset kannattaa tallentaa. Erityisesti aidosti uniikit ideat ovat vikkeliä katoamaan, sillä välttämättä mikään ei muistuta jälkeenpäin niiden olemassaolosta. Strategia pitää sanoittaa riittävällä tarkkuudella, jotta voidaan varmistua yhteisesti jaetusta näkemyksestä tulevaan tekemiseen. Laatutyössäkin dokumentointi voi auttaa ajattelemaan laatua, vaikka itse dokumenteilla ei jälkeenpäin enää tekisikään mitään.

Kyse ei kuitenkaan ole tiedosta itsessään, vaan siitä, mihin ja miten sitä käytetään. Dokumentaatiollakaan ei ole itseisarvoa. Se on vain työkalu varmistamaan, että sanat muuttuvat teoiksi.

…ja turhuus

Prosessien virallistuessa homma muuttuu helposti vakavaksi. Tämä voi myös tarkoittaa erilaisten dokumenttien lisääntyvää massaa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä kriittisemmäksi siihen liittyvä dokumentaatio tulee.

Organisaation toimintaa kuvataan usein pyramidilla, jossa arvot, missio, visio, strategia ja taktiikka sekä tekniikka on asetettu omiksi kerroksikseen. Taktisella ja teknisellä tasolla kirjaaminen on oleellista. Jonkin laitteen tai prosessin toimintatapa tai huoltohistoria on kriittistä tallentaa, jotta niitä osataan käyttää tai korjata. Mitä perustavanlaatuisemmaksi asia muodostuu, sitä merkityksettömämmäksi dokumentaatio kuitenkin muuttuu. Organisaation missiolle ja visiolle on varmasti hyödyllistä löytää sanoitus, mutta jos sitä joutuu papereista kertaamaan, ei se ole saanut jalansijaa arjen tasolla. Arvojen kirjaamisesta lienee kaikkein vähiten hyötyä. Ihmiset toimivat joka tapauksessa arvojensa mukaisesti.

Tärkeimmistä asioista tulee jossain muodossa aina osa organisaation toimintakulttuuria. Olipa strategiapaperissa, toimintasuunnitelmassa tai verkkosivujen esittelytekstissä kirjoitettu mitä tahansa, todellisuus ilmentyy teoissa.

Vähän, mutta kuitenkin riittävän paljon

Laatuajattelu kompleksisessa systeemissä kuten jossain organisaatiossa on kiinnostava aihe. Se on myös merkittävä teema. Ollakseen olemassa tai täyttääkseen tehtävänsä organisaatioiden täytyy kyetä toimimaan tietyllä laatutasolla. Toimintaympäristön muutoksista johtuen vaadittava taso on jatkuvassa muutoksessa. Tiedon määrä voi auttaa ymmärtämään muutosta ja tarjota eväitä analyysiin. Toiminnan ohjauksessa se ei kuitenkaan toimi.

Innovaatiotoiminnassa 2010-luvulla suosioon nousseen Lean Startup -strategian keskeinen konsepti on MVP (Minimum Viable Product). Sillä tarkoitetaan pienintä mahdollista tuotosta, jolla kerätä käyttäjien tai asiakkaiden käyttäytymisestä todisteita idean arvosta ja elinkelpoisuudesta. MVP on malliesimerkki ”vähemmän on enemmän” -periaatteen toteuttamisesta. Lisäksi se ei ole ihanteisiin vaan arjen inhorealismiin perustuva konsepti.

Lopulta ihmiset tarvitsevat toimintansa tueksi niin vähän tietoa kuin mahdollista. Voitaneen myös ajatella, että tietoa tarvitaan niin vähän, että se ei missään tapauksessa estä tai hidasta toimintaa. Oikeanlainen tieto saa asioita tapahtumaan jalkautuessaan erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin. Se voi myös ohjata niitä toivottuihin suuntiin.

Kuva: Pexels / cottonbro studio

The post Pienin mahdollinen dokumentaatio appeared first on Teemu Ruohonen.

Kovakalvon avaus ja siitä se alkaa. Mikroskoopin ääressä tehtävä sukellus aivomassaan, mikroskooppisen tarkkaa liikkumista, preparointia, verisuonten polttamista ja klipsaamista. Milloin hoidettavana on hematooma (verenpurkauma), aneyrysma (aivovaltimon pullistuma), AVM (aivoverisuonten valtimo-laskimoepämuodostuma) tai aivokasvain. Tai jotain muuta.

Kun tämän tekee yli 16.000 kertaa, tekijästä voi tulla yksi maailman parhaista. Juha Hernesniemestä (1947-2023) tuli.

Alkuvuoden lukemistoon valikoitui neurokirurgi Juha Hernesniemen elämäkerta Aivokirurgin muistelmat. Kerrankin tuli luettua jotain kohtuullisen kaukana niin omasta osaamis- kuin mukavuusalueesta. Kirja on täynnä lääketieteellistä käsitteistöä, sanoja, joita on vaikea lausua ja joiden merkitysten ymmärtäminen vaatii jatkuvaa googlaamista. Toiseksi kallonporauksen äänimaisemaan ja leikkaussalin hajuun eläytyminen sekä ajoittaisten komplikaatioiden ja vaikka aivovaltimosta hoitohenkilökunnan päälle suihkuavan veren kuvittelu sai alkuun olon hieman huteraksi. Kuitenkin lukuisat tarinat leikkaussaleista, onnistumiset ja epäonnistumiset olivat kiehtovaa luettavaa. Lisäksi kirjasta hahmottuu neurokirurgian valtava kehitys viimeisen 50 vuoden aikana.

Hernesniemi antautui täydellisesti niin oman kuin alansa toimintatapojen ja osaamisen kehittämiselle. Sen lisäksi, että hänestä tuli maailmankuulu kirurgi, hänen johdollaan Helsingin yliopistollisesta keskussairaalasta tuli (ainakin hetkellisesti) neurokirurgian mekka, johon kirurgit ja kirurgiaan erikoistuvat lääkärit ympäri maailmaa saapuivat seuraamaan Hernesniemen johtaman klinikan toimintaa. Leikkauksia ei tehty ainoastaan täysissä saleissa vaan myös täysille katsomoille.

Core

Hernesniemen tarina nivoutui ytimensä osalta yhteen toisen äskettäin lukemani lääkärin tarinan kanssa. Aki Hintsa (1958-2016) oli urheilulääkäri ja ortopedi, joka tuli tunnetuksi erityisesti Formula 1:ssä tekemästään työstä. Hintsa kehitti elämänsä aikana oman kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin mallin tai filosofian, joka osaltaan auttoi Mika Häkkisen, Lewis Hamiltonin ja Sebastian Vettelin kaltaisia kuljettajia kilpa-autoilun kuninkuusluokan – ja Hintsan kuvaamana monella tavalla äärimmäisten vaatimusten urheilumuodon – maailmanmestaruuksiin. Sittemmin mallin ympärille rakentunut valmennusliiketoiminta laajeni muillekin toimialoille.

Hintsan hyvinvointimalli on kuvattu Oskari Saaren kirjoittamassa kirjassa Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. Malli rakentuu kuudesta osasta: yleisestä terveydestä, fyysisestä aktiivisuudesta, ravinnosta, palautumisesta, biomekaniikasta ja henkisestä energiasta. Mallin keskellä on ydin, jota Hintsa nimitti coreksi. Se koostuu ihmisen identiteettiä, prioriteetteja ja oman elämän hallintaa koskevista kysymyksistä. Vuonna 2015 Hintsa sairastui haimasyöpään, mitä seurannut taistelu elämän ja kuoleman äärellä on puolestaan kuvattu hänen ja Saaren kirjoittamassa kirjassa Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja. Viimeisessä kirjassaan Hintsa ruoti erityisesti oman elämänsä ydinkysymyksiä, omaa coreaan. Lukukokemus puhutteli ja meni syvälle tunteisiin, mikä uskoakseni toteutti myös kirjan tehtävää. Samalla se herätti pohtimaan huippuosaamista ja sen ydintä.

Molemmat edesmenneet lääkärit edustivat alallaan maailman terävintä kärkeä. Ei varmasti ole kahta sanaa siitä, että ammattilaisuus edellytti heiltä syvällistä tietoa ja taitoa. Matka huipulle oli vaatinut valtavaa omistautumista, työntekoa ja sinnikkyyttä. Työvuosien, erilaisten kokemusten ja jatkuvan oppimisen myötä heistä tuli mitä tuli. Tämän itsestäänkin selvyyden rinnalla elämäntarinoista välittyi myös toinen ulottuvuus.

Huippuosaajien poikkeuksellisuus ei ole vain tiedoissa ja taidoissa

Juha Hernesniemi operoi lääketieteen syvässä päässä. Olikin kiinnostavaa, miten hän avasi oman identiteettinsä ydintä (tai ainakin osaa siitä). Hän sanoi olevansa ensin ihminen, sitten lääkäri ja vasta tämän jälkeen huippukirurgi. Tämä välittyikin monista potilastarinoista. Hernesniemi valmisti potilaat operaatioon, hoiti ennakkovalmistelut ja käytti myös jälkeenpäin osastolla aikaa näiden kanssa. Ajoittain yhteydenpito jatkui aivan muiden asioiden merkeissä. Monet huippukirurgit vaikuttivat hänen rinnallaan rokkitädiltä, jotka saapuivat paikalle vasta kun avustajakunta oli hoitanut kaiken valmiiksi varsinaiseen operaatioon. Uskoisin, että monet terveydenhoitopalveluja tarvitsevat toivovat paitsi parasta mahdollista hoitoa, myös inhimillistä kohtaamista. Sairas ihminen ei ole vain korjausta tarvitseva biologinen tai fysiologinen olento.

Ajattelutapa näkyi myös Hernesniemen suhtautumisessa byrokratiaan ja hallintoon. Hernesniemi oli sitä mieltä, että sairaaloiden ainoa (ei siis tärkein) tehtävä on potilaiden hoitaminen. Sairaanhoidon ydin oli hänelle kristallinkirkas. Joskus kun potilaan hoitaminen ei tuntunut järjestelmän kannalta mahdolliselta tai perustellulta, Hernesniemi vain leikkasi. Ja joku ihminen saattoi saada uuden elämän tai ainakin jatkoaikaa nykyiselle.

Aki Hintsan ammatillinen polku lähetystyökentältä formulavarikolle puolestaan kuvasi yhteiskunnan tasot läpileikkaavaa ihmissuhdeverkoston kirjoa. Hintsa ei ollut kiinnostunut titteleistä. Hän oli valmis auttamaan kaikkia, jotka tarvitsivat apua. Huippu-urheilijat ja -johtajat kohdattiin ihmisinä siinä, missä naapurit ja sairaaloiden hoitohenkilökunta. Paikoin ammatillisesti alkaneet suhteet syvenivät ystävyyssuhteiksi, joihin kuuluva inhimillisyys seurasi myös sairausjaksolle.

Vahva ihmiskeskeisyys kiteytyi nähdäkseni myös siinä, miten Hintsa kuvasi yrityksensä Hintsa Performancen rekrytointia: tavoitteena on palkata hyviä ihmisiä. Huipputiimin osaaminen perustuu ihmisen arvoihin ja niistä kumpuaviin prioriteetteihin. Osaajan ydin ratkaisee.

Harvinaisuus, jollainen jokainen voi olla

En usko, että Hintsa menestyi yksin hyvinvointimallinsa vuoksi vaan siksi, että hän osasi tuoda sen asiakkaidensa elämään. Se edellytti kykyä kohdata erilaisia ihmisiä, ja näille syntynyttä kohdatuksi tulemisen kokemusta.

Tulevaisuuden työelämätaidoista puhuttaessa on jo jonkin aikaa korostettu sosiaalisten taitojen merkitystä tiedollisten ja käytännön taitojen ohessa (mm. OECD). Teknologian kehittyessä ja toimintaympäristön muuttuessa sekä entistä monimuotoisemmaksi että monimutkaisemmaksi, ihmisten roolin voidaan nähdä kehittyvän erityisesti siinä, mitä ja miten ihmisenä olemme. Puhutaan ihmissuhdetaidoista, tunnetaidoista ja soft skillseistä. Oli aluksi kiinnostavaa, ja sittemmin oikeastaan itsestään selvää löytää tämä puoli myös mainittujen huippuosaajien elämistä ja identiteeteistä.

Voiko huippuosaaja ylipäänsä olla ilman inhimillistä ulottuvuutta? Ja onko se lopulta tekijä, joka erottaa parhaan toisesta parhaasta?

Lukukokemukset saivat pohtimaan omia kohtaamisia erilaisten huippuosaajien kanssa. Vuosien varrelta mieleen nousi tilanteita, joissa syystä tai toisesta on tullut otettua yhteyttä johonkin omalla tasollaan operoivaan ammattilaiseen. Ottaen huomioon, että tällaiset osaajat ovat kysyttyjä ja kiireisiä – ja heidän aikaansa haluaa myös itse säästää – paikoin kohtaamisiin on sisältynyt poikkeuksellisen vahva läsnäolo, kohtaaminen ja arvostava vuorovaikutus. Lisäksi joskus aikaa on löytynyt käsittämättömän paljon. Kokemukset ovat olleet ikimuistoisia. Kontrasti moniin muihin matkalle sattuneisiin kohtaamisiin, niin ikään kovan luokan osaajien kanssa, on voinut olla valtava.

Poikkeuksellinen osaaja on helppo tunnistaa, kun sellainen kohdalle sattuu. Se tuntuu.

Mutta eihän kyse ole ominaisuuksista, jotka olisi varattu vain harvoille. Vaikka lopulta ainoastaan muutamat pääsevät jonkin alan absoluuttiselle huipulle, jokainen voi kuitenkin tavoitella omaa huippuaan. Jokaisella meistä on mahdollisuus tulla parhaaksi versioksi itsestämme. Ja pyrkimyksellä siihen on aidosti merkitystä niin itselle kuin ihmisille ympärillä. Osaamisalan tiedollisella ja taidollisella huipulla voimme kenties tulla tunnetuksi. Inhimillistä huippua tavoitellessamme voimme varmuudella saada toisen tuntemaan. Ja joskus se on kaikki, mitä toinen tarvitsee tullakseen palvelluksi, päästäkseen eteenpäin tai onnistuakseen.

Joskus ydintehtävä on helppo hahmottaa. Mutta miten onnistua pitämään se kirkkaana ja viemään sanoista tekoihin päivästä toiseen? Onko päivittäiselle agendalle lopulta tärkeämpää tehtävää kuin se, mitä ytimeltämme olemme?

PS. Hieno esimerkki Juha Hernesniemen pyrkimyksestä jakaa osaamistaan ja auttaa toisia lääkäreitä kehittämään osaamistaan on hänen leikkauksistaan koottu kaikille avoin 1001 videon verkkoaineisto. Erityisesti kirjan lukemisen myötä videoita on kiinnostava katsoa. Eikä ainakaan omaan mieleen tullut toista osaajaa, joka olisi näyttänyt työskentelyään tässä laajuudessa.

Kirjallisuutta:
Saari, O. 2015. Aki Hintsa – Voittamisen anatomia.
Hintsa, A. & Saari O. 2021. Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja.
Hernesniemi, J. 2022. Aivokirurgin muistelmat.

Kuva: Pixabay

The post Hei osaaja, kuka sinä olet? appeared first on Teemu Ruohonen.

Kirjoitus käsitteli osaamisen kehittämistä – sitä, millaista osaamista tulevaisuutta ajatellen kannattaa kehittää ja miten sitä voisi käytännössä tehdä. Elämme siinä määrin osaamisyhteiskunnassa, että kysymykset ovat oleellisia meille kaikille. Lisäksi osaamisen kehittäminen on asia, josta allekirjoittaneelle maksetaan, joten aiheen käsittelyyn lienee jonkinasteinen velvollisuuskin.

Blogaus alkoi vuosien takaisella otteella Bill Gatesin haastattelusta. Siinä Bill kertoi, ettei halua itseään kutsuttavan bisnesmieheksi. Hän kertoi uhraavansa ajattelustaan noin 10% liiketoiminnalle. Bisnes ei ollut hänestä niin monimutkaista, että siitä kannattaisi tehdä titteliä käyntikorttiin. Haastattelija jatkoi kysymällä kuvaavampaa titteliä. Tiedemies, vastasi Bill.

Osaaminen ja kilpailuetu

Osaamisella on arvoa. Lähtökohtaisesti kaikki osaaminen, josta on hyötyä tekijälle itselle tai ympäröivälle yhteiskunnalle, on arvokasta. Se, että kykenee omassa elämässään tekemään jotain, voi olla merkittävä arvo ihmiselle. Osaamisen arvo voi olla puhtaasti käytössä ja vaikka omaksi iloksi. Lisäksi yhteiskunnassa osaamiseen perustuvaa arvoa voidaan vaihtaa. Vaihdannan arvo realisoituu tavallisesti työ- tai asiakassuhteessa, jolloin henkilö vaihtaa osaamisensa useimmiten rahaan. Verkostoissa vaihdanta voi toki välillisesti tapahtua vaikka osaamista jakamalla, joskin harrastustoimintaa lukuunottamatta sekin lopulta tähtää joko itsen tai toisten työllistymiseen. Riippuen osaamisalasta, tekijän kyvykkyydestä ja vaikka tämän brändistä, vaihdettavan osaamisen arvo (onpa se todellista tai kuviteltua) vaihtelee, joskus rajustikin. Lopulta arvo luo kilpailuedun, joka puolestaan luo olosuhteita ja vapautta toteuttaa itseä.

Vaihdettavan osaamisen arvo elää ja muuttuu ajassa. Yleensä se vieläpä laimenee tai kokee inflaation. Aikana, jolloin kylässä oli yksi luku- ja kirjoitustaitoinen henkilö, hänellä oli yhteisössä erityinen kilpailuetu. Kaikkien pystyessä lukemaan ja kirjoittamaan tuota samaa etua ei ollut enää kenelläkään. Aiemmin harvinaisena pidettyjen taitojen yleistyessä, tai vaikka automatisoituessa, niiden kysyntä vähenee. Työelämässä tämä tarkoittaa, että osaamisesta maksetaan vähemmän tai ei ollenkaan. Samalla kilpailu kiristyy. Ei ole ihme, että jatkuvasta oppimisesta on tullut päivän sana.

Erityisen yleistyessä se ei ole enää erityistä. Tämä lienee itsestään selvää. Tätä itsestäänselvyyttä osaamisensa kehittäjän tulisi kuitenkin ajatella. Siihen nimittäin sisältyy haaste.

Erottumisen algoritmi

Blogaus siis käsitteli erottumista ja erityisesti erottumista luovaa osaamista. Tämän voisi nähdä yksilötason strategiana kehittää osaamista tavoitteena tulla noteeratuksi tai löytää oma paikka työelämässä. Jollekin se on tie unelmiin. Kirjoittaja oli omalla oppimispolullaan päätynyt ideaan, jota kutsui erottumisen algoritmiksi (outlier algorithm). Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kahden muuttujan yhtälö: Miten arvokasta osaaminen on? Ja miten harvinaista se on?

Lähtökohtaisesti on kannattavaa hankkia osaamista, joka on arvokasta. Tällaiselle osaamiselle on tilausta ja käyttöä. Sillä ratkotaan haasteita ja vastataan olemassa olevaan kysyntään. Se voi kuitenkin myös tarkoittaa, että vastaavia osaajia on jonoksi asti. Jos lisäksi pystyy hankkimaan osaamista, joka on harvinaista, tuo jono voi joko lyhentyä tai jopa hävitä. Siitä päästäänkin haasteeseen.

On turvallista tehdä asioita, joita muutkin tekevät, sillä todennäköisesti enemmistö tekee asioita kuitenkin oikeaan suuntaan. Iso joukko ja joukon äly monesti korjaavat itse itsensä suuntaa. Toisaalta erottuakseen pitäisi tehdä jotain muuta, tai vähintään jotain eri tavalla. Siitä puolestaan seuraa tilanne, jossa on suuri todennäköisyys tehdä joko vääriä asioita, tai asioita väärin. Erottumisessa on riski päätyä tekemään asioita, jotka ovat kyllä harvinaisia, mutta eivät välttämättä arvokkaita.

Tutkijan polku

Jo jonkin aikaa on puhuttu ideaalista työelämän osaajasta, jolla on niin sanottu T-tyypin osaamisprofiili. T:n pystyviiva kuvaa syväosaamista jossain tietyssä asiassa. T:n vaakaviiva puolestaan moniosaajuutta. Ihannetyyppi on generalisti, jolla on jokin erityistaito.

Formaali koulutus pyrkii osaltaan taiteilemaan näiden ulottuvuuksien äärellä. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Järjestelmä on nimittäin useimmiten viritetty enemmän tai vähemmän palvelemaan suurta yleisöä ja etua, olipa tarjonta miten laajaa, ja joustavuus miten suurta tahansa. Kustannuspaineissa pitäisi kuitenkin pystyä luomaan skaalautuvia ratkaisuja. Lisäksi järjestelmillä on taipumus vaalia pysyvyyttä muutoksen sijaan. Luotaessa markkinoiden kysyntää vastaavia opetussuunnitelmia, on aina mahdollista, että ajan mittaan ja inflaation jyllätessä vähennetään suunnitelmien tuloksena syntyvän osaamisen kilpailuetua.

Siitä päästäänkin Bill Gatesiin ja tämän perimmäiseen identiteettiin. Tiedemiehellä on tutkijan uteliaisuus, halu löytää jotain uutta, kykyä kokeilla ja oppia kokemuksesta. Tiedemies ei aloittaessaan vielä tiedä, mitä tulee keksimään tai löytämään. Jos kohteena olisivat itsestäänselvyydet, ei puhuttaisi edes tieteestä tai tutkimisesta. Lisäksi päämääränä on löytää jotain arvokasta. Käytäntö on osoittanut, että sellaista kyllä aina jossain vaiheessa löytyy.

Järjestelmä voi aidosti antaa eväitä arvokkaan osaamiseen kehittämiseen. Se voi myös tarjota eväitä tutkivan mielen kehittymiseen. Järjestelmät kuitenkin katsovat enemmän tai vähemmän samaan suuntaan: samoihin ilmiöihin, samoihin trendeihin, samoihin teorioihin jne. Erottuakseen osaajan on lopulta löydettävä oma polkunsa. Yhteiskuntamme auttaa vähintään määrittämään lähtöpisteen. Loput on kuitenkin tehtävä itse.

Luotko edellytyksiä erottua osaamisellasi?

Yhden klassisen viisauden mukaan meistä tulee sitä, mitä ajattelemme ja teemme päivästä toiseen. Omaa tutkijan mielentilaa voi testata esimerkiksi seuraavissa arkipäivän tilanteissa.

• Onko tiedonlähteenä muuta kuin päivän lehti ja illan uutiset?
• Onko lukemistossa muuta kuin bestsellereitä?
• Onko seurannassa muita kuin maailmankuuluja vaikuttajia?

Missä sinun tutkijan polkusi kulkee? Ja missä määrin se haarautuu tai voisi haarautua jonnekin, missä ei ole ruuhkaa? Ja millaisen arvon äärelle se voisi johtaa – käytettäväksi joko itse tai vaihdettavaksi johonkin muuhun?

Oman ajattelun rajoittuneisuutta tuli pohdittua edellisessä kirjoituksessa. Uskon, että tutkivalla mielellä on edellytykset löytää myös oman ajattelun ja osaamisen hämyisimpiin nurkkiin. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Toisaalta, jos se olisi helppoa, olisiko se arvokasta? Tai harvinaista?

Kuva: Pixabay

The post Bill Gates ja erottumisen algoritmi appeared first on Teemu Ruohonen.

Yksi ruuhkavuosia leimaava piirre näyttää olevan, että on paljon helpompi keksiä asioita, joita olisi hyödyllistä tehdä, kuin löytää aikaa niiden tekemiseen. Ihmettelen säännöllisesti omien opiskelijoiden kykyä suoriutua työn, opintojen ja perheen ristipaineessa. Sen lisäksi, että tilanne voi johtaa riittämättömyyden kokemukseen, se voi myös saada tuskailemaan omaa keskeneräisyyttä. En ole voinut välttyä ajattelemasta, miten hyödyllistä tämä olisi ollut jo muutama vuosi sitten. Toisaalta, mitä enemmän kilometrejä karttuu, opiskeluunkin tulee uusia, kiinnostavia ja erilaista lisäarvoa tuottavia tasoja. Aiemmin tehty ja koettu saa teoreettisen ymmärryksen karttuessa uudet kehykset. Uusi tieto rikastuttaa aiempaa osaamista tuoden työkalupakkiin uusia niin tiedollisia kuin taidollisia välineitä. Kulloinenkin tilanne luo aina mahdollisuuden suunnata oppimista tarkoituksenmukaisesti.

Minulla on ilo ansaita leipäni tiedon rakentumisen äärellä. Nyt olen päässyt sen iloa ja tuskaa myös itse opiskelijan roolissa maistamaan.

Tietoisuuden tuolle puolen

Yksi tapa kuvata niin yksilöiden kuin organisaatioiden tietämystä on tarkastella tiedon ja siitä tietämisen suhdetta. On asioita, joita tiedämme ja olemme siitä myös tietoisia. On myös asioista, joiden tunnistamme olevan nykyisen tietämyksemme ulkopuolella. Sen lisäksi on hämärä, pimeä tai sokea alue. On aina tietoa, jonka olemassaolosta emme ole edes tietoisia.

On kiinnostavaa ajatella tietämyksen raja-alueita. Siellä uuden oppiminen lopulta tapahtuu. Osa tiedosta pakenee tietoisuutta. Osa tiedosta voi kuitenkin olla jo meissä.

Opintojen myötä on tullut tutustuttua unkarilaisbrittiläiseen tiedemieheen ja filosofiin Michael Polanyiin (1891-1976). Polanyi on jättänyt jälkensä historiaan haastamalla positivistista tietoteoriaa – ajatusta, että olisi pelkästään objektiivista, empiirisesti havaittavaa tietoa. Hänen lähtökohtansa ihmisen tiedonmuodostukseen on siinä, että tiedämme enemmän kuin pystymme kertomaan. Esimerkkinä hän on käyttänyt sitä, miten helposti tunnistamme tutut kasvot isosta joukosta ihmisiä. Kyseisessä tilanteessa meidän voi kuitenkin olla vaikea kertoa, minkä vuoksi tunnistimme nuo kasvot ja niin helposti. Ihmisten tiedonmuodostuksessa on alitajuisia, tiedostamattomia prosesseja, joiden tuottamaa tietoa Polanyi kutsui hiljaiseksi tiedoksi.

Hiljaista tietoa kuvaa se, että ihminen ei välttämättä ole tietoinen omasta tietämyksestään eikä myöskään osaa sitä sanoittaa. Hiljaiseen tietoon perustuvat prosessit ovat automaattisia ja tulevat näkyväksi toiminnassa, kun taas näkyvä, eksplisiittinen tieto on tunnistettavissa ja sanoitettavissa. Hiljainen tieto syntyy ja rikastuu kokemuksesta. Evoluution näkökulmasta alitajunnalla on tiedostavaa mieltä pidempi historia. Se on auttanut ihmislajia selviytymään ennen korkeampien tietoisten prosessien kuten puhutun kielen syntyä.

Hiljainen tieto ja sen merkitys tunnistetaan nykyään monissa yhteisöissä ja organisaatioissa. Tyypillisesti tämä näkyy silloin kun joku pitkäaikainen työntekijä eläköityy tai vaihtaa työpaikkaa. Vuosien mittaan karttunut tietotaito on tehnyt henkilöstä poikkeuksellisen osaajan. Hän voi kertoa jotain osaamisestaan tai luoda dokumentteja hyvistä käytännöistä, mutta hänen tietämyksessään on myös asioita, jotka pakenevat sanoitusta. Asian voi myös ajatella niin, että organisaatioissa on aina enemmän tietämystä kuin se pystyy hyödyntämään. Yhteisön potentiaalia on vaikea realisoida, jos sitä ei saada näkyviin.

Hiljaisen ja näkyvän tiedon suhdetta on pyritty mallintamaan, jotta hiljaista tietoa voitaisiin myös tehdä näkyväksi ja hyödyntää. Tunnetuin lienee Nonakan ja Takeuchin kehittämä SECI-malli. Ideana siinä on ihmisten vuorovaikutuksessa ja yhteisessä tekemisessä tapahtuva tietämyksen artikuloituminen (sosialisaatiossa tapahtuva tiedon ulkoistuminen), aluksi ajatusten, sitten kielen tasolla. Vastaavasti ihmisen oppiessa uutta osa tämän tietämyksestä muuttuu hiljaiseksi tiedoksi (tiedon yhdistymisestä seuraava sisäistäminen). Polanyi ei tosin itse uskonut, että hiljaista tietoa voi muuntaa tai ulkoistaa eksplisiittiseksi tiedoksi. Meillä on pääsy ainoastaan osaan ajattelua ja mielen kyvykkyyksiä.

Käsityskyvyn tuolle puolen

Sitten on tieto, joka on vielä niin tietoisen kuin tiedostamattoman mielen ulkopuolella. Maailmassa on valtava määrä tietoa, josta pystymme hahmottamaan, saati hallitsemaan vain murto-osaa. Informaatioteknologian kehitys on kiihdyttänyt erityisesti digitaalisen tiedon määrän kasvua. Tilastopalvelu Statista on arvioinut, että jos vuonna 2010 maailmassa tuotettiin 2 zetatavua (luvussa on 21 nollaa) tietoa, vuonna 2022 määrä on lähes 100 zetatavua. Lukua voi yrittää hahmottaa esimerkillä: jos yksi nykyään varsin yleisesti tietokoneiden tallennustilana käytettävä teratavu vastaisi matkassa kilometriä, yksi zetatavu vastaisi etäisyyttä maasta kuuhun ja takaisin 1300 kertaa. Vertailun vuoksi, vuonna 2003 Googlen silloinen toimitusjohtaja Eric Schmidt arvioi, että siihen mennessä ihmiskunta oli koko olemassaolonsa aikana tuottanut tietoa määrän, joka vastaa 0,5% yhdestä zetatavusta.

Tiedon määrä on vain osa tilannekuvaa. Maailmaa muuttuu niin nopeasti, että entistä suurempi osa tiedosta on täysin uutta. Sen sijaan, että kehitys tapahtuisi lineaarisesti tai pienin askelin, syntyy epäjatkuvuutta ja radikaalia uusiutumista. Esimerkiksi uusia teknologioita (miten vaikka kvanttitietokone toimii), sosiaalisia normeja (miksi nuoret häpeävät vanhempiensa tietynlaista emojien käyttöä) tai yhteiskunnallisia murroksia (miksi sähkö maksaa yht´äkkiä enemmän vaikka sen tekeminen maksaa saman kuin aiemmin) voi olla vaikea hahmottaa. Lisäksi maailmaan syntyy ongelmia, joista voi olla vaikea saada otetta (kuten luontokato) ja joiden ratkaiseminen tuottaa vain uusia ongelmia (kuten ennallistaminen). Lisäksi ilmiöt ovat kytkeytyneet yhteen systeemisesti tavalla, jossa kokonaisuutta ja vaikutussuhteita voi olla vaikea hahmottaa. Jos vielä teollisen ajan yhteiskunta oli konkreettinen, on informaatioajan yhteiskunta käsitteellinen.

Oppimisen ilo

Oppiminen on yksi parhaista kokemuksista, mitä ihminen voi saada. Se ilo, mitä pieni lapsi kokee oppiessaan ajamaan polkupyörällä, on samaa iloa, mitä aikuinen kokee oppiessaan vaikka koodaamaan. Tunne koukuttaa. Syksyn aikana on ollut mahtavaa oppia. On ollut voimaannuttavaa tulla tietoiseksi jostain, mitä on jo osannut, ja jalostaa sitä eteenpäin. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman taustalla olevia kilometrejä. Ennen kaikkea opiskelu on johtanut täysin uuden tiedon äärelle, asioihin, joiden olemassaolosta en ollut ennestään tietoinen. Parasta onkin ollut tietoisuuden lisääntyminen siitä, mitä en tiedä. Ja sen rinnalla ymmärrys siitä, miten vähän lopulta tiedänkään. Oivalluksessa ei sinällään ole mitään uutta. Uskon, että oppimisen teho on siinä kun oivaltaa samoja asioita uudelleen, mutta aina hieman eri näkökulmasta.

Oman osaamisen rajojen tunnistaminen voi olla lannistavaa, mutta se voi olla myös innostavaa ja motivoivaa. Tietämyksen rajoilla tapahtuva motivoituminen on nähdäkseni tehokkain oppimisen mahdollistaja. Samalla se tarkoittaa työtä. Oppiminen on työlästä. Nostan hattua kaikille työelämän uurastajille, jotka myös opiskelevat samalla.

Uskon, että tietoisuuden tuolle puolen on mahdollista päästä. Koulutus on parhaimmillaan iso mahdollistaja siinä. Isoin mahdollistaja on kuitenkin oppija itse.

Mutta miten haastaa itseä kohti tuntematonta? Ja miksi se on tärkeää tehdä? Ehkäpä siinä lisää seuraavassa jutussa. 🙂

The post Tiedän, mitä tiedän – vai tiedänkö? appeared first on Teemu Ruohonen.

Viime vaalien myötä Suomessa eletään historiallista kautta. Sote-uudistus on vuosikausien tahkoamisen jälkeen saatu tehtyä ja toimeenpano lähestyy. Tällä on merkittävä vaikutus kuntien tehtäviin. Kunnissa ollaan tilanteeseessa, jossa aiemmin työllistäneet sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi siirtyvät hyvinvointialueille. Lisäksi tulevaisuuden näkymiä sekoittavat isommat ja pienemmät muutokset, joita tämän hetken maailmassa riittää. Kaiken lisäksi yllättävistäkin muutoksista on tullut totta.

Millainen onkaan soten jälkeinen kunta? Miten sitä kannattaisi tehdä?

Strategioiden näkökulmasta tilanne on vähintään kiinnostava. Jos uuden strategiakauden valmisteluun ja käynnistämiseen – olipa kyseessä mikä tahansa organisaatio – liittyy aina erityistä energiaa ja odotusta, nyt kuntakentällä olosuhteet historialliseen aikakauteen ovat vielä otollisemmat. Kuinkahan moni aikoinaan ehdolle lähteneistä lähti mukaan juuri siksi?

Oikeat ihmiset

Avoin demokraattinen yhteiskunta on jäsentensä näköinen, jossa kuuluu niin valtavirran kuin marginaalin ääni. Vaaleilla valittu porukka on ainakin teoriassa yhteiskunta pienoiskoossa. Minkä tahansa yhteisön keskeinen menestystekijä on kulloinkin vastuussa olevat ihmiset. Onnistumisen todennäköisyys on kertaluokkaa parempi kun mukana ovat oikeat ihmiset. Parhaassa tapauksessa he ovat myös organisaatiossaan oikeilla paikoilla. Kaikki lähtee ihmisistä ja tapahtuu ihmisten kautta. Äskettäin historiallista olympiakultaa voittanut Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue on esimerkki suomalaisesta tavasta toimia. Meidän peli on voittava peli. Historiallisesti tarkasteltuna olemme olleet kansana vahva juuri kyvystä yhteistyöhön, ei vain keskenämme vaan erilaisten osapuolien kanssa. 

Demokraattinen systeemi on siinä mielessä kiinnostava, että kansalaiset toimivat tiiminrakentajana. Erityisen tilanteesta tekee, että kukaan ei varsinaisesti valitse joukkuetta, ainoastaan yksilöitä. Tuloksena on sattumatiimi. Lopullisesta kokoonpanosta riippumatta se on kuitenkin vaalitulosta kunnioittaen aina oikea, ja sillä mennään. 

Vaalit on myös omanlaisensa tiiminrakennustapahtuma. Se keskittyy pitkälti henkilökohtaisten tai puolueen kyvykkyyksien esiin nostoon. Muistellessani viime vaaleja, huomattava osa näkemistäni ja kuulemistani kampanjoista on keskittynyt ehdokkaan oman erityisosaamisen tai kykyjen korostamiseen, puolueen agendoihin tai eturyhmien iskulauseisiin. Usein niissä pannaan stoppi vääryydelle ja annetaan lupaus laittaa asiat viimeinkin kuntoon.

Parempi huominen edellyttää ehdottomasti näkemystä ja osaamista. Paras tiimi ei kuitenkaan välttämättä ole yhtä kuin parhaat osaajat. Senkin jääkiekkomaajoukkue on todentanut.

Oikea yhteistyö

Voittavan joukkueen tärkein ominaisuus on kyky yhteistyöhön. Pelkästään yksilösuorituksiin perustuva pelistrategia johtaa helposti kaaokseen. Kaukaloonkaan ei mahdu kuin yksi peli kerrallaan. Voittavan poliitikon tärkein ominaisuus on niinikään kyky yhteistyöhön. Kyky kuunnella ja kuulla, kiinnostua omaa maailmaa haastavista ajatuksista, haastaa omilla ajatuksilla muita ja antautua avoimeen vuorovaikutukseen. Henkilökohtaisilla agendoilla ei ole mitään merkitystä, jos ne eivät johda dialogiin ja vastavuoroiseen keskusteluun, uusiin ideoihin ja yhteiseen toimintaan.

Demokraattisesti valittu päättäjäjoukko on sattumatiimi. Kukaan ei ole ennalta miettinyt porukkaa, jolla yhteiskuntaa johdetaan kohti parempaa tulevaisuutta. Kukaan ei ole valinnut oikeita pelaajia oikeille paikoille. Tämä on valittujen päättäjien itse tehtävä. Strategia onkin mitä suuremmissa määrin strategia voittavasta yhteistyöstä.

Tässä ollaan kuitenkin onnistuttu historian valossa oikeinkin hyvin. Olemme monella mittarilla maailman paras – tai ainakin vähiten epäonnistunut – yhteiskunta. Yhdessä tekemällä sitä voidaan olla jatkossakin.

The post Sattumatiimi ja strategia appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Tulevaisuusvaliokunta appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Fingo appeared first on Teemu Ruohonen.

The post MaaS Global appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Ponsse appeared first on Teemu Ruohonen.

The post Avidly appeared first on Teemu Ruohonen.