Viime vaalien myötä Suomessa eletään historiallista kautta. Sote-uudistus on vuosikausien tahkoamisen jälkeen saatu tehtyä ja toimeenpano lähestyy. Tällä on merkittävä vaikutus kuntien tehtäviin. Kunnissa ollaan tilanteeseessa, jossa aiemmin työllistäneet sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi siirtyvät hyvinvointialueille. Lisäksi tulevaisuuden näkymiä sekoittavat isommat ja pienemmät muutokset, joita tämän hetken maailmassa riittää. Kaiken lisäksi yllättävistäkin muutoksista on tullut totta.

Millainen onkaan soten jälkeinen kunta? Miten sitä kannattaisi tehdä?

Strategioiden näkökulmasta tilanne on vähintään kiinnostava. Jos uuden strategiakauden valmisteluun ja käynnistämiseen – olipa kyseessä mikä tahansa organisaatio – liittyy aina erityistä energiaa ja odotusta, nyt kuntakentällä olosuhteet historialliseen aikakauteen ovat vielä otollisemmat. Kuinkahan moni aikoinaan ehdolle lähteneistä lähti mukaan juuri siksi?

Oikeat ihmiset

Avoin demokraattinen yhteiskunta on jäsentensä näköinen, jossa kuuluu niin valtavirran kuin marginaalin ääni. Vaaleilla valittu porukka on ainakin teoriassa yhteiskunta pienoiskoossa. Minkä tahansa yhteisön keskeinen menestystekijä on kulloinkin vastuussa olevat ihmiset. Onnistumisen todennäköisyys on kertaluokkaa parempi kun mukana ovat oikeat ihmiset. Parhaassa tapauksessa he ovat myös organisaatiossaan oikeilla paikoilla. Kaikki lähtee ihmisistä ja tapahtuu ihmisten kautta. Äskettäin historiallista olympiakultaa voittanut Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue on esimerkki suomalaisesta tavasta toimia. Meidän peli on voittava peli. Historiallisesti tarkasteltuna olemme olleet kansana vahva juuri kyvystä yhteistyöhön, ei vain keskenämme vaan erilaisten osapuolien kanssa. 

Demokraattinen systeemi on siinä mielessä kiinnostava, että kansalaiset toimivat tiiminrakentajana. Erityisen tilanteesta tekee, että kukaan ei varsinaisesti valitse joukkuetta, ainoastaan yksilöitä. Tuloksena on sattumatiimi. Lopullisesta kokoonpanosta riippumatta se on kuitenkin vaalitulosta kunnioittaen aina oikea, ja sillä mennään. 

Vaalit on myös omanlaisensa tiiminrakennustapahtuma. Se keskittyy pitkälti henkilökohtaisten tai puolueen kyvykkyyksien esiin nostoon. Muistellessani viime vaaleja, huomattava osa näkemistäni ja kuulemistani kampanjoista on keskittynyt ehdokkaan oman erityisosaamisen tai kykyjen korostamiseen, puolueen agendoihin tai eturyhmien iskulauseisiin. Usein niissä pannaan stoppi vääryydelle ja annetaan lupaus laittaa asiat viimeinkin kuntoon.

Parempi huominen edellyttää ehdottomasti näkemystä ja osaamista. Paras tiimi ei kuitenkaan välttämättä ole yhtä kuin parhaat osaajat. Senkin jääkiekkomaajoukkue on todentanut.

Oikea yhteistyö

Voittavan joukkueen tärkein ominaisuus on kyky yhteistyöhön. Pelkästään yksilösuorituksiin perustuva pelistrategia johtaa helposti kaaokseen. Kaukaloonkaan ei mahdu kuin yksi peli kerrallaan. Voittavan poliitikon tärkein ominaisuus on niinikään kyky yhteistyöhön. Kyky kuunnella ja kuulla, kiinnostua omaa maailmaa haastavista ajatuksista, haastaa omilla ajatuksilla muita ja antautua avoimeen vuorovaikutukseen. Henkilökohtaisilla agendoilla ei ole mitään merkitystä, jos ne eivät johda dialogiin ja vastavuoroiseen keskusteluun, uusiin ideoihin ja yhteiseen toimintaan.

Demokraattisesti valittu päättäjäjoukko on sattumatiimi. Kukaan ei ole ennalta miettinyt porukkaa, jolla yhteiskuntaa johdetaan kohti parempaa tulevaisuutta. Kukaan ei ole valinnut oikeita pelaajia oikeille paikoille. Tämä on valittujen päättäjien itse tehtävä. Strategia onkin mitä suuremmissa määrin strategia voittavasta yhteistyöstä.

Tässä ollaan kuitenkin onnistuttu historian valossa oikeinkin hyvin. Olemme monella mittarilla maailman paras – tai ainakin vähiten epäonnistunut – yhteiskunta. Yhdessä tekemällä sitä voidaan olla jatkossakin.

The post Sattumatiimi ja strategia appeared first on Teemu Ruohonen.

Muoti-ilmiöille ja -käsitteille tuntuu olevan yhteistä parikin tekijää: Ensinnäkin ne otetaan puhekieleen ilman suurempaa ajatusjumppaa ja määrittelyä. Toiseksi – ja myös edellisestä johtuen – niitä käytetään löysästi. Ajattelepa viime vuosien muotikäsitteitä kuten ”innovaatio” tai ”muotoilu”. Ne esiintyvät kaikenlaisissa asiayhteyksissä (kuten oikein onkin), mutta jos katsotaan, mitä ne toiminnan tasolla puhujalle tai tämän edustamalle yhteisölle tarkoittavat, tulos voi olla mitä tahansa. Ajassa voi elää ja porskutella ainoastaan päivittämällä käsitteitä. Harmillista tässä on se, että käsitteeseen liittyvä syvällinenkin merkitys dilutoituu. Osa sen edustamasta todellisesta arvosta hukkuu syntyvään kohinaan.

Ettei vain prosessoitaisi pilalle

Muutama päivä sitten sain ilon olla kokeilemisen perimmäisten kysymysten äärellä erään alullaan olevan kokeilun valmistelupalaverissa. Tässä tapauksessa asiakas on poikkeuksellisen hyvin kartalla niin keskeisistä käsitteistä kuin tekemisen tarkoituksesta. Tavoitteena on tosissaan luoda ymmärrystä kokeilemisen mahdollisuuksista erilaisten kehittämishaasteiden työstämisessä. Kokeilemisesta on myös hyvää vauhtia kehittymässä organisaation yksi strateginen kärki. Työtapaa halutaankin myös kuvata.

Kuulinkin hauskan tarinan projektin ohjausryhmästä, jossa hankkeen vetäjä oli esitellyt työnalla olevaa kokeilevan kehittämisen mallin luonnosta. Ohjausryhmä oli nimittäin lähes pillastunut nähdessään kehittämisen prosessikaavion. Ettei tässä vaan pilattaisi kevyttä ja ketterää työtapaa uudella hallinnollisella prosessilla. Tietäen, miten syvällä ”hallinnolliset prosessit” ovat ko. organisaation dna:ssa, palaute suorastaan huusi helpotusta byrokratian ikeestä. Jotain oleellista ohjausryhmä oli selvästi uudenlaisesta tekemisen tavasta oivaltanut. Innostus tuoreeseen työotteeseen paistoi kirkkaana kommenteista. Ja pelko, että uusi hyvä juttu ”prosessoitaisiin” pilalle.

Tapahtuma ilahdutti, sillä se konkretisoi asianosaisilla käyntiin päässyttä ajattelun, toimintatapojen ja johtamisen muutosta. Samalla se nosti esiin yhden kokeilevan kehittämisen peruskysymyksen: Mitä ohjaus ja kontrolli – hallinnolle perinteisesti tutut ja turvalliset mekanismit – nyt tarkoittavat?

Kokeileminen ei ole kokeilemisen tavoite

Minulle kokeileminen tarkoittaa pienesti tekemistä. Se on tutkimusmatka uuden idean jäljillä. Kokeilemisen perusajatuksena on koeponnistaa asioita, minkä pohjalta tehdä päätöksiä jatkosta. Uusien haasteiden ja nopeasti muuttuvien olosuhteiden äärellä suunnittelu on enemmän tai vähemmän arvaamista. Ja mitä enemmän suunnittelu muuttuu arvaamiseksi, sitä hyödyllisempää on tehdä ja todentaa asioita pienissä askelissa. Se on pohjimmiltaan arvontuoton ja resurssien kuluttamisen eli panos-tuotos -suhteen hallinnointia. Haaste, joka toistuu samanlaisena ja joka on ratkottu jo muutamaan otteeseen ei tarvitse niinkään kokeilua, vain toteutusta.

Kokeileminen ei ole mitenkään uusi asia. Fiksut tyypit ovat kautta aikain kokeilleet uusia ideoita ennen isompaa toimeenpanoa. Lopulta kyse on oppirahojen maksamisesta. Mikä sitten on isoa ja mikä pientä, riippuu toki paljolti tekijästä. Yhteistä onnistuneille tekijöille kuitenkin on, että kaikkia tekemisen edellytyksiä ei ole uhrattu ensimmäisiin kokeiluihin. Olipa kyse niin taloudellisista kuin henkisistä resursseista, tekijällä on paukkuja jatkaa jos ja kun ensimmäiset arvaukset eivät osuneet oikeaan.

Tällä vuosituhannella kokeileminen on ponnahtanut esiin etenkin softa-alan ja startup-skenen vyörytyksessä. Epävarmassa ja nopeasti muuttuvassa markkinassa toimimiseen on pitänyt kehittää tilanteeseen sopivia toimintatapoja ja työkaluja. Perinteinen ennakkosuunnitteluun nojaava kehittämismalli on osoittautunut haastavaksi reagoitaessa kehittämistyön aikana ilmeneviin yllättäviin suunnanmuutoksiin. Vaikeasti ennakoitavissa tilanteissa onkin alettu käyttää enemmän ns. ketteriä kehittämismalleja kuten LeanStartUpia, Scrumia, XP:tä jne. Kokeileminen on oleellinen osa niiden tekemisen tapaa. Ideoita ja suunnitelmia täytyy testata käytännössä. Keskeinen arvo syntyy siitä, joten mitä aiemmin ja nopeammin kokeiluun päästään, sitä parempi.

Kaikki kehittämismallit ovat ohjausmalleja. Ne määrittelevät keskeiset tekemisen periaatteet, tavoitteet ja organisoitumisen. Raamien tavoite on saada tekemiseen ryhtiä, kontrollia. Uuden ja innostavan äärellä kontrolli saattaa herättää epävarmuutta, inhoa tai pelkoa. Byrokratian peikot alkavat vilistää silmissä. Moni hyvä juttu on kyllä onnistuttu pilaamaan tarpeettomalla tai vääränlaisella ohjauksella. Joskin eihän kontrolli itsessään ja oikein käytettynä ole tavoitteellisen toiminnan vihollinen vaan mahdollistaja. Riippuen tapauksesta ja käytetystä ohjausmallista fokus suuntautuu sitten eri asioihin.

Kokeilemisen tavoite on oppiminen. Se on tapa kokeilla ideoita käytännössä, oppia suunnitelmien toimivuudesta ja tarkastaa ja tarvittaessa muuttaa tekemisen suuntaa. Joskus kokeilu johtaa tekemisen lopettamiseen. Kokeilemisella on siis tarkoitus, eikä se – kuten joskus kokeiluhöttöpuheesta välittyy – ole kokeileminen. Kokeilun ohjaaminen on oppimisen ohjausta. Ei sen rajoittamista vaan mahdollistamista.

Helpotusta kontrollin tuskaan

Kehittämistyöstä puhuttaessa olisikin aina paikallaan pysähtyä miettimään kahta asiaa. Ensinnäkin, millaista ongelmaa ollaan ratkomassa ja millainen ohjausmalli siihen voisi toimia. Toiseksi, millainen ohjausmalli on ja miten sitä käytetään. Valitaan siis oikea työkalu ja käytetään sitä tarkoituksenmukaisesti. Ilman kontrollia paraskin menetelmä ja työkalu tylsyy, menee hukkaan ja tuottaa nollaa.

Ajoittain tuntuu, että kokeilemisesta on tullut päivän ilmaisu kaikelle tekemiselle, jonka todellisesta lopputuloksesta ei ole tietoa. Aiemmin tällainen tekeminen on pyritty stoppaamaan alkuunsa. Riippuen hallintoheebosta, kokeilemisen äärellä tämä herättää joko sisäisen kontrollifriikin tai vapaustaistelijan. Tässä lieneekin paikka, jossa kontrollivaltiaat ja hallinnollisten prosessien haltijat joutuvat päivittämään itseään. Kyse ei ole kontrollista luopumisesta vaan sen uudelleen määrittelystä ja suuntaamisesta – uudenlaisesta tavoitteenasetannasta ja organisoitumisesta. Päämäärätön touhottaminen onkin syytä laittaa kuriin. Nostetaan vain oppiminen kunniaan.

Kaaviot ja kuviot ovat parhaimmillaan hyviä ymmärryksen luomisen ja kommunikaation välineitä. Kyllä kokeilemisestakin voi käppyrän piirtää. Kiinnostava nähdä, millaisia malleja ja ohjauskäytäntöjä kokeilutrendi synnyttää.

Kuva: a4gpa

The post Kokeilevan hallintoheebon tuska appeared first on Teemu Ruohonen.

Tämänkertainen nostalgiamatka sattui linkittymään jokin aika sitten lukemaani Malcolm Gladwellin kirjaan Daavid ja Goljat. Kirja on kokoelma oivalluttavia tarinoita, havaintoja ja ajatuksia siitä, miten suurilla ja mahtavilla ei läheskään aina ole puolellaan kilpailuetua, mitä koko ja muoto antavat olettaa. Kirja tuo mainiosti esiin strategisen ajattelun ydintä – eri tavalla tekemistä. Irtautuessaan vallitsevista normeista ja toimintatavoista pienet toimijat ja altavastaajat ovat yllättävän usein vahvoilla suhteessa tapojensa vangeiksi jämähtäneisiin perinteikkäisiin toimijoihin tai kankeisiin markkinajohtajiin. Haastamalla status quon pienet voivat tehdä suuria tekoja ja kasvaa ulkoista olemustaan suurempiin mittoihin.

Tarinan Daavid nousi mieleen ajaessani piskuisen yläkainuulaisen kotikuntani kylänraittia. Vielä parikymmentä vuotta sitten varsin vireä pääkatu kuvastaa nyt karulla tavalla olemassa olostaan taistelevan pienen maaseutukunnan nykytilaa. Kunnassa oli lapsuudessani noin 4000 asukasta, nyt vajaa puolet siitä. Tilanne ei ole helppo, mutta ei se ole sitä ollut ennenkään. Jokaiseen vuosikymmeneen liittyy omat taistelunsa.

Kotikuntani on tyypillinen pieni korpipitäjä kaukana kasvukeskuksista eikä siinä ole päällisin puolin mitään erikoista. Tuttuja maisemia taittaessani havahduin ajatukseen, että vaikka pienen kunnan poikia olenkin, en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani kotoisin erityisen ”pieneltä” paikkakunnalta. Lapsuuden kasvuympäristö on kertonut ja luonut kokoaan suurempaa tarinaa. Alueella on mielenkiintoinen historia ja ansiokas kulttuuriperintö, joka jo itsessään kohottaa kotiseututunnetta. On jääkäriliikettä, Tommi-puukkoa ja tervanpolttoa. Viime vuosikymmeninä on ihmetelty sammakosta säätä ennustavaa rohvessoria ja suossa rypeviä jalkapalloilijoita. Kotipaikkaani liittyy tapahtumia ja ilmiöitä, jotka ovat muuttaneet historiankirjoitusta ja jotka ovat pienemmässä tai isommassa mittakaavassa nousseet Suomen tai maailmankartalle.

Strategiakasvatusta, jonka ymmärsin 20 vuotta myöhemmin

Nostalgiointi ei kuitenkaan jäänyt vain paikallishistorian fiilistelyyn. Lapsuus- ja nuoruusvuosiin oli itse asiassa mahtunut runsaasti omakohtaisia tapahtumia, jotka kertoivat samaa tarinaa. Päivän vaihtuminen yöhön sai muistelemaan muutamaa tapausta.

Ala-asteikäisenä paikkakunnalla aloitti kansalaisopiston musiikinopettajana mies, joka sitkeällä ja omapäiselläkin tyylillään veti kunnan musiikkikulttuurin uusiin sfääreihin. Muutaman vuoden sisällä lähes jokaisesta kotitaloudesta löytyi musiikkia harrastava perheenjäsen. Kruununjalokivenä kylässämme toimi big band. Kaveriporukassa fanitimme Chick Coreaa ja perustimme oman fuusiojazzbändin. Lapsuuden ystäväpiiristäni noin puolesta onkin tullut joko ammattimuusikoita tai keskimääräistä intohimoisempia harrastajia.

Yläasteella puolestaan alettiin pohtia vaihtoehtoa tavaksi muodostuneelle ysiluokan päätteeksi tehtävälle Tukholmanristeilylle. Ryyppyretkihenkinen perinne päätettiin katkaista leirikoululla, jonka kohteeksi valitsimme Rodoksen saaren. Luokkaretki Välimerelle oli kuitenkin vain puolet strategista oivallusta. Tapa, jolla matka rahoitettiin, johti poikkeukselliseen oppilaiden, opettajien ja vanhempien yhteiseen ponnistukseen. Pidimme jos jonkinlaista tapahtumaa ja arpajaista, myimme wc-paperia, hoidimme lapsia ja työskentelimme paikallisessa hiihtokeskuksessa, minkä lopputulemana keräsimme 100.000 markan matkakassan (nykyrahassa n. 25.000 euroa). Sitkeys kulkea tarvittava matka tuotti määränpäätään isomman palkinnon.

Olen usein ajatellut, että olen ollut onnekas osuessani juuri tiettyyn ikäluokkaan ja kaveriporukkaan. Keskeistä porukalle on ollut positiivinen tekemisen meininki. Urheilu kuului luonnollisena osana 80- ja 90-luvulla lapsuutta eläneiden arkeen. Talvisin kylän kaukalo oli monelle toinen koti. Pienestä kylästämme ei juuri seuroja löytynyt, joten joukkuetta alettiin rakentaa itse. Aluksi mittaa otettiin ikätovereista, sitten naapurikuntien porukoista ja lopulta aikuisista. Jos puolesta lapsuuden kavereistani tuli muusikoita, toisesta puolesta tuli suopotkupallon maailmanmestareita.

En tiedä, millaisia tavoitteita tai tietoisia valintoja tapahtumien taustalta löytyy. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin haluan kuitenkin nähdä näissä selvää strategisuutta. Pedagogina en myöskään voi olla ajattelematta tapahtumiin sisältyvää kasvatuksellista ulottuvuutta. Pienen kylän tarinankerronta ei jäänyt historian muistelemiseen vaan siihen kirjoitettiin uusia sivuja, jotka kertoivat eri tavalla ajattelusta, kapinoinnista, innostuksesta, sitoutumisesta ja yhteisestä tekemisestä. Luetpa kenen tahansa modernin liiketoiminta- tai johtamisgurun oppeja, mitä muuta voittavaan konseptiin ylipäänsä kuuluu. Yritettiinkö pienen kylän pojille opettaa jotain? Tai välittikö paikallinen kulttuuriperintö jotain siitä, millaisella ajattelulla, asenteella ja tekemisellä pärjätään?

Kulttuuri on strategista hengitysilmaa

Kotikuntani kulttuuriperinteestä ja sitä välittävistä tarinoista on tullut osa minua. Syntymällä ja kasvamalla tuossa kunnassa olen liittynyt osaksi itseäni suurempaa tarinaa. Henkiseen dna:hani on jäänyt jälki kokoaan suuremman pikkukunnan identiteetistä, jonka kanssa porskuttelen suuressa maailmassa. Ja tuota tarinaa ei olisi ellei joku olisi joskus tehnyt jotain eri tavalla. Kulttuuri on paljolti strategista hengitysilmaa. Se saa meidät tuntemaan itsemme joksikin, inspiroi ja laittaa tekemään.

Vastaavia tarinoita löytyy ympäri Suomea. Yhteistä näille kaikille on, että ne ovat (ainakin alkujaan) pienten toimijoiden, yksittäisten ihmisten tai porukoiden – altavastaajien – juttuja. Toiseksi ne ovat kaikki esimerkkejä daavidmaisesta ajattelusta ja tekemisestä. Suurempien pelureiden hallitsemassa toimintaympäristössä tai kilpailijakentässä on täytynyt keksiä tapoja tehdä toisin, käyttää niukkoja resursseja viisaasti ja hyödyntää omia vahvuuksia ovelasti. Daavid löytyy olemassaolostaan taistelevasta maaseutupitäjästä. Tässä maailmanajassa kilpailuasetelma on entistä räikeämpi, ja rohkeutta ajatella ja tehdä eri tavalla tarvitaan sitäkin enemmän. Uskon, että tarina jatkuu.

Lukuvinkki: Malcolm Gladwell, Daavid ja Goljat (2014)

The post Hyrynsalmelainen strateginen lapsuus appeared first on Teemu Ruohonen.