Hyrynsalmelainen strateginen lapsuus

Suhde lapsuuden kotiseutuun elää ja muuttuu ikäkausien mukaan. Lapsena koko asiaa ei edes ajattele, nuorena se alkaa ahdistaa ja sieltä on päästävä pois kunnes kolmenkympin hujakoilla ja viimeistään omien lasten kasvun äärellä sitä alkaa etsiä omia juuria, muistella menneitä ja palata takaisin. Jo muutaman vuoden ajan omat reissuni kotimaisemiin ovatkin olleet enemmän tai vähemmän nostalgiamatkoja.

Tämänkertainen nostalgiamatka sattui linkittymään jokin aika sitten lukemaani Malcolm Gladwellin kirjaan Daavid ja Goljat. Kirja on kokoelma oivalluttavia tarinoita, havaintoja ja ajatuksia siitä, miten suurilla ja mahtavilla ei läheskään aina ole puolellaan kilpailuetua, mitä koko ja muoto antavat olettaa. Kirja tuo mainiosti esiin strategisen ajattelun ydintä – eri tavalla tekemistä. Irtautuessaan vallitsevista normeista ja toimintatavoista pienet toimijat ja altavastaajat ovat yllättävän usein vahvoilla suhteessa tapojensa vangeiksi jämähtäneisiin perinteikkäisiin toimijoihin tai kankeisiin markkinajohtajiin. Haastamalla status quon pienet voivat tehdä suuria tekoja ja kasvaa ulkoista olemustaan suurempiin mittoihin.

Tarinan Daavid nousi mieleen ajaessani piskuisen yläkainuulaisen kotikuntani kylänraittia. Vielä parikymmentä vuotta sitten varsin vireä pääkatu kuvastaa nyt karulla tavalla olemassa olostaan taistelevan pienen maaseutukunnan nykytilaa. Kunnassa oli lapsuudessani noin 4000 asukasta, nyt vajaa puolet siitä. Tilanne ei ole helppo, mutta ei se ole sitä ollut ennenkään. Jokaiseen vuosikymmeneen liittyy omat taistelunsa.

Kotikuntani on tyypillinen pieni korpipitäjä kaukana kasvukeskuksista eikä siinä ole päällisin puolin mitään erikoista. Tuttuja maisemia taittaessani havahduin ajatukseen, että vaikka pienen kunnan poikia olenkin, en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani kotoisin erityisen ”pieneltä” paikkakunnalta. Lapsuuden kasvuympäristö on kertonut ja luonut kokoaan suurempaa tarinaa. Alueella on mielenkiintoinen historia ja ansiokas kulttuuriperintö, joka jo itsessään kohottaa kotiseututunnetta. On jääkäriliikettä, Tommi-puukkoa ja tervanpolttoa. Viime vuosikymmeninä on ihmetelty sammakosta säätä ennustavaa rohvessoria ja suossa rypeviä jalkapalloilijoita. Kotipaikkaani liittyy tapahtumia ja ilmiöitä, jotka ovat muuttaneet historiankirjoitusta ja jotka ovat pienemmässä tai isommassa mittakaavassa nousseet Suomen tai maailmankartalle.

Strategiakasvatusta, jonka ymmärsin 20 vuotta myöhemmin

Nostalgiointi ei kuitenkaan jäänyt vain paikallishistorian fiilistelyyn. Lapsuus- ja nuoruusvuosiin oli itse asiassa mahtunut runsaasti omakohtaisia tapahtumia, jotka kertoivat samaa tarinaa. Päivän vaihtuminen yöhön sai muistelemaan muutamaa tapausta.

Ala-asteikäisenä paikkakunnalla aloitti kansalaisopiston musiikinopettajana mies, joka sitkeällä ja omapäiselläkin tyylillään veti kunnan musiikkikulttuurin uusiin sfääreihin. Muutaman vuoden sisällä lähes jokaisesta kotitaloudesta löytyi musiikkia harrastava perheenjäsen. Kruununjalokivenä kylässämme toimi big band. Kaveriporukassa fanitimme Chick Coreaa ja perustimme oman fuusiojazzbändin. Lapsuuden ystäväpiiristäni noin puolesta onkin tullut joko ammattimuusikoita tai keskimääräistä intohimoisempia harrastajia.

Yläasteella puolestaan alettiin pohtia vaihtoehtoa tavaksi muodostuneelle ysiluokan päätteeksi tehtävälle Tukholmanristeilylle. Ryyppyretkihenkinen perinne päätettiin katkaista leirikoululla, jonka kohteeksi valitsimme Rodoksen saaren. Luokkaretki välimerelle oli kuitenkin vain puolet strategista oivallusta. Tapa, jolla matka rahoitettiin, johti poikkeukselliseen oppilaiden, opettajien ja vanhempien yhteiseen ponnistukseen. Pidimme jos jonkinlaista tapahtumaa ja arpajaista, myimme wc-paperia, hoidimme lapsia ja työskentelimme paikallisessa hiihtokeskuksessa, minkä lopputulemana keräsimme 100.000 markan matkakassan (nykyrahassa n. 25.000 euroa). Sitkeys kulkea tarvittava matka tuotti määränpäätään isomman palkinnon.

Olen usein ajatellut, että olen ollut onnekas osuessani juuri tiettyyn ikäluokkaan ja kaveriporukkaan. Keskeistä porukalle on ollut positiivinen tekemisen meininki. Urheilu kuului luonnollisena osana 80- ja 90-luvulla lapsuutta eläneiden arkeen. Talvisin kylän kaukalo oli monelle toinen koti. Pienestä kylästämme ei juuri seuroja löytynyt, joten joukkuetta alettiin rakentaa itse. Aluksi mittaa otettiin ikätovereista, sitten naapurikuntien porukoista ja lopulta aikuisista. Jos puolesta lapsuuden kavereistani tuli muusikoita, toisesta puolesta tuli suopotkupallon maailmanmestareita.

En tiedä, millaisia tavoitteita tai tietoisia valintoja tapahtumien taustalta löytyy. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin haluan kuitenkin nähdä näissä selvää strategisuutta. Pedagogina en myöskään voi olla ajattelematta tapahtumiin sisältyvää kasvatuksellista ulottuvuutta. Pienen kylän tarinankerronta ei jäänyt historian muistelemiseen vaan siihen kirjoitettiin uusia sivuja, jotka kertoivat eri tavalla ajattelusta, kapinoinnista, innostuksesta, sitoutumisesta ja yhteisestä tekemisestä. Luetpa kenen tahansa modernin liiketoiminta- tai johtamisgurun oppeja, mitä muuta voittavaan konseptiin ylipäänsä kuuluu. Yritettiinkö pienen kylän pojille opettaa jotain? Tai välittikö paikallinen kulttuuriperintö jotain siitä, millaisella ajattelulla, asenteella ja tekemisellä pärjätään?

Kulttuuri on strategista hengitysilmaa

Kotikuntani kulttuuriperinteestä ja sitä välittävistä tarinoista on tullut osa minua. Syntymällä ja kasvamalla tuossa kunnassa olen liittynyt osaksi itseäni suurempaa tarinaa. Henkiseen dna:hani on jäänyt jälki kokoaan suuremman pikkukunnan identiteetistä, jonka kanssa porskuttelen suuressa maailmassa. Ja tuota tarinaa ei olisi ellei joku olisi joskus tehnyt jotain eri tavalla. Kulttuuri on paljolti strategista hengitysilmaa. Se saa meidät tuntemaan itsemme joksikin, inspiroi ja laittaa tekemään.

Vastaavia tarinoita löytyy ympäri Suomea. Yhteistä näille kaikille on, että ne ovat (ainakin alkujaan) pienten toimijoiden, yksittäisten ihmisten tai porukoiden – altavastaajien – juttuja. Toiseksi ne ovat kaikki esimerkkejä daavidmaisesta ajattelusta ja tekemisestä. Suurempien pelureiden hallitsemassa toimintaympäristössä tai kilpailijakentässä on täytynyt keksiä tapoja tehdä toisin, käyttää niukkoja resursseja viisaasti ja hyödyntää omia vahvuuksia ovelasti. Daavid löytyy olemassaolostaan taistelevasta maaseutupitäjästä. Tässä maailmanajassa kilpailuasetelma on entistä räikeämpi, ja rohkeutta ajatella ja tehdä eri tavalla tarvitaan sitäkin enemmän. Uskon, että tarina jatkuu.

Lukuvinkki: Malcolm Gladwell, Daavid ja Goljat (2014)