Alkuvuodesta tuli kirjoitettua fokusoinnista ja samalla tehtyä lupaus työskennellä fiksummin. Oleellinen osa muutaman vuoden takaista elämäntaparemonttia oli keskittyä omiin tulostavoitteisiin. Omaksuin silloisen coachin esittelemän viiden kohdan menetelmän. Ideana siinä on asettaa enintään viisi pitkän tähtäimen tavoitetta, joista johtaa enintään viisi kuukausitavoitetta, joista johtaa enintään viisi viikkotavoitetta, joista johtaa enintään viisi päivätavoitetta. Yksinkertainen viiden kohdan systeemi, joka ei vaadi kuin muutaman minuutin päivittäistä pysähtymistä ja ennakkosuunnittelua. Sainkin sen mukavasti toimimaan ja arki oli pykälää selkeämpää. Innostuin myös tekemään menetelmästä itselleni päiväkirjan, jolla suunnitella ja dokumentoida päivittäistä tekemistä.

Ovatko tavoitteet oikeat?

Tämä kuten mikään muukaan systeemi ei ole vapaa aiemmin mainituista satunnaisista muuttujista. Analysoidessani omaa tuloksentekokykyäni huomasin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin aloin lepsuilla tavoitteenasetannan kanssa. Päivittäinen suunnittelurutiini oli löystymässä. Erityinen uhka tälle olivat toisaalta poikkeuksellisen kiireiset ajanjaksot, toisaalta lomat. Niin helppoa kuin muutamasta minuutista on pitää kiinni, niin helppoa niistä on myös livetä. Toiseksi huomasin tekeväni asioita agendani ulkopuolelta. Joko siis olin asettanut väärät tavoitteet tai sitten en vain seurannut niitä riittävän kurinalaisesti.

”Tulokset eivät ole syy vaan seuraus.”

Mikä siis on hyvä tavoite? Jos tarkkoja ollaan, tulokset eivät ole syy vaan seuraus. Ja se, miten tulokset tehdään, on syy, ei seuraus. Pelkkien tulostavoitteiden tarkastelu ohjaa siis tarkastelemaan seurauksia. Mutta mistä hyvät tai huonot tulokset lopulta johtuvat? Hallittu ja pitkäkestoinen tuloksentekokyky tulee kyvystä hallita tekemistä tulosten takana. Tällaiselle tekemiselle on myös hienompi nimi, strategia. Se on toimintatapa vision ja tulosten välissä. Strategiasta riippuen fokus on sitten joko enemmän tai vähemmän syy-tekijöiden hallinnassa, ymmärtämisessä ja kehittämisessä.

Yksinkertaisin tapa arvioida oman strategian kyvykkyyttä on arvioida, miten hyvin tulosten takana olevat syy-tekijät on tunnistettu. Mistä tulos siis johtuu? Miksi saadaan, mitä saadaan? Strateginen kehittämisaskel on sitten pyrkiä vaikuttamaan noihin tekijöihin. Ja jos syytekijöiden tunnistaminen on haastavaa, ensimmäinen askel on selvittää ne.

Ovatko tavat oikeat?

Otin siis tälle vuodelle erityiseen tarkasteluun mahdollistajat tulosten takana. Asetanko ylipäänsä itselleni oikeita tavoitteita ja työskentelenkö oikein niiden eteen. Tunnistan kehitettävää molemmissa.

Käyttämässäni viiden kohdan menetelmässä on ideaa. Jotta isompiin (pitkän aikavälin) tavoitteisiin on helpompi päästä käsiksi, niitä on loogista pilkkoa pienempiin. Etenkin viikko- ja päivätavoitteet ovat hyvinkin kompaktia konkreettista tekemistä. Tässä piilee kuitenkin vaara, jonka tunnistin luettuani äskettäin amerikkalaisen huippu-urheiluvalmentaja Christopher Sommerin ajatuksia tavoitteenasetannasta. Hänen vinkkinsä oli keskittyä yhteen pitkäntähtäimen tavoitteeseen. Pienissä välitavoitteissa on riski livetä tekemisessä sivuraiteille. Sitoutuminen yhteen päätavoitteeseen tarkoittaa sitoutumista yhteen tavoitteeseen. Vaikka menetelmässäni pienemmät tavoitteet ovat alisteisia päätavoitteelle, voiko tämä pilkkominen itse asiassa himmentää suurta maalia. Riski alkaa moninkertaistua, jos tavoitteita on useampia. Esimerkiksi työhön ja perheeseen liittyvät tavoitteet lisäävät oitis haastetta mielen kirkkauteen. Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.

”Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.”

Tavoitteiden lisäksi aloin tarkastella kriittisesti itse strategiaa eli toimintatapaani tavoitteiden takana, mistä paljastuikin yksi perustavanlaatuinen puute. Päiväkirjaa selailtuani huomaan tavoitteideni olevan hyvin tuloskeskittyneitä. Etenkin huomio kiinnittyy pidemmän tähtäimen kuten puolivuosittaiseen ja kuukausittaiseen tavoitteenasetantaan. Tulokset ovat kuitenkin seurauksia. Syytekijät olivat jääneet paitsioon.

Tehokkuus ja tuottavuus ovat olleet viime vuosien self-help -buumin eräs teema. Aiheesta on pukannut jos jonkinlaista kirjaa ja nettivalmennusta (ja sellaiseen nämäkin postaukset ovat kallellaan). Muuan hitti oli Charles Duhiggin Tapojen voima (Power of Habit), joka mielestäni ansiokkaasti ruoti inhimillistä automaattiohjaustamme. Asiat tapahtuvat tapojen ohjaamina samanlaisina päivästä ja viikosta toiseen ilman sen suurempaa ponnistelua. Tuska, ja etenkin henkinen sellainen, tulee lähinnä tyytymättömyydestä tuloksiin ja epätoivosta saada muutosta aikaan. Näin, olipa kyse työnteosta, syömisestä tai kunnon kohottamisesta. Yksittäisiä ponnistuksia toki voidaan ottaa suuntaan jos toiseen, mutta mikäli siitä ei seuraa pitkäkestoista arjessa tapahtuvaa eri tavalla tekemistä, lopullinen vaikuttavuus jää laihaksi. Pahimmillaan olemme takaisin lähtöpisteessä. Pitkäkestoinen tulos tehdään tavoilla. Joka pystyy hallitsemaan ja muuttamaan tapojaan, pystyy myös tulostaan kehittämään.

Ja ehkä tässä oli omakin ongelma. Tavoitteideni keskittyessä tuloksiin, tapani eivät saaneet sitä muutospainetta, mitä tulokset edellyttivät.

Vähemmän tulostavoitteita, enemmän tapatavoitteita

Tavat ovat arjen tulosstrategia. Sen puoleen tavoitteet ovat itsessään yksi tämän vuoden tavoitteeni. Sommersin coachaamalla tiellä yritän pelkistää päätavoitteita ja karsia välitavoitteiden määrää. Sen sijaan päiväkirjalla saavat sijaa tapojen muuttamiseen tähtäävät tavoitteet; siis asiat, joilla uskon olevan eniten merkitystä lopulliseen tuloksentekoon. Arjen suunnittelun osalta muutos rutiineissa ei ole iso, mutta kuitenkin totaalinen. Siis radikaali muutos minimaalisella ajankäytöllä.

Aika näyttää, miten strategia puree ja tulos kehittyy.

The post Tulostavoitteet vai tuloksentekotavoitteet? appeared first on Teemu Ruohonen.

Oma vuoteni vaihtui Lapin tähtitaivaan alla revontulten tanssia katsellen. Makasin eräänä iltana yön jo koittaessa 5-vuotiaan poikani kanssa tunturin kupeessa lumihangessa taivasta katsellen. Yleensä energinen ja toimintaa täynnä oleva vesselikin loikoili minuuttitolkulla hiljaa ja vain tuijotti ylös. Kuuntelimme hiljaisuutta ja ihmettelimme universumin äärettömyyttä. Täydellinen hetki.

Kun arjen häly ja hässäkkä vaimentuvat, tällaiset hetket mystisellä tavalla kirkastavat ajattelua. Pysähtyminen oli jälleen paikallaan. Kulunut vuosi rullasi mielessä. Kokemuksen voi kiteyttää vuorokauden täydeltä työhön ja lapsiperheen hässäkkään. Perus ruuhkavuosikamaa siis. Mukaan mahtuu niin onnistumisia ja iloisia yllätyksiä kuin mokia ja mahalaskuja. Päällimmäinen kokemus on kuitenkin alati kasvanut epämääräisen puurtamisen määrä. Kaikesta ahertamisesta ja ähertämisestä huolimatta mieltä on alkanut jäytää tunne, että toivottua outputtia syntyy liian. Tämä loppuvuoden aikana syntynyt ajatus kirkastui nyt entisestään. Arki ei ole täysin hanskassa ja tekeminen on alkanut lipsua sivuraiteille.

Hukka vaanii huoletonta

Siinä hangessa maatessa mieleeni muistui muutaman vuoden takainen elämäntaparemontti. Työskentelin tuolloin julkisella sektorilla hankkeessa, joka sisälsi useita yhtäaikaisia projekteja. Huomasin paahtavani pitkää päivää, ja vaikka homma toimikin varsin hyvin, vaivannäön lopullisista vaikutuksista ja tuloksista – siis arvosta – en kuitenkaan ollut täysin varma. Osa tekemisestä oli raadollisesti silkkaa hukkaa. Toisekseen vaikka nautinkin työstäni, se ei ollut elämäni tärkein asia. Nurinkurisesti sille tärkeimmälle jäi samalla liian vähän paukkuja.

Pestasimme kokeeksi projektille coachin, jonka avustuksella pyrimme jalostamaan tekemistämme fiksumpaan suuntaan. Purimme auki tekemisen tavoitteita, motiiveja ja onnistumisen tunnusmerkkejä sekä laadimme uusia askelia työn tekemiseen. Tunsin löytäväni arjestani aimoannoksen hukkaan heitettyä paahtamista. Tavoitteeksi tuli selvitä vähemmällä. Kokeilin muutamia menetelmiä tekemisen suunnitteluun ja arviointiin, joista alkoikin löytyä ideaa arjen hallintaan. Tuloksena projekti tuotti tulosta entiseen malliin samalla kun olin useimpina päivinä hyvissä ajoin kotona niiden tärkeimpien luona. Sittemmin kehittelin noista ideoista itselleni päiväkirjasapluunan, jonka turvin olen viime vuodet arkea pyörittänyt. Sapluuna on hyvin yksinkertainen: asetetaan rajallinen määrä tavoitteita, joista johdetaan rajallinen määrä toimenpiteitä.

Systeemi toimi siihen asti, kunnes ote alkoi herpaantua.

Herpaantuminen tai muu pienikin muutos voi alkaa ajan sitä vivuttaessa saada merkittäviä vaikutuksia. Vaikka systeemi tai prosessi olisi kuinka hyvä ja toimiva nyt, se ei välttämättä takaa, että se olisi hyvä myös huomenna. Stabiilikin prosessi on altis muutoksille. Ja muutos on jatkuvaa. Olosuhteet muuttuvat, ympäristö muuttuu, tehtävät ja työtavat muuttuvat, ja ihminen itsekin muuttuu. Alkuun muutosta ei ehkä huomaa tai tiedosta eikä se haittaa kunnes jossain vaiheessa kriittinen piste ylittyy ja kompastelu alkaa. Elämässä ja bisneksessä pärjää parhaiten se, joka hallitsee muutosta, kykenee jatkuvaan parantamiseen ja uudistumiseen.

Sain jälleen itseni kiinni paahtamasta pitkää päivää ilman täyttä selvyyttä tekemisen tuottamasta arvosta. Muutoksia oli todellakin tapahtunut. Työkuviot olivat vaihtuneet, perheen nuppiluku oli lähes tuplaantunut ja itse olin varmasti muuttunut ihmisenä intresseineni ja motiiveineni. Keskeiseksi syyksi rämpimiseeni tunnistin kuitenkin rutiinieni löystymisen arjen suunnittelussa ja tekemisessä. Huomioni oli siirtynyt toisaalle, olin laiminlyönyt tavoitteitani ja päivittäistä suunnitelmaa niiden työstämiseen. Aloin tajuta, etten ollut riittävän huolellinen tavoitteenasetannassani. Toisekseen arkeni oli täyttynyt pahimmanlaatuisella arvoa tuottamattomalla tekemisellä, keskeneräisellä työllä. Sanalla sanoen epämääräinen puuhastelu oli ottanut jalansijaa. Hyvin rullannut arki oli alkanut sakata, fokus hämärtyä, kohina kasvaa, tekemisen arvo vähentyö ja yleinen tyytymättömyys omaan olemiseen lisääntyä. Leanisti ilmaisten virtaus oli hyytynyt. Klassinen tilanne.

Vähemmän on enemmän

Ei ole mitenkään uusi tieto tai ajatus, että lopulta pieni osa tekemisestä tuottaa suurimman arvon. Viisautta on toisaalta löytää nuo arvokkaat asiat ja keskittyä niihin, toisaalta tunnistaa arvoa tuottamattomat asiat ja hankkiutua niistä eroon. Kaikkein vaikeinta on itse asiassa luopuminen. Taannoinen kollega ja yhtiökumppani tapasi sanoa, että todellisia päätöksiä ovat ne, mitä ei tehdä. Tämä viisaus tuli vastaan myös viime vuoden aikana lukemassani Jim Collinsin kirjassa Good to great. Kirja kolahti muutenkin ja meni heti omalle top-listalle. Teoksessa kirjoittaja purkaa auki tutkimusryhmänsä tuloksia siitä, mikä erottaa loistavasti menestyvät yritykset hyvin menestyvistä. Yksi mieleenjäänyt havainto on, että jos hyvät käyttävät To do -listaa, parhaat käyttävät Stop to do -listaa.

Nykyisellään arkeni sisältää pähkinänkuoressa kaksi työtä ja perheen. Vaikka arki on täyteläistä, nautin kuitenkin kaikesta todella paljon. Saan käytännössä tehdä huippujuttuja. Keskeinen haaste onkin vetää rajoja monenlaisen kiinnostavan äärellä. On huomattavasti vaikeampaa sanoa ”ei” kuin ”kyllä” niin itselle kuin toisille. Lopulta on yllättävän vaikeaa asettaa hyviä tunteisiin vetoavia tavoitteita. Oma haasteensa on tekemisen todellisten vaatimusten ja sen tuottaman arvon äärelle pysähtymisessä. Miten hyvin tekeminen on synkassa tavoitteideni kanssa ja millaisia käytännön askelia mistäkin lopulta seuraa? Arjen pienissä muutoksissa myös kaikenlainen pikkusälä valtaa salakavalasti tilaa. Uskoisin monen tunnistavan, miten esimerkiksi pieni ryhdittömyys netin käytössä muuttuu ajan vivuttamana isommaksi ryhdittömyydeksi. Yllättäen arjentäyteinen soppa arvoa tuottamatonta tekemistä on muhimassa. Päivät ovat kuitenkin pitkiä ja olo sen mukainen.

Lupaan tehdä vähemmän – toistamiseen

En usko tänä vuonna voimaan tuleviin säädöksiin, jossa työaikaa lisätään ne kuusi kuuluisaa minuuttia päivässä. Ehkä en vain ole tajunnut koko kikyä. Minusta meidän ei tule tehdä enemmän vaan fiksummin. Omista ja toisten kokemuksista olen vakuuttunut, että monessa tapauksessa se tarkoittaa myös vähemmän. Jokuhan on taannoin muotoillut viisauden, että vähemmän on enemmän. Enkä nyt ajattele kaikenmaailman downsiftailua vaan kykyä ja malttia tunnistaa oman tekemisen arvoa, keskittyä siihen ja maksimoida sen vaikutus. Harkittuja tavoitteita ja pieniä päivittäisiä askelia niitä kohti. Ja ymmärrystä ja rohkeutta olla myös tekemättä. Ennen kaikkea kyse on kaikkein arvokkaimman resurssimme, ajan, harkitusta käytöstä.

Remontoin muutama vuosi sitten arkeani lupaavin tuloksin. Tuossa lappilaisessa tunturimaisemassa kaamoksen ja kaaoksen lyödessä kättä muistin tämän. Vuoden tavoitteet alkavat hahmottua. On aika laittaa katse horisonttiin ja lähteä taipaleelle.

Lupausten ja lunastusten täyteistä vuotta sinulle!

Kuva: Jdmoar

The post Tänä vuonna lupaan tehdä vähemmän appeared first on Teemu Ruohonen.

Oppimisesta on tulossa ja jo tullut yksi päivän muotikäsitteistä. Oppimisen kaikkiallisuuden pohjalta tämä on hieman nurinkurista. Toisaalta jos asiaa tarkastellaan oppimisen arvonluonnin näkökulmasta – siis siitä, miten tunnistamme, ohjaamme ja hyödynnämme erilaisia oppimistapahtumia – oppimisen kenttä isossa mittakaavassa tuntuu vasta ottavan askelia todelliseen potentiaaliinsa. Tämä on sekä hienoa että kiinnostavaa ottaen huomioon, että lopulta kyse on kehittymisestä, etenemisestä, kyvykkyyksien lisäämisestä ja paremmaksi tulemisesta, mikä on kaikkien elinvoimaisten yksilöiden ja organisaatioiden yhteiskunnallisen elossapysymisen perusedellytys.

Useat tänä päivänä esillä olevat toimintafilosofiat tai -tavat korostavat oppimista. Itse asiassa oppiminen on niiden ydintavoite. Ajatellaan esimerkiksi paljon esillä olevia Leania, palvelumuotoilua tai ketteryyttä. Niiden kaikkien tavoitteena on luoda ymmärrystä siitä, missä nyt mennään, miksi ja miten siitä edetään. Ymmärryksen luominen vaatii tietoisuutta sekä tämän hetken tilasta että matkasta, minkä kautta asiat kehittyvät. Mitä parempi tietoisuus ja ymmärrys syntyy, sitä paremmat edellytykset on onnistua. Ja jos ei onnistuta, sekin on ennen kaikkea oppimiskokemus. Oppiminen on muutosta.

Enpä olisi reilut kymmenen vuotta sitten kasvatustieteen maisteriopintoja tehdessä arvannut, minne ala minua vie. Vielä vähemmän ymmärsin, millaisen ilmiön ja toimialan äärellä lopulta olinkaan. Oppimiskokemus isoimmasta päästä.

The post Paluu juurille appeared first on Teemu Ruohonen.