Artikkelit

Milloin kone korvaa sinut rakastamassasi työssä?

Istuin jokin aika sitten työpajanjälkeisellä lasillisella parin osallistujan ja mukana olleen asiantuntijavieraan kanssa. Olimme juuri viettäneet intensiivisen iltapäivän tekoälyn äärellä. Keskustelu jatkui vilkkaana.

Istunnon päätteeksi minua vastapäätä istunut asiantuntijavieras esitti kysymyksen, jota jäin pohtimaan matkalla kotiin.

”Milloin kone korvaa sinut työssä, jota tällä hetkellä teet?”

Uuden teknologian vaikutus työelämään on noussut isosti keskusteluun viimeisen parin vuoden aikana. Tuotannollisessa työssä robotit ovat jo monin paikoin korvanneet ihmisen. Seuraava aalto iskee valkokaulusammatteihin. Koneet eivät ainoastaan korvaa suorittavaa työtä, ne korvaavat myös asiantuntijuutta. Datan käsittelyssä kone on päihittänyt ihmisen 100-0 jo hyvän aikaa sitten.

En kuitenkaan ole asiantuntija. Tehtäväni ei ole tietää. Autan ihmisiä tekemään, oppimaan ja oivaltamaan. En koe tekeväni työtä tiedolla vaan luovuudella, läsnäololla ja kohtaamisella.

Älykkäiden järjestelmien uhat ja mahdollisuudet ovat kyllä säännöllisesti arjessa esillä. Päällimmäinen ajatukseni on, että teen työtä, joka on varsin suojassa koneiden vallankumoukselta. Netistä löytyy sivustoja, joilla voi testata kehittyvän teknologian vaikutuksen eri ammatteihin. Parin testin perusteella minun pitäisi voida nukkua yöni rauhassa. Itse asiassa odotan, että koneet tulisivat ja hoitaisivat viimeisenkin tylsän osan arkeani mahdollisimman nopeasti. Toistettavia, rutiininomaisia töitä en jäisi kaipaamaan. Odotan, että teknologia kuratoi minulle entistä paremmin merkityksellistä tietoa. Odotan, että teknologia keventää kognitiivista kuormaani muistaa arkeen liittyviä velvoitteita – eikä ainoastaan muistuttamalla minua vaan hoitamalla töitä puolestani.

Odotan, että teknologia vapauttaa minulle aikaa siihen osaan arkea, jota rakastan kaikista eniten.

Minusta on mahtavaa tehdä töitä ihmisten, käytännön tekemisen ja osaamisen kehittämisen parissa. En keksi työelämästä mitään parempaa kuin auttaa ihmisiä toteuttamaan itseään ja omaa tarkoitustaan. Ja se kiinnostaa. En väitä olevani vielä erityisen hyvä, mutta sen äärellä haluan olla ja kehittyä.

Jos ihmisen kasvumahdollisuuksille ei ole vielä löydetty rajoja ei sitä ole näköpiirissä myöskään teknologialle. Sen lisäksi, että jatkuvasti kasvava laskentateho on tuonut ruutia matemaattisten mallien pyörittelyyn, tiedemiehet ovat kehittäneet teknologiaa älykkääseen tiedonkäsittelyyn. 1990-luvun merkkitapaus oli IBM:n Deep Blue -tietokoneen shakkiottelu maailman parhaan pelaajan Garri Kasparovin kanssa. Shakki on älykköjen peli, mutta lopulta siinä on rajallinen – joskin varsin iso – määrä erilaisia pelitilanteita ja siirtomahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa, että pohjimmiltaan shakki on täyden informaation peli, jossa erilaisten vaihtoehtojen käsittelyyn ei lopulta vaadita kovin suurta älykkyyttä. Ennen kaikkea tarvitaan tehokas algoritmi – eli toimintamalli – ja laskentatehoa.

Tämän vuosikymmenen puheenaihe sen sijaan on ollut AlphaGo. Se on Googlen omistama tekoäly, joka voitti 2016 pelatussa viiden ottelun sarjassa maailman parhaana pidetyn Go-pelaajan Lee Sedolin 4-1. Go on noin 3000 vuotta sitten Kiinassa keksitty strategiapeli, jota pidetään maailman vaikeimpana älykköurheilun muotona. Toisin kuin shakissa, Gossa mahdollisia erilaisia pelitilanteita on kuitenkin valtaisa (sanotaan, että lähes ääretön) määrä. Laskentatehoa hyödyntävä analyyttinen vaihtoehtoisten pelitilanteiden ja siirtojen tarkastelu ei tällöin onnistu. Gon pelaamisessa puhutaankin intuitiosta. Toisin kuin analyyttisessä ajattelussa, intuitiossa tieto ei ole tietoisen ajattelun tulosta. Ihmisen ajattelu on erityisesti intuitiivista, jossa tietoinen päättely tulee perässä, jos on tullakseen.

Koska erilaisten pelitilanteiden koodaaminen koneen tietokantaan ei ollut mahdollista, AlphaGo oli toteutettu toisin. Se oli opetettu pelaamaan peliä. Koneeseen oli ladattu alkudataksi tuhansien amatöörien pelitiedot. Kone myös harjoitteli ammattipelaajia vastaan. Ennen kaikkea kone alkoi harjoitella pelaamalla itseään vastaan. Älykkään ratkaisun tunnuspiirre on, että sen algoritmi oppii kehittämään itse itseään. Älykäs ratkaisu siis oppii ihmisen tavoin tekemistään virheistä. Koska kone ei väsy, se jaksaa treenata käytännössä loputtomiin. Ottelun lopputulos oli kuitenkin yllätys niin Sedolinille kuin AlphaGon kehittäjille. Merkille pantavaa oli, että Go-pelin asiantuntijat analysoivat AlphaGon pelanneen yllättävästi ja luovasti. Juuri niin kuin vuosituhansien viisaudella peliä kuuluukin pelata. Kuulostaa intuitiolta.

Lee Sedolin on pelannut Gota lapsesta alkaen tuntitolkulla päivässä. On vaatinut vuosikymmeniä ankaraa harjoittelua tulla maailman parhaaksi. AlphaGo kehitti itseään vajaa puoli vuotta ennen ottelua pelaten tuhansia harjoitusotteluita. Mutta ajattelepa tätä: AlphaGo´n uudempi versio AlphaGo Zero saavuttaa alkuperäisen version kyvyt kolmessa päivässä ilman, että siihen on syötetty yhtään lähtödataa, ainoastaan pelin säännöt.

Älykkyyteen ei ole yhtä hyväksyttyä määritelmää. Alan Turingin (1912-1954) kehittämän Turingin testin mukaan ratkaisua voidaan pitää älykkäänä, jos ihminen ei tunnista sitä vuorovaikutustilanteessa koneeksi. Älykkään teknologian mahdollistavien neuroverkkojen kehittämisessä pyritään jäljittelemään ihmisen tapaa ajatella ja oppia. Vaikka ihmisen aivotoimintaa ei ole täysin ratkaistu, AlphaGon kyvyt saavat miettimään, mihin teknologia vielä kykenee.

Työpajan jälkeistä kotimatkaa taittaessa tulikin pohdittua, mikä on rakastamani työn tulevaisuus. Niin turvatulta kuin olo tällä hetkellä tuntuukin, onko mahdollista, että kone vielä jonain päivänä tulee ja vie sen? Millainen työkaveri tai ajattelukumppani esimerkiksi AlphaGo voi viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä olla? Koen tuntevani ainoastaan jäävuoren huippuja uudesta teknologiasta, mutta siinä pimenevässä illassa taivaltaessani en voinut poissulkea mahdollisuutta tulla syrjäytetyksi.

Minulla on kuitenkin mahdollisuus. Voin aina rakastua uudelleen.

Tänä vuonna lupaan tehdä vähemmän

Teitkö uudenvuodenlupauksen? Niin, uusi vuosi ja uudet kujeet. Vuodenvaihteessa tehtävä lupaus on todellinen vuodenkierron El Clásico, joka herättää mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Toiset hymähtelevät koko asialle, toiset päättävät tehdä jotain. Olen myös kuullut jonkun sanovan, ettei usko uudenvuodenlupauksiin. Hä, siis usko mihin? Minusta uudenvuodenlupaus on loistava paikka luoda uutta arvoa ja kilpailuetua, olipa kyse hyvinvoinnin, elämänlaadun tai liiketoiminnan kehittämisestä. Uudenvuodenlupaus saattaa itse asiassa olla todellinen menestystekijä. Nimittäin jos omaa perstuntumaa tai median kirjoittelua uskoo, suurin osa uudenvuodenlupauksen tehneistä kyllä aloittaa tarmokkaasti, mutta aika moni hyytyy joko alkumatkalle tai viimeistään kesään mennessä. Jos olet maaliin pääsevän vähemmistön joukossa, olet todennäköisesti onnistunut ja tehnyt hyvän tuloksen, voittanut itsesi ja kenties jonkun muunkin.

Oma vuoteni vaihtui Lapin tähtitaivaan alla revontulten tanssia katsellen. Makasin eräänä iltana yön jo koittaessa 5-vuotiaan poikani kanssa tunturin kupeessa lumihangessa taivasta katsellen. Yleensä energinen ja toimintaa täynnä oleva vesselikin loikoili minuuttitolkulla hiljaa ja vain tuijotti ylös. Kuuntelimme hiljaisuutta ja ihmettelimme universumin äärettömyyttä. Täydellinen hetki.

Kun arjen häly ja hässäkkä vaimentuvat, tällaiset hetket mystisellä tavalla kirkastavat ajattelua. Pysähtyminen oli jälleen paikallaan. Kulunut vuosi rullasi mielessä. Kokemuksen voi kiteyttää vuorokauden täydeltä työhön ja lapsiperheen hässäkkään. Perus ruuhkavuosikamaa siis. Mukaan mahtuu niin onnistumisia ja iloisia yllätyksiä kuin mokia ja mahalaskuja. Päällimmäinen kokemus on kuitenkin alati kasvanut epämääräisen puurtamisen määrä. Kaikesta ahertamisesta ja ähertämisestä huolimatta mieltä on alkanut jäytää tunne, että toivottua outputtia syntyy liian. Tämä loppuvuoden aikana syntynyt ajatus kirkastui nyt entisestään. Arki ei ole täysin hanskassa ja tekeminen on alkanut lipsua sivuraiteille.

Hukka vaanii huoletonta

Siinä hangessa maatessa mieleeni muistui muutaman vuoden takainen elämäntaparemontti. Työskentelin tuolloin julkisella sektorilla hankkeessa, joka sisälsi useita yhtäaikaisia projekteja. Huomasin paahtavani pitkää päivää, ja vaikka homma toimikin varsin hyvin, vaivannäön lopullisista vaikutuksista ja tuloksista – siis arvosta – en kuitenkaan ollut täysin varma. Osa tekemisestä oli raadollisesti silkkaa hukkaa. Toisekseen vaikka nautinkin työstäni, se ei ollut elämäni tärkein asia. Nurinkurisesti sille tärkeimmälle jäi samalla liian vähän paukkuja.

Pestasimme kokeeksi projektille coachin, jonka avustuksella pyrimme jalostamaan tekemistämme fiksumpaan suuntaan. Purimme auki tekemisen tavoitteita, motiiveja ja onnistumisen tunnusmerkkejä sekä laadimme uusia askelia työn tekemiseen. Tunsin löytäväni arjestani aimoannoksen hukkaan heitettyä paahtamista. Tavoitteeksi tuli selvitä vähemmällä. Kokeilin muutamia menetelmiä tekemisen suunnitteluun ja arviointiin, joista alkoikin löytyä ideaa arjen hallintaan. Tuloksena projekti tuotti tulosta entiseen malliin samalla kun olin useimpina päivinä hyvissä ajoin kotona niiden tärkeimpien luona. Sittemmin kehittelin noista ideoista itselleni päiväkirjasapluunan, jonka turvin olen viime vuodet arkea pyörittänyt. Sapluuna on hyvin yksinkertainen: asetetaan rajallinen määrä tavoitteita, joista johdetaan rajallinen määrä toimenpiteitä.

Systeemi toimi siihen asti, kunnes ote alkoi herpaantua.

Herpaantuminen tai muu pienikin muutos voi alkaa ajan sitä vivuttaessa saada merkittäviä vaikutuksia. Vaikka systeemi tai prosessi olisi kuinka hyvä ja toimiva nyt, se ei välttämättä takaa, että se olisi hyvä myös huomenna. Stabiilikin prosessi on altis muutoksille. Ja muutos on jatkuvaa. Olosuhteet muuttuvat, ympäristö muuttuu, tehtävät ja työtavat muuttuvat, ja ihminen itsekin muuttuu. Alkuun muutosta ei ehkä huomaa tai tiedosta eikä se haittaa kunnes jossain vaiheessa kriittinen piste ylittyy ja kompastelu alkaa. Elämässä ja bisneksessä pärjää parhaiten se, joka hallitsee muutosta, kykenee jatkuvaan parantamiseen ja uudistumiseen.

Sain jälleen itseni kiinni paahtamasta pitkää päivää ilman täyttä selvyyttä tekemisen tuottamasta arvosta. Muutoksia oli todellakin tapahtunut. Työkuviot olivat vaihtuneet, perheen nuppiluku oli lähes tuplaantunut ja itse olin varmasti muuttunut ihmisenä intresseineni ja motiiveineni. Keskeiseksi syyksi rämpimiseeni tunnistin kuitenkin rutiinieni löystymisen arjen suunnittelussa ja tekemisessä. Huomioni oli siirtynyt toisaalle, olin laiminlyönyt tavoitteitani ja päivittäistä suunnitelmaa niiden työstämiseen. Aloin tajuta, etten ollut riittävän huolellinen tavoitteenasetannassani. Toisekseen arkeni oli täyttynyt pahimmanlaatuisella arvoa tuottamattomalla tekemisellä, keskeneräisellä työllä. Sanalla sanoen epämääräinen puuhastelu oli ottanut jalansijaa. Hyvin rullannut arki oli alkanut sakata, fokus hämärtyä, kohina kasvaa, tekemisen arvo vähentyö ja yleinen tyytymättömyys omaan olemiseen lisääntyä. Leanisti ilmaisten virtaus oli hyytynyt. Klassinen tilanne.

Vähemmän on enemmän

Ei ole mitenkään uusi tieto tai ajatus, että lopulta pieni osa tekemisestä tuottaa suurimman arvon. Viisautta on toisaalta löytää nuo arvokkaat asiat ja keskittyä niihin, toisaalta tunnistaa arvoa tuottamattomat asiat ja hankkiutua niistä eroon. Kaikkein vaikeinta on itse asiassa luopuminen. Taannoinen kollega ja yhtiökumppani tapasi sanoa, että todellisia päätöksiä ovat ne, mitä ei tehdä. Tämä viisaus tuli vastaan myös viime vuoden aikana lukemassani Jim Collinsin kirjassa Good to great. Kirja kolahti muutenkin ja meni heti omalle top-listalle. Teoksessa kirjoittaja purkaa auki tutkimusryhmänsä tuloksia siitä, mikä erottaa loistavasti menestyvät yritykset hyvin menestyvistä. Yksi mieleenjäänyt havainto on, että jos hyvät käyttävät To do -listaa, parhaat käyttävät Stop to do -listaa.

Nykyisellään arkeni sisältää pähkinänkuoressa kaksi työtä ja perheen. Vaikka arki on täyteläistä, nautin kuitenkin kaikesta todella paljon. Saan käytännössä tehdä huippujuttuja. Keskeinen haaste onkin vetää rajoja monenlaisen kiinnostavan äärellä. On huomattavasti vaikeampaa sanoa ”ei” kuin ”kyllä” niin itselle kuin toisille. Lopulta on yllättävän vaikeaa asettaa hyviä tunteisiin vetoavia tavoitteita. Oma haasteensa on tekemisen todellisten vaatimusten ja sen tuottaman arvon äärelle pysähtymisessä. Miten hyvin tekeminen on synkassa tavoitteideni kanssa ja millaisia käytännön askelia mistäkin lopulta seuraa? Arjen pienissä muutoksissa myös kaikenlainen pikkusälä valtaa salakavalasti tilaa. Uskoisin monen tunnistavan, miten esimerkiksi pieni ryhdittömyys netin käytössä muuttuu ajan vivuttamana isommaksi ryhdittömyydeksi. Yllättäen arjentäyteinen soppa arvoa tuottamatonta tekemistä on muhimassa. Päivät ovat kuitenkin pitkiä ja olo sen mukainen.

Lupaan tehdä vähemmän – toistamiseen

En usko tänä vuonna voimaan tuleviin säädöksiin, jossa työaikaa lisätään ne kuusi kuuluisaa minuuttia päivässä. Ehkä en vain ole tajunnut koko kikyä. Minusta meidän ei tule tehdä enemmän vaan fiksummin. Omista ja toisten kokemuksista olen vakuuttunut, että monessa tapauksessa se tarkoittaa myös vähemmän. Jokuhan on taannoin muotoillut viisauden, että vähemmän on enemmän. Enkä nyt ajattele kaikenmaailman downsiftailua vaan kykyä ja malttia tunnistaa oman tekemisen arvoa, keskittyä siihen ja maksimoida sen vaikutus. Harkittuja tavoitteita ja pieniä päivittäisiä askelia niitä kohti. Ja ymmärrystä ja rohkeutta olla myös tekemättä. Ennen kaikkea kyse on kaikkein arvokkaimman resurssimme, ajan, harkitusta käytöstä.

Remontoin muutama vuosi sitten arkeani lupaavin tuloksin. Tuossa lappilaisessa tunturimaisemassa kaamoksen ja kaaoksen lyödessä kättä muistin tämän. Vuoden tavoitteet alkavat hahmottua. On aika laittaa katse horisonttiin ja lähteä taipaleelle.

Lupausten ja lunastusten täyteistä vuotta sinulle!

Kuva: Jdmoar

Olisiko aika tehdä joutenolosopimus?

Juhannus koittaa tuossa tuokiossa ja valtaväestön kesälomat alkavat. Tässä vaiheessa vuotta aina tuntuu, että Suomi on menossa kuukaudeksi kiinni. Toimistot hiljenevät, läppärit suljetaan ja sähköposteihin asetetaan automaattiset lomavastaajat. Projektit laitetaan holdiin, kehitystyöt tauolle ja sopimusneuvottelut lepäämään. Palataan asiaan elokuussa. Iso osa suomalaisesta työmarkkinasta pysähtyy.

Kesä on pysähtymisen ja unohtamisen aikaa. Joku iloitsee siitä, että pääsee irti töistä, joku kiroilee kun hommat pysähtyvät. Eräs ystäväni juuri tuskaili, että toimettomana aika tuntuu menevän hukkaan. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin mustavalkoinen. Vaikka arjen operatiivinen toiminta pysähtyy, osa mielestämme aktivoituu. Nimittäin ihmisellä on kaksi aivoverkostoa. Toinen näistä aktivoituu suorituksen ja keskittymisen aikana – siis aikana, mistä meille yleensä maksetaan – toinen kun olemme jouten. Arjen aktiivisuus on helppo ymmärtää. Jouten ollessa ja keskittymisverkoston lepäillessä ihmisen luova puoli kuitenkin alkaa tehdä töitä. Joutenoloverkoston aktivoituminen on havaittu etenkin erityisen luovilla ihmisillä. Rentoutuessamme ja ajatellessamme jotain muuta luovuus alkaa tehdä töitään.

Luovuus on ollut yksi tämän vuosituhannen trendiaiheista. Se on myös ehdottomasti yksi ihmisenä olemisen hienoimmista asioista. On selvää, että luovuus on tiedosta ja sen jalostamisesta arvoa tuottavan yhteiskuntamme elinvoimaisuuden ja kilpailukyvyn keskeinen osatekijä. Ilman luovuutta uudet ideat ja innovaatiot eivät synny, eivätkä ongelmat ratkea. Ja ongelmia ja kehittämistarpeita meillä riittää.

Joutenolo palkitsee rehkimisen

Syystäkin luovuus on yksi tutkituimmista ja kirjoitetuimmista ilmiöistä. Yhtälailla luovuus on mysteeri, josta ei tiedetä läheskään kaikkea. Se ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä laatimasta teorioita siitä, miten luovat ratkaisut syntyvät.

On sanottu, että nykyisin vallalla olevan luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun mallin on alunperin kuvannut Graham Wallas vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassaan The Art of Thought. Kaikki tämän jälkeen aiheesta kirjoitettu on pitkälti tuon lähes sata vuotta sitten kirjoitetun toistoa. Wallasin mallissa on neljä vaihetta:

  1. Valmistautuminen (preparation), jolloin pureudutaan tutkittavaan aiheeseen tai ratkottavaan ongelmaan, tehdään raakaa kenttätyötä, kerätään materiaalia, kaivellaan yksityiskohtia ja jäsennetään karttunutta tietoa.
  2. Aiheen ankaraa työstöä seuraa hautomisvaihe (incubation), jolloin käsiteltävä asia työnnetään tietoisen mielen taka-alalle, unohdetaan se ja annetaan alitajunnan alkaa tehdä työtään.
  3. Olet varmasti kokenut hetken, jolloin uusi idea tai ratkaisu iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja pyytämättä. Raakaa työtä ja alitajuista hauduttelua seuraa valaistuminen (illumination).
  4. Neljännessä vaiheessa todennetaan (verification) keksitty ratkaisu. Tuloksista riippuen hyväksytään tai hylätään syntynyt ratkaisu, tai jatketaan sen kehittelyä.

Wallasin perusvaiheistus toteutuu niin erilaisissa innovaatiomalleissa kuin vaikkapa nyt kovin trendikkäässä palvelumuotoiluprosessissa. Mukaan on tuotu toki uusia käsitteitä ja pilkottu vaiheita yksityiskohtiin. Saivartelu sikseen, mallin keskivaihe, jossa ajatukset kirkastuvat kiinnostaa erityisesti nyt loman kynnyksellä olevaa kehittäjää, ongelmanratkaisijaa tai tuloksentekijää. Uusien ratkaisujen kehittäminen vaatii fiksua tekemistä ja raakaa työtä, mutta uusilla ja kiinnostavilla ratkaisuilla on taipumus syntyä sitten kun ne on ensin unohdettu ja annettu alitajunnan hoideltavaksi.

Kilpailukykyinen loma

Suomen kilpailukyky on ollut kuluneen vuoden yksi suurimmista puheenaiheista. Keväällä eräänlaiseen maaliin tulleet sopimusneuvottelut ovat kiristäneet, karsineet ja nipistäneet yhtä jos toista. Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta, paljonko meidän pitäisi tehdä lisää töitä, jotta pysymme kansainvälisessä kilpailussa mukana. Sen lisäksi, etten ole ollenkaan varma, pitääkö meidän tehdä enemmän vaan ainoastaan fiksummin, keskustelu tuntuu keskittyneen uutta arvoa tuottavan prosessin ensimmäiseen vaiheeseen – aktiiviseen työntekoon. En ole kuullut puhuttavan joutenolosta. Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme tähän vaiheeseen samalla pieteetillä?

Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme joutenoloon samalla pieteetillä?

Ei tietenkään välttämättä tarvita kuukauden kesälomaa ideoiden haudutteluun ja ideoiden kirkastumiseen. Arjessa tapahtuva joutenolo, päiväunet, lounaskävelyt, erilaiset projektit, harrastukset ja arkea katkovat viikonloput sekä pienemmät lomat ruokkivat kaikki luovaa aivopuoliskoa. Ei silti oteta mitään pois kesältä. Tiedä sitten, millaisen välähdyksen, oivalluksen tai kirkastumisen tuleva lomakin tuo.

Tee siis palvelus itsellesi, palkanmaksajallesi ja tälle yhteiskunnalle ja jää lomalle. Mikäli olet hoitanut leiviskäsi, raatanut selkä ruvella ja kerännyt alitajunnallesi raaka-ainetta, tulevien viikkojen joutenoloa saattaa seurata yllättävä palkinto.

Hyvää kesää!

PS. Mikäli aihe kiinnostaa, luovaa aivopuoliskoa voi ruokkia esim. seuraavilla teoksilla:

Graham Wallas, The Art of Thought (1926)
James Webb Young, Technique for Producing Ideas (1939)
Juha T. Takala, Luova laiskuus (2013)
Saku Tuominen, Luova järkevyys (2014)