Artikkelit

Milloin kone korvaa sinut rakastamassasi työssä?

Istuin jokin aika sitten työpajanjälkeisellä lasillisella parin osallistujan ja mukana olleen asiantuntijavieraan kanssa. Olimme juuri viettäneet intensiivisen iltapäivän tekoälyn äärellä. Keskustelu jatkui vilkkaana.

Istunnon päätteeksi minua vastapäätä istunut asiantuntijavieras esitti kysymyksen, jota jäin pohtimaan matkalla kotiin.

”Milloin kone korvaa sinut työssä, jota tällä hetkellä teet?”

Uuden teknologian vaikutus työelämään on noussut isosti keskusteluun viimeisen parin vuoden aikana. Tuotannollisessa työssä robotit ovat jo monin paikoin korvanneet ihmisen. Seuraava aalto iskee valkokaulusammatteihin. Koneet eivät ainoastaan korvaa suorittavaa työtä, ne korvaavat myös asiantuntijuutta. Datan käsittelyssä kone on päihittänyt ihmisen 100-0 jo hyvän aikaa sitten.

En kuitenkaan ole asiantuntija. Tehtäväni ei ole tietää. Autan ihmisiä tekemään, oppimaan ja oivaltamaan. En koe tekeväni työtä tiedolla vaan luovuudella, läsnäololla ja kohtaamisella.

Älykkäiden järjestelmien uhat ja mahdollisuudet ovat kyllä säännöllisesti arjessa esillä. Päällimmäinen ajatukseni on, että teen työtä, joka on varsin suojassa koneiden vallankumoukselta. Netistä löytyy sivustoja, joilla voi testata kehittyvän teknologian vaikutuksen eri ammatteihin. Parin testin perusteella minun pitäisi voida nukkua yöni rauhassa. Itse asiassa odotan, että koneet tulisivat ja hoitaisivat viimeisenkin tylsän osan arkeani mahdollisimman nopeasti. Toistettavia, rutiininomaisia töitä en jäisi kaipaamaan. Odotan, että teknologia kuratoi minulle entistä paremmin merkityksellistä tietoa. Odotan, että teknologia keventää kognitiivista kuormaani muistaa arkeen liittyviä velvoitteita – eikä ainoastaan muistuttamalla minua vaan hoitamalla töitä puolestani.

Odotan, että teknologia vapauttaa minulle aikaa siihen osaan arkea, jota rakastan kaikista eniten.

Minusta on mahtavaa tehdä töitä ihmisten, käytännön tekemisen ja osaamisen kehittämisen parissa. En keksi työelämästä mitään parempaa kuin auttaa ihmisiä toteuttamaan itseään ja omaa tarkoitustaan. Ja se kiinnostaa. En väitä olevani vielä erityisen hyvä, mutta sen äärellä haluan olla ja kehittyä.

Jos ihmisen kasvumahdollisuuksille ei ole vielä löydetty rajoja ei sitä ole näköpiirissä myöskään teknologialle. Sen lisäksi, että jatkuvasti kasvava laskentateho on tuonut ruutia matemaattisten mallien pyörittelyyn, tiedemiehet ovat kehittäneet teknologiaa älykkääseen tiedonkäsittelyyn. 1990-luvun merkkitapaus oli IBM:n Deep Blue -tietokoneen shakkiottelu maailman parhaan pelaajan Garri Kasparovin kanssa. Shakki on älykköjen peli, mutta lopulta siinä on rajallinen – joskin varsin iso – määrä erilaisia pelitilanteita ja siirtomahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa, että pohjimmiltaan shakki on täyden informaation peli, jossa erilaisten vaihtoehtojen käsittelyyn ei lopulta vaadita kovin suurta älykkyyttä. Ennen kaikkea tarvitaan tehokas algoritmi – eli toimintamalli – ja laskentatehoa.

Tämän vuosikymmenen puheenaihe sen sijaan on ollut AlphaGo. Se on Googlen omistama tekoäly, joka voitti 2016 pelatussa viiden ottelun sarjassa maailman parhaana pidetyn Go-pelaajan Lee Sedolin 4-1. Go on noin 3000 vuotta sitten Kiinassa keksitty strategiapeli, jota pidetään maailman vaikeimpana älykköurheilun muotona. Toisin kuin shakissa, Gossa mahdollisia erilaisia pelitilanteita on kuitenkin valtaisa (sanotaan, että lähes ääretön) määrä. Laskentatehoa hyödyntävä analyyttinen vaihtoehtoisten pelitilanteiden ja siirtojen tarkastelu ei tällöin onnistu. Gon pelaamisessa puhutaankin intuitiosta. Toisin kuin analyyttisessä ajattelussa, intuitiossa tieto ei ole tietoisen ajattelun tulosta. Ihmisen ajattelu on erityisesti intuitiivista, jossa tietoinen päättely tulee perässä, jos on tullakseen.

Koska erilaisten pelitilanteiden koodaaminen koneen tietokantaan ei ollut mahdollista, AlphaGo oli toteutettu toisin. Se oli opetettu pelaamaan peliä. Koneeseen oli ladattu alkudataksi tuhansien amatöörien pelitiedot. Kone myös harjoitteli ammattipelaajia vastaan. Ennen kaikkea kone alkoi harjoitella pelaamalla itseään vastaan. Älykkään ratkaisun tunnuspiirre on, että sen algoritmi oppii kehittämään itse itseään. Älykäs ratkaisu siis oppii ihmisen tavoin tekemistään virheistä. Koska kone ei väsy, se jaksaa treenata käytännössä loputtomiin. Ottelun lopputulos oli kuitenkin yllätys niin Sedolinille kuin AlphaGon kehittäjille. Merkille pantavaa oli, että Go-pelin asiantuntijat analysoivat AlphaGon pelanneen yllättävästi ja luovasti. Juuri niin kuin vuosituhansien viisaudella peliä kuuluukin pelata. Kuulostaa intuitiolta.

Lee Sedolin on pelannut Gota lapsesta alkaen tuntitolkulla päivässä. On vaatinut vuosikymmeniä ankaraa harjoittelua tulla maailman parhaaksi. AlphaGo kehitti itseään vajaa puoli vuotta ennen ottelua pelaten tuhansia harjoitusotteluita. Mutta ajattelepa tätä: AlphaGo´n uudempi versio AlphaGo Zero saavuttaa alkuperäisen version kyvyt kolmessa päivässä ilman, että siihen on syötetty yhtään lähtödataa, ainoastaan pelin säännöt.

Älykkyyteen ei ole yhtä hyväksyttyä määritelmää. Alan Turingin (1912-1954) kehittämän Turingin testin mukaan ratkaisua voidaan pitää älykkäänä, jos ihminen ei tunnista sitä vuorovaikutustilanteessa koneeksi. Älykkään teknologian mahdollistavien neuroverkkojen kehittämisessä pyritään jäljittelemään ihmisen tapaa ajatella ja oppia. Vaikka ihmisen aivotoimintaa ei ole täysin ratkaistu, AlphaGon kyvyt saavat miettimään, mihin teknologia vielä kykenee.

Työpajan jälkeistä kotimatkaa taittaessa tulikin pohdittua, mikä on rakastamani työn tulevaisuus. Niin turvatulta kuin olo tällä hetkellä tuntuukin, onko mahdollista, että kone vielä jonain päivänä tulee ja vie sen? Millainen työkaveri tai ajattelukumppani esimerkiksi AlphaGo voi viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä olla? Koen tuntevani ainoastaan jäävuoren huippuja uudesta teknologiasta, mutta siinä pimenevässä illassa taivaltaessani en voinut poissulkea mahdollisuutta tulla syrjäytetyksi.

Minulla on kuitenkin mahdollisuus. Voin aina rakastua uudelleen.

Mitä yhteistä on Teslalla, Volvolla ja Salama McQueenilla?

Käytin loppukesästä autoa huollossa eräässä liikkeessä Vantaan Kaivokselassa. Työn valmistuttua kurvailin leppoisasti kotimatkalle. Huomio vain sattui kiinnittymään vieressä olleeseen Teslan myymälään. Tesla rantautui hyvän aikaa sitten Suomeen ja autoja on tullut liikenteen seasta ajoittain bongattua. Toistaiseksi varsin kaukaiselta tuntunut Amerikan ihme olikin ilmielävänä aivan vieressä.

Eihän siinä auttanut kuin kääntää pihaan. Nyt olisi helppo selvittää, millainen auto sieltä löytyy. Ja millaisen palvelukokemuksen autoteollisuuden tulokas synnyttää. Teslan toinen malli ei ollut vielä jalkautunut Suomeen, joten liikettä komisti yksi ainoa auto ja sen pohjalevy. Seinustalla oli iso tv ja rivi oheistuotteita. Äkkiseltään ei edes ajattelisi olevansa autokaupassa. Satuin olemaan ainoa asiakas ja palvelu pelasi. Sain kattavan yleisesittelyn sekä autosta että yrityksen palveluista Suomessa. Koeistumisen ja renkaanpotkinnan päätteeksi myyjä ehdotti koeajon varaamista. Ilman muuta.

Viikon kuluttua nuorehko naishenkilö soitti koeajon merkeissä. Aika löytyi parin viikon päästä. Kaiken tämän seurauksena sähköpostiin kolahti pari viestiä, joissa esiteltiin itse autoa ja pohjustettiin tulevaa koeajotapahtumaa. Yksin paperilla autossa on ominaisuuksia, joita ei jokaisesta nykyautosta löydy. On sähkömoottori, reippaasti tehoa ja autopilotti. Lisäksi Teslan tarina on jo itsessään erityinen muuten hyvin perinteikkäällä tavalla toimivalla teollisuuden alalla. Suurella uteliaisuudessa siis suuntasin uudelleen liikkeeseen.

Lähdimme myyjän kanssa ajelulle. Normaalia arkea ei ole tapana taittaa sadan tonnin autolla, joten mukava sellaiseen on aina istua. Heti myös kävi selväksi, että peli on Piilaakson veijareiden tuotos. Elektroniikassa ei ole säästelty ja teknologia on osa jokaista toimintoa aina ratin korkeussäätöä myöten. Auto on itse asiassa tietokone, jonka jokaista yksityiskohtaa komennetaan hyvänkokoiselta kosketusnäytöltä. Auton saa nettiin ja päivittämään tarvittaessa itsensä.

Perinteisellä polttomoottoritekniikalla köröttelyn jälkeen jalan asettamisessa sähköauton kaasupolkimelle oli jotain samaa jännitystä kuin pikkupoikana ensimmäisen kerran itse auton rattiin päästessä. Mietin jo, unohtuvatko ajamisen perustaidot ja liikennesäännöt. No, ratti, kaasu ja jarru löytyivät, joten aika pian naapuruston kaduilla lipuessamme olo alkoi rauhoittua. Tämähän on kuin mikä tahansa auto. Muttei kuitenkaan. Ajotuntuma on kuin missä tahansa hieman paremmassa autossa. Silti tässä on jotain erityistä. Tämä ei ole autoteollisuuden tuotos.

Kiersimme taajamasta hieman isommille väylille ja lopulta moottoritielle. Sähkömoottori ei pidä ääntä, mikä sekä ihastuttaa että hämmentää. Kyyti on tasaista, mutta käskystä hyvinkin räväkkää. Moottorin vaste on upea. Tesla on urheiluauto perheauton kuorissa. Moottoritiellä laitan autopilotin päälle ja irrotan kädet ratista. Auto ottaa halutun matkanopeuden ja pitää itsensä kaistalla. Joku ohittaa ja kiilaa eteen, jolloin auto jarruttaa automaattisesti ja jättää halutun turvavälin. Tässä on pala liikenteen tulevaisuutta.

Ajelemme tunnin keskustellen yrityksestä ja Elon Muskista, autosta, sen tekniikasta sekä talviominaisuuksista, minkä jälkeen parkkeeraan liikkeen pihaan. Teslaa ei tarvitse sammuttaa kuten ei tarvinnut käynnistääkään. Istun hiljaa ja suljen silmät. Yritän pysähtyä hetkeen ja tunnustella kokemustani. Tunnen silmäkulman kostuvan.

Kun yksi tarina päättyy, toinen alkaa

Koeajosta ei ehtinyt kulua montaa päivää, kun jo päädyin uuden autoelämyksen äärelle. Vaikka tällä hetkellä pihassa seisoo saksalainen menopeli, myönnän lämpimän suhteeni länsinaapurimme autoteollisuutta kohtaan. Liekö tuoreen koeajon vai minkä seurausta, mutta mieleen tuli selvittää Volvon uutuusmallin markkinalletulon tilannetta. Lyhyen surffaustuokion seurauksena päädyin oheisen tarinan äärelle.

Mitä seurasi jatko-osa.

Ehkä jo arvaat, mitä tapahtui. Volvon uutuusmallin lipuessa Hans Zimmerin mahtipontisten sävelten tahdittamana Stade de Francen uumeniin tunnen ihon menevän kananlihalle. En voi estää kyynelkanavaa raottumasta. Muutamaa minuuttia myöhemmin elän yhtä ruotsalaistähden pettymyksen ja haikeuden kanssa tämän taittaessaan matkaa Pariisista Malmöön. Juutinrauman sillalla yön varjot alkavat väistyä aamuauringon säteiden siivilöidessä ilmaa. Yhden supertähden maajoukkueura on päättynyt. Nyt on uusien tarinoiden aika. Ehkä se on joku toinen maahanmuuttajataustainen lähiölapsi.

Katson liikuttuneena videot uudelleen.

Ei kahta ilman kolmatta

Olen hämmentynyt. Tunnustan olevani tunteellinen mies, ja vaikken autohullu olekaan, suhtaudun kulkupeleihin hyvin tunnepohjaisesti. Minulla ei kuitenkaan ole ollut tapana kyynelehtiä niiden äärellä. Tästä muistui kuitenkin mieleen tapaus.

Jos sinulla on pieniä lapsia, olet varmasti tutustunut Salama McQueeniin, tuohon Autot-elokuvien sympaattiseen ja energiseen sankariin. Salaman kasvutarina Syyläricityn autoyhteisössä ei ole jättänyt kylmäksi. Formaatti on hurmannut myös tuotantoyhtiön muissa kulkupeliaiheisissa filmeissä. Myönnän herkistyneeni useaan otteeseen katsoessani näitä uudestaan ja uudestaan yhdessä lasteni kanssa. Auto, niin mekaaninen laite kuin se onkin, voi pitää sisällään suuren sielun.

Joku voi väittää, että nyt on mies mennyt mainosmiesten ja filmintekijöiden lankaan. En kiistä, etteikö audiovisuaalisella kerrontamuodolla olisi merkitystä. Sillä on valtaisa merkitys. Mutta yksin se ei riitä. Olen nähnyt monta visuaalisesti hienoa asiaa, mutten ole tuntenut mitään.

Miksi?

Selitystä omaa reaktioon pohtiessani muistui mieleen muutama vuosi sitten julkaistu Simon Sinekin hittikirja Start with Why. Kirjoittajan perusviesti on, että inspiroivimpia organisaatioita, yhteisöjä ja yksilöitä yhdistää kristallinkirkas olemassaolon tarkoitus. Jokseenkin kaikki organisaatiot ja toimijat tietävät mitä ne tekevät. Jotkut tietävät myös miten ne tekevät mitä tekevät. Huipputekijät kuitenkin tietävät miksi ne tekevät mitä tekevät. Tuo syy ohjaa kaikkea niiden toimintaa. Toimintamallit ja lopputuotteet ovat merkityksen ruumiillistumia. Parhaimmillaan merkitykset, toimintatavat ja tuotokset luovat saumattoman kokonaisuuden. Asiakasuskollisuus ja fanius ovat lopulta seurausta siitä, että yhteisön olemassaolon tarkoitus menee yksiin asiakkaan uskomusten kanssa. Tämä ei tapahdu järjellä vaan tunteella.

Sinek on luonut kiinnostavan analogian, jossa hän yhdistää ihmisen aivojen neokorteksin eli ajattelevan osan toiminnan konkreettisiin osatekijöihin (mitä ja miten tehdään). Limbisen järjestelmän eli ihmisen tuntevan osan hän puolestaan yhdistää tarkoitukseen, syyhyn olla (miksi tehdään). Toisin sanoen neokorteksi hoitaa järkeilyn ja sanoittamisen, limbinen järjestelmä kokemisen ja tuntemisen. Huomionarvoista on, että limbisellä järjestelmälle ei ole kieltä, ei sanoja joilla selittää. Kukapa ei ole kokenut joskus jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi, olipa kyse suhteista ihmisiin, tuotteisiin tai palveluihin. En ole osannut vastustaa ajatusrakennelmaa.

Limbinen järjestelmä oli selvästi ottanut ohjat autojen äärellä ollessani. Markkinamiehet olivat myös tehneet työnsä taidokkaasti onnistuessaan – ei vain luomaan kauniita kuvia – vaan välittämään jotain näiden tuotteiden taustalla piilevästä syvemmästä tarkoituksesta. Lopulta en ollut tekemisissä autojen vaan niiden takaa löytyvien merkitysten kanssa. Ja noilla merkityksillä tuntui olleen minulle erityistä arvoa.

Tesla ei kertonut autosta. Volvo ei kertonut autosta. Salama McQueen ei kertonut autosta. Ne kertoivat väkevää ja intohimoista tarinaa edelläkävijyydestä, muutoksesta, välittämisestä, ystävyydestä ja elämänilosta. Tai näin ainakin yritän selittää jotain, johon ei lopulta ole sanoja. On vain kyyneleet.