Aina on 100 syytä olla tekemättä

  1. Ei ole aikaa.
  2. Ei ole rahaa.
  3. Tätä on jo kokeiltu, eikä se toiminut.
  4. En usko tähän.
  5. Resurssit on nyt sidottu muuhun.
  6. Tämä ei ole strategian mukaista.
  7. Nyt on tosi kiire muiden juttujen kanssa.
  8. Pitää jutella johtajan kanssa.
  9. Ei kiinnosta.
  10. Suunnitelma puuttuu.
  11. Muut deadlinet painaa päälle.
  12. En usko, että se toimii.
  13. Maksaa liikaa.
  14. En tunne sinua.
  15. Tälle ei ole markkinaa.
  16. Markkina on liian pieni.
  17. Tämä on vaikea myydä.
  18. Maksaa liian vähän.
  19. Ei ole tiimiä.
  20. Tässä ei ole ideaa.
  21. Ei mahdu enää tämän vuoden budjettiin.
  22. Ei ole osaamista.
  23. Ei ole pätevyyttä.
  24. Tämä ei toimi täällä.
  25. Tämä ei skaalaudu.
  26. En ole oikea henkilö tähän.
  27. Tänään on huono päivä.
  28. En ole kuullutkaan sellaisesta.
  29. Pitää opetella uutta.
  30. Kuulostaa työläältä.
  31. Kuulostaa epäilyttävältä.
  32. Tämä on hullua.
  33. Kukaan ei halua maksaa tällaisesta.
  34. Väsyttää.
  35. Tämä on tosi kiinnostavaa, mutta nyt on huono hetki.
  36. Ei innosta.
  37. En ole aiemmin kuullut tällaisesta.
  38. Ei ole valtuuksia tehdä päätöksiä.
  39. Tästä tulee lisää töitä.
  40. Täytyy kilpailuttaa.
  41. Sertifikaatti puuttuu.
  42. Tämä ei sovi siihen, mitä nyt tehdään.
  43. Lupa puuttuu.
  44. Johtaja ei ole nyt paikalla.
  45. Ollaan kyllä tosi kiireisiä.
  46. En ymmärrä.
  47. Teknologia ei ole riittävän kehittynyttä.
  48. Ei ole tapana toimia näin.
  49. Huomenna on parempi päivä.
  50. Ylihuomenna on parempi päivä.
  51. Ensi viikolla on parempi.
  52. En tiedä, milloin tätä voisi tehdä.
  53. En ehdi nyt ajatella.
  54. Minulla on parempi idea.
  55. Kuulostaa epäilyttävältä.
  56. Ei kuulu työnkuvaan.
  57. On myöhäistä.
  58. Liiketoimintasuunnitelma puuttuu.
  59. En uskalla.
  60. Tämä saattaa epäonnistua…
  61. (… ja sitten hävettää.)
  62. En tiedä, mistä aloittaa.
  63. Tästä ei makseta.
  64. Kuulostaa vaikealta.
  65. Lähetätkö mailia?
  66. Budjetti on vielä tekemättä.
  67. Pelottaa.
  68. Kestää liian kauan.
  69. Laiskottaa.
  70. Hyödyt ovat epäselvät.
  71. Täytyy konsultoida.
  72. Onko joku ostanut jo tämän?
  73. Maailma ei ole valmis tähän.
  74. Minä en ole valmis tähän.
  75. Tämä on tylsää.
  76. Olen jäämässä lomalle.
  77. Olen vaihtamassa työpaikkaa.
  78. Olen kipeä.
  79. Tämä on p**** idea.
  80. Onko tämä edes laillista?
  81. Ei näin voi tehdä.
  82. Mitä meistäkin ajatellaan, jos tällaista tehdään?
  83. Tämä on liian keskeneräinen.
  84. Vaikuttaa puuhastelulta.
  85. Suunnitelma on puutteellinen.
  86. Perhesyistä johtuen…
  87. Tämä ei mene käsikirjoituksen mukaan.
  88. Tämä aiheuttaa erimielisyyttä.
  89. Tämä ei ratkaise mitään.
  90. Meidän kemia ei oikein toimi.
  91. On lomakausi.
  92. Kulttuurierot on aika haastavia.
  93. Tässä ollaan eri aikavyöhykkeellä.
  94. Täytyy tarkastaa…
  95. Nyt on laskusuhdanne.
  96. Kuulostaa lapselliselta.
  97. Tämä on vaikea tehdä.
  98. Riski on liian iso.
  99. Tutkimusten perusteella tämä ei kannata.
  100. Näyttö puuttuu.

Mitä sitten? Yksikin syy tehdä riittää.

72 tuntia, jotka voivat muuttaa elämäsi

Kesäloma on useimmille meistä vuodenkierrossa the breikki, joten syyskuussa työvuosi voitaneen katsoa jälleen täysipainoisesti käynnistetyksi. Koululaisten ja opiskelijoiden maailmassa työvuosi on yhtä oppilaitoksen lukuvuoden kanssa. Työpaikoilla on palattu sorvin ääreen ja viilattu tulostavoitteet loppuvuoden pikamarssille. Siviilissä oman elämänsä sankarit virittävät jo uusia unelmia tuleviin viikonloppuihin ja lomakausiin. Monet lienevät tehneet kesällä välitilinpäätöstä ja luoneen suunnitelmia tulevaan kauteen, olipa kyse opinnoista, työstä tai henkilökohtaisista unelmista.

Kaikki on taas mahdollista.

Kaikki tuntuu olevan säännöllisin väliajoin mahdollista. Turhan usein tuo mahdollisuus tuntuu kuitenkin karkaavan jonnekin saavuttamattomiin. Kuinka monesti olet ollut innostunut jostain asiasta, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt siihen? Olet ollut opiskelemassa, inspiroitunut ja ollut ymmärtävinäsi jotain, muttet lopulta tehnyt asialle mitään ja nyt olet siitä pihalla kuin lumiukko. Työpaikan kehittämispäivässä loitte hienon ja innostavan idean, jolle kukaan ei lopulta tehnyt mitään. Ajoittain palaatte siihen ideamuisteloiden merkeissä. Tai miten olet yksityiselämässä – joko yksin tai yhdessä puolison kanssa – unelmoinut uusista tavoista, muutoksesta tai irtiotoista ja räväkistä peliliikkeistä. Lopulta arki on kuitenkin pyörinyt samoja tuttuja latuja. Ajankohta ei ollut hyvä, et kokenut olleesi valmis tai jokin olosuhteissa tuntui vastustaneen. Työtä oli lopulta liikaa ja oli helpompi palata tuttuun kuvioon.

Olet lähtöruudussa.

Kolmen vuorokauden aikaikkuna

Työ kouluttamisen parissa on laittanut pohtimaan opiskeluun ja oppimiseen liittyviä perusasioita. Olen käynyt omaa opiskeluhistoriaa läpi useita kertoja ja päätynyt toteamaan karun totuuden hukatusta ajasta ja hukatuista mahdollisuuksista. Kuinka monta oppituntia, kurssia ja jopa lukukautta on tullut heitettyä hukkaan ainoastaan siitä syystä, etten alkanut tehdä. Ehkä olen ollut innostunut jostain ajatuksesta tai teoriasta. Ehkä koin oppineeni jonkin uuden menetelmän. Mutta mitään ei tapahtunut.

Elämä on liian lyhyt ja opiskeluaika liian pitkä hukattavaksi.

Muutama vuosi sitten olin koulutuksessa, jossa pysähdyimme samaisen aiheen äärelle. Eräs ryhmäläisistämme jakoi tuolloin ajatuksen, joka kolahti ja jonka äärellä on sittemmin tullut kilvoiteltua hetki jos toinen. Oletko kuullut 72 tunnin säännöstä?

72 tunnin säännön perusajatus on, että sinulla on jonkin uuden idean, tiedon tai taidon oppimisen hetkellä keskimäärin 72 tuntia aikaa alkaa hyödyntää sitä. Mikäli et näin tee, on erittäin todennäköistä, ettet tule tekemään asialle mitään sen jälkeenkään. Tai vähintään joudut opiskelemaan kaiken uudelleen. Netistä löytyy viittauksia muihinkin 72 tunnin säännön sovelluksiin. Pääsääntöisesti uuden idean kanssa meillä on kolmen vuorokauden aikaikkuna, jonka jälkeen asiat alkavat luontaisesti hapantua.

Kuulostaako tutulta? Olet ollut koulutuksessa, ihastunut johonkin uuteen lähestymistapaan tai oivaltanut jonkin teorian merkityksen. Muttet tarttunut toimeen etkä sittemmin muista tai osaa siitä juuri mitään. Ehkä sait idean ja innostuit, mutta aika tiimalasissa valui ja aikaikkuna sulkeutui.

Sitku. Eiku nytku.

Opiskeluaikaan liittyy kohtalokas harha. Usein kuulee sanottavan, että sitten opintojen jälkeen olet valmis ja voit alkaa tehdä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Työelämässä asioiden lykkäämistä saatetaan perustella keskeneräisellä strategiatyöllä tai puuttuvilla selvityksillä. Yksityiselämässä saatamme selittää viivytyksiä kehnolla rahatilanteella tai pienillä lapsilla.

Todellisuudessa emme ole muutaman viikon, kuukauden tai jopa vuoden jälkeen juuri tai lainkaan valmiimpia kuin nyt. Sen sijaan muuttamalla ajatukset teoiksi meillä on paljon paremmat mahdollisuudet valmistautua. Eikä ainoastaan valmistautua, vaan mahdollisuus jo olla jossain. Kysymys on siitä, odotammeko oikeaa aikaa vai teemmekö ajasta oikean.

Oletko tänään tai eilen kohdannut tai löytänyt idean, jossa tuntuu olevan aineksia ja arvoa kehiteltäväksi? Mitäpä jos sen sijaan, että heität ajatuksen tulevien mahdollisuuksien laariin, teetkin sille jotain – tänään, huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Onko sinulla jo aika varattuna, merkintä kalenterissa ja muistutus päällä? Elämäsi voi muuttua. Muuten todennäköisyydet eivät ole puolellasi ja olet jälleen lähtöruudussa.

Kokeile rohkeasti uusia asioita.
Pelokkaan elämän lopussa moni
ajattelee: olisi pitänyt,
olisin voinut ja olisin osannut.

-Louis E. Boone

Kuva: Eduardo Diez Viñuela

Mitä yhteistä on Teslalla, Volvolla ja Salama McQueenilla?

Käytin loppukesästä autoa huollossa eräässä liikkeessä Vantaan Kaivokselassa. Työn valmistuttua kurvailin leppoisasti kotimatkalle. Huomio vain sattui kiinnittymään vieressä olleeseen Teslan myymälään. Tesla rantautui hyvän aikaa sitten Suomeen ja autoja on tullut liikenteen seasta ajoittain bongattua. Toistaiseksi varsin kaukaiselta tuntunut Amerikan ihme olikin ilmielävänä aivan vieressä.

Eihän siinä auttanut kuin kääntää pihaan. Nyt olisi helppo selvittää, millainen auto sieltä löytyy. Ja millaisen palvelukokemuksen autoteollisuuden tulokas synnyttää. Teslan toinen malli ei ollut vielä jalkautunut Suomeen, joten liikettä komisti yksi ainoa auto ja sen pohjalevy. Seinustalla oli iso tv ja rivi oheistuotteita. Äkkiseltään ei edes ajattelisi olevansa autokaupassa. Satuin olemaan ainoa asiakas ja palvelu pelasi. Sain kattavan yleisesittelyn sekä autosta että yrityksen palveluista Suomessa. Koeistumisen ja renkaanpotkinnan päätteeksi myyjä ehdotti koeajon varaamista. Ilman muuta.

Viikon kuluttua nuorehko naishenkilö soitti koeajon merkeissä. Aika löytyi parin viikon päästä. Kaiken tämän seurauksena sähköpostiin kolahti pari viestiä, joissa esiteltiin itse autoa ja pohjustettiin tulevaa koeajotapahtumaa. Yksin paperilla autossa on ominaisuuksia, joita ei jokaisesta nykyautosta löydy. On sähkömoottori, reippaasti tehoa ja autopilotti. Lisäksi Teslan tarina on jo itsessään erityinen muuten hyvin perinteikkäällä tavalla toimivalla teollisuuden alalla. Suurella uteliaisuudessa siis suuntasin uudelleen liikkeeseen.

Lähdimme myyjän kanssa ajelulle. Normaalia arkea ei ole tapana taittaa sadan tonnin autolla, joten mukava sellaiseen on aina istua. Heti myös kävi selväksi, että peli on Piilaakson veijareiden tuotos. Elektroniikassa ei ole säästelty ja teknologia on osa jokaista toimintoa aina ratin korkeussäätöä myöten. Auto on itse asiassa tietokone, jonka jokaista yksityiskohtaa komennetaan hyvänkokoiselta kosketusnäytöltä. Auton saa nettiin ja päivittämään tarvittaessa itsensä.

Perinteisellä polttomoottoritekniikalla köröttelyn jälkeen jalan asettamisessa sähköauton kaasupolkimelle oli jotain samaa jännitystä kuin pikkupoikana ensimmäisen kerran itse auton rattiin päästessä. Mietin jo, unohtuvatko ajamisen perustaidot ja liikennesäännöt. No, ratti, kaasu ja jarru löytyivät, joten aika pian naapuruston kaduilla lipuessamme olo alkoi rauhoittua. Tämähän on kuin mikä tahansa auto. Muttei kuitenkaan. Ajotuntuma on kuin missä tahansa hieman paremmassa autossa. Silti tässä on jotain erityistä. Tämä ei ole autoteollisuuden tuotos.

Kiersimme taajamasta hieman isommille väylille ja lopulta moottoritielle. Sähkömoottori ei pidä ääntä, mikä sekä ihastuttaa että hämmentää. Kyyti on tasaista, mutta käskystä hyvinkin räväkkää. Moottorin vaste on upea. Tesla on urheiluauto perheauton kuorissa. Moottoritiellä laitan autopilotin päälle ja irrotan kädet ratista. Auto ottaa halutun matkanopeuden ja pitää itsensä kaistalla. Joku ohittaa ja kiilaa eteen, jolloin auto jarruttaa automaattisesti ja jättää halutun turvavälin. Tässä on pala liikenteen tulevaisuutta.

Ajelemme tunnin keskustellen yrityksestä ja Elon Muskista, autosta, sen tekniikasta sekä talviominaisuuksista, minkä jälkeen parkkeeraan liikkeen pihaan. Teslaa ei tarvitse sammuttaa kuten ei tarvinnut käynnistääkään. Istun hiljaa ja suljen silmät. Yritän pysähtyä hetkeen ja tunnustella kokemustani. Tunnen silmäkulman kostuvan.

Kun yksi tarina päättyy, toinen alkaa

Koeajosta ei ehtinyt kulua montaa päivää, kun jo päädyin uuden autoelämyksen äärelle. Vaikka tällä hetkellä pihassa seisoo saksalainen menopeli, myönnän lämpimän suhteeni länsinaapurimme autoteollisuutta kohtaan. Liekö tuoreen koeajon vai minkä seurausta, mutta mieleen tuli selvittää Volvon uutuusmallin markkinalletulon tilannetta. Lyhyen surffaustuokion seurauksena päädyin oheisen tarinan äärelle.

Mitä seurasi jatko-osa.

Ehkä jo arvaat, mitä tapahtui. Volvon uutuusmallin lipuessa Hans Zimmerin mahtipontisten sävelten tahdittamana Stade de Francen uumeniin tunnen ihon menevän kananlihalle. En voi estää kyynelkanavaa raottumasta. Muutamaa minuuttia myöhemmin elän yhtä ruotsalaistähden pettymyksen ja haikeuden kanssa tämän taittaessaan matkaa Pariisista Malmöön. Juutinrauman sillalla yön varjot alkavat väistyä aamuauringon säteiden siivilöidessä ilmaa. Yhden supertähden maajoukkueura on päättynyt. Nyt on uusien tarinoiden aika. Ehkä se on joku toinen maahanmuuttajataustainen lähiölapsi.

Katson liikuttuneena videot uudelleen.

Ei kahta ilman kolmatta

Olen hämmentynyt. Tunnustan olevani tunteellinen mies, ja vaikken autohullu olekaan, suhtaudun kulkupeleihin hyvin tunnepohjaisesti. Minulla ei kuitenkaan ole ollut tapana kyynelehtiä niiden äärellä. Tästä muistui kuitenkin mieleen tapaus.

Jos sinulla on pieniä lapsia, olet varmasti tutustunut Salama McQueeniin, tuohon Autot-elokuvien sympaattiseen ja energiseen sankariin. Salaman kasvutarina Syyläricityn autoyhteisössä ei ole jättänyt kylmäksi. Formaatti on hurmannut myös tuotantoyhtiön muissa kulkupeliaiheisissa filmeissä. Myönnän herkistyneeni useaan otteeseen katsoessani näitä uudestaan ja uudestaan yhdessä lasteni kanssa. Auto, niin mekaaninen laite kuin se onkin, voi pitää sisällään suuren sielun.

Joku voi väittää, että nyt on mies mennyt mainosmiesten ja filmintekijöiden lankaan. En kiistä, etteikö audiovisuaalisella kerrontamuodolla olisi merkitystä. Sillä on valtaisa merkitys. Mutta yksin se ei riitä. Olen nähnyt monta visuaalisesti hienoa asiaa, mutten ole tuntenut mitään.

Miksi?

Selitystä omaa reaktioon pohtiessani muistui mieleen muutama vuosi sitten julkaistu Simon Sinekin hittikirja Start with Why. Kirjoittajan perusviesti on, että inspiroivimpia organisaatioita, yhteisöjä ja yksilöitä yhdistää kristallinkirkas olemassaolon tarkoitus. Jokseenkin kaikki organisaatiot ja toimijat tietävät mitä ne tekevät. Jotkut tietävät myös miten ne tekevät mitä tekevät. Huipputekijät kuitenkin tietävät miksi ne tekevät mitä tekevät. Tuo syy ohjaa kaikkea niiden toimintaa. Toimintamallit ja lopputuotteet ovat merkityksen ruumiillistumia. Parhaimmillaan merkitykset, toimintatavat ja tuotokset luovat saumattoman kokonaisuuden. Asiakasuskollisuus ja fanius ovat lopulta seurausta siitä, että yhteisön olemassaolon tarkoitus menee yksiin asiakkaan uskomusten kanssa. Tämä ei tapahdu järjellä vaan tunteella.

Sinek on luonut kiinnostavan analogian, jossa hän yhdistää ihmisen aivojen neokorteksin eli ajattelevan osan toiminnan konkreettisiin osatekijöihin (mitä ja miten tehdään). Limbisen järjestelmän eli ihmisen tuntevan osan hän puolestaan yhdistää tarkoitukseen, syyhyn olla (miksi tehdään). Toisin sanoen neokorteksi hoitaa järkeilyn ja sanoittamisen, limbinen järjestelmä kokemisen ja tuntemisen. Huomionarvoista on, että limbisellä järjestelmälle ei ole kieltä, ei sanoja joilla selittää. Kukapa ei ole kokenut joskus jotain, mitä on vaikea pukea sanoiksi, olipa kyse suhteista ihmisiin, tuotteisiin tai palveluihin. En ole osannut vastustaa ajatusrakennelmaa.

Limbinen järjestelmä oli selvästi ottanut ohjat autojen äärellä ollessani. Markkinamiehet olivat myös tehneet työnsä taidokkaasti onnistuessaan – ei vain luomaan kauniita kuvia – vaan välittämään jotain näiden tuotteiden taustalla piilevästä syvemmästä tarkoituksesta. Lopulta en ollut tekemisissä autojen vaan niiden takaa löytyvien merkitysten kanssa. Ja noilla merkityksillä tuntui olleen minulle erityistä arvoa.

Tesla ei kertonut autosta. Volvo ei kertonut autosta. Salama McQueen ei kertonut autosta. Ne kertoivat väkevää ja intohimoista tarinaa edelläkävijyydestä, muutoksesta, välittämisestä, ystävyydestä ja elämänilosta. Tai näin ainakin yritän selittää jotain, johon ei lopulta ole sanoja. On vain kyyneleet.

Hyrynsalmelainen strateginen lapsuus

Suhde lapsuuden kotiseutuun elää ja muuttuu ikäkausien mukaan. Lapsena koko asiaa ei edes ajattele, nuorena se alkaa ahdistaa ja sieltä on päästävä pois kunnes kolmenkympin hujakoilla ja viimeistään omien lasten kasvun äärellä sitä alkaa etsiä omia juuria, muistella menneitä ja palata takaisin. Jo muutaman vuoden ajan omat reissuni kotimaisemiin ovatkin olleet enemmän tai vähemmän nostalgiamatkoja.

Tämänkertainen nostalgiamatka sattui linkittymään jokin aika sitten lukemaani Malcolm Gladwellin kirjaan Daavid ja Goljat. Kirja on kokoelma oivalluttavia tarinoita, havaintoja ja ajatuksia siitä, miten suurilla ja mahtavilla ei läheskään aina ole puolellaan kilpailuetua, mitä koko ja muoto antavat olettaa. Kirja tuo mainiosti esiin strategisen ajattelun ydintä – eri tavalla tekemistä. Irtautuessaan vallitsevista normeista ja toimintatavoista pienet toimijat ja altavastaajat ovat yllättävän usein vahvoilla suhteessa tapojensa vangeiksi jämähtäneisiin perinteikkäisiin toimijoihin tai kankeisiin markkinajohtajiin. Haastamalla status quon pienet voivat tehdä suuria tekoja ja kasvaa ulkoista olemustaan suurempiin mittoihin.

Tarinan Daavid nousi mieleen ajaessani piskuisen yläkainuulaisen kotikuntani kylänraittia. Vielä parikymmentä vuotta sitten varsin vireä pääkatu kuvastaa nyt karulla tavalla olemassa olostaan taistelevan pienen maaseutukunnan nykytilaa. Kunnassa oli lapsuudessani noin 4000 asukasta, nyt vajaa puolet siitä. Tilanne ei ole helppo, mutta ei se ole sitä ollut ennenkään. Jokaiseen vuosikymmeneen liittyy omat taistelunsa.

Kotikuntani on tyypillinen pieni korpipitäjä kaukana kasvukeskuksista eikä siinä ole päällisin puolin mitään erikoista. Tuttuja maisemia taittaessani havahduin ajatukseen, että vaikka pienen kunnan poikia olenkin, en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani kotoisin erityisen ”pieneltä” paikkakunnalta. Lapsuuden kasvuympäristö on kertonut ja luonut kokoaan suurempaa tarinaa. Alueella on mielenkiintoinen historia ja ansiokas kulttuuriperintö, joka jo itsessään kohottaa kotiseututunnetta. On jääkäriliikettä, Tommi-puukkoa ja tervanpolttoa. Viime vuosikymmeninä on ihmetelty sammakosta säätä ennustavaa rohvessoria ja suossa rypeviä jalkapalloilijoita. Kotipaikkaani liittyy tapahtumia ja ilmiöitä, jotka ovat muuttaneet historiankirjoitusta ja jotka ovat pienemmässä tai isommassa mittakaavassa nousseet Suomen tai maailmankartalle.

Strategiakasvatusta, jonka ymmärsin 20 vuotta myöhemmin

Nostalgiointi ei kuitenkaan jäänyt vain paikallishistorian fiilistelyyn. Lapsuus- ja nuoruusvuosiin oli itse asiassa mahtunut runsaasti omakohtaisia tapahtumia, jotka kertoivat samaa tarinaa. Päivän vaihtuminen yöhön sai muistelemaan muutamaa tapausta.

Ala-asteikäisenä paikkakunnalla aloitti kansalaisopiston musiikinopettajana mies, joka sitkeällä ja omapäiselläkin tyylillään veti kunnan musiikkikulttuurin uusiin sfääreihin. Muutaman vuoden sisällä lähes jokaisesta kotitaloudesta löytyi musiikkia harrastava perheenjäsen. Kruununjalokivenä kylässämme toimi big band. Kaveriporukassa fanitimme Chick Coreaa ja perustimme oman fuusiojazzbändin. Lapsuuden ystäväpiiristäni noin puolesta onkin tullut joko ammattimuusikoita tai keskimääräistä intohimoisempia harrastajia.

Yläasteella puolestaan alettiin pohtia vaihtoehtoa tavaksi muodostuneelle ysiluokan päätteeksi tehtävälle Tukholmanristeilylle. Ryyppyretkihenkinen perinne päätettiin katkaista leirikoululla, jonka kohteeksi valitsimme Rodoksen saaren. Luokkaretki Välimerelle oli kuitenkin vain puolet strategista oivallusta. Tapa, jolla matka rahoitettiin, johti poikkeukselliseen oppilaiden, opettajien ja vanhempien yhteiseen ponnistukseen. Pidimme jos jonkinlaista tapahtumaa ja arpajaista, myimme wc-paperia, hoidimme lapsia ja työskentelimme paikallisessa hiihtokeskuksessa, minkä lopputulemana keräsimme 100.000 markan matkakassan (nykyrahassa n. 25.000 euroa). Sitkeys kulkea tarvittava matka tuotti määränpäätään isomman palkinnon.

Olen usein ajatellut, että olen ollut onnekas osuessani juuri tiettyyn ikäluokkaan ja kaveriporukkaan. Keskeistä porukalle on ollut positiivinen tekemisen meininki. Urheilu kuului luonnollisena osana 80- ja 90-luvulla lapsuutta eläneiden arkeen. Talvisin kylän kaukalo oli monelle toinen koti. Pienestä kylästämme ei juuri seuroja löytynyt, joten joukkuetta alettiin rakentaa itse. Aluksi mittaa otettiin ikätovereista, sitten naapurikuntien porukoista ja lopulta aikuisista. Jos puolesta lapsuuden kavereistani tuli muusikoita, toisesta puolesta tuli suopotkupallon maailmanmestareita.

En tiedä, millaisia tavoitteita tai tietoisia valintoja tapahtumien taustalta löytyy. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin haluan kuitenkin nähdä näissä selvää strategisuutta. Pedagogina en myöskään voi olla ajattelematta tapahtumiin sisältyvää kasvatuksellista ulottuvuutta. Pienen kylän tarinankerronta ei jäänyt historian muistelemiseen vaan siihen kirjoitettiin uusia sivuja, jotka kertoivat eri tavalla ajattelusta, kapinoinnista, innostuksesta, sitoutumisesta ja yhteisestä tekemisestä. Luetpa kenen tahansa modernin liiketoiminta- tai johtamisgurun oppeja, mitä muuta voittavaan konseptiin ylipäänsä kuuluu. Yritettiinkö pienen kylän pojille opettaa jotain? Tai välittikö paikallinen kulttuuriperintö jotain siitä, millaisella ajattelulla, asenteella ja tekemisellä pärjätään?

Kulttuuri on strategista hengitysilmaa

Kotikuntani kulttuuriperinteestä ja sitä välittävistä tarinoista on tullut osa minua. Syntymällä ja kasvamalla tuossa kunnassa olen liittynyt osaksi itseäni suurempaa tarinaa. Henkiseen dna:hani on jäänyt jälki kokoaan suuremman pikkukunnan identiteetistä, jonka kanssa porskuttelen suuressa maailmassa. Ja tuota tarinaa ei olisi ellei joku olisi joskus tehnyt jotain eri tavalla. Kulttuuri on paljolti strategista hengitysilmaa. Se saa meidät tuntemaan itsemme joksikin, inspiroi ja laittaa tekemään.

Vastaavia tarinoita löytyy ympäri Suomea. Yhteistä näille kaikille on, että ne ovat (ainakin alkujaan) pienten toimijoiden, yksittäisten ihmisten tai porukoiden – altavastaajien – juttuja. Toiseksi ne ovat kaikki esimerkkejä daavidmaisesta ajattelusta ja tekemisestä. Suurempien pelureiden hallitsemassa toimintaympäristössä tai kilpailijakentässä on täytynyt keksiä tapoja tehdä toisin, käyttää niukkoja resursseja viisaasti ja hyödyntää omia vahvuuksia ovelasti. Daavid löytyy olemassaolostaan taistelevasta maaseutupitäjästä. Tässä maailmanajassa kilpailuasetelma on entistä räikeämpi, ja rohkeutta ajatella ja tehdä eri tavalla tarvitaan sitäkin enemmän. Uskon, että tarina jatkuu.

Lukuvinkki: Malcolm Gladwell, Daavid ja Goljat (2014)

Olisiko aika tehdä joutenolosopimus?

Juhannus koittaa tuossa tuokiossa ja valtaväestön kesälomat alkavat. Tässä vaiheessa vuotta aina tuntuu, että Suomi on menossa kuukaudeksi kiinni. Toimistot hiljenevät, läppärit suljetaan ja sähköposteihin asetetaan automaattiset lomavastaajat. Projektit laitetaan holdiin, kehitystyöt tauolle ja sopimusneuvottelut lepäämään. Palataan asiaan elokuussa. Iso osa suomalaisesta työmarkkinasta pysähtyy.

Kesä on pysähtymisen ja unohtamisen aikaa. Joku iloitsee siitä, että pääsee irti töistä, joku kiroilee kun hommat pysähtyvät. Eräs ystäväni juuri tuskaili, että toimettomana aika tuntuu menevän hukkaan. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin mustavalkoinen. Vaikka arjen operatiivinen toiminta pysähtyy, osa mielestämme aktivoituu. Nimittäin ihmisellä on kaksi aivoverkostoa. Toinen näistä aktivoituu suorituksen ja keskittymisen aikana – siis aikana, mistä meille yleensä maksetaan – toinen kun olemme jouten. Arjen aktiivisuus on helppo ymmärtää. Jouten ollessa ja keskittymisverkoston lepäillessä ihmisen luova puoli kuitenkin alkaa tehdä töitä. Joutenoloverkoston aktivoituminen on havaittu etenkin erityisen luovilla ihmisillä. Rentoutuessamme ja ajatellessamme jotain muuta luovuus alkaa tehdä töitään.

Luovuus on ollut yksi tämän vuosituhannen trendiaiheista. Se on myös ehdottomasti yksi ihmisenä olemisen hienoimmista asioista. On selvää, että luovuus on tiedosta ja sen jalostamisesta arvoa tuottavan yhteiskuntamme elinvoimaisuuden ja kilpailukyvyn keskeinen osatekijä. Ilman luovuutta uudet ideat ja innovaatiot eivät synny, eivätkä ongelmat ratkea. Ja ongelmia ja kehittämistarpeita meillä riittää.

Joutenolo palkitsee rehkimisen

Syystäkin luovuus on yksi tutkituimmista ja kirjoitetuimmista ilmiöistä. Yhtälailla luovuus on mysteeri, josta ei tiedetä läheskään kaikkea. Se ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä laatimasta teorioita siitä, miten luovat ratkaisut syntyvät.

On sanottu, että nykyisin vallalla olevan luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun mallin on alunperin kuvannut Graham Wallas vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassaan The Art of Thought. Kaikki tämän jälkeen aiheesta kirjoitettu on pitkälti tuon lähes sata vuotta sitten kirjoitetun toistoa. Wallasin mallissa on neljä vaihetta:

  1. Valmistautuminen (preparation), jolloin pureudutaan tutkittavaan aiheeseen tai ratkottavaan ongelmaan, tehdään raakaa kenttätyötä, kerätään materiaalia, kaivellaan yksityiskohtia ja jäsennetään karttunutta tietoa.
  2. Aiheen ankaraa työstöä seuraa hautomisvaihe (incubation), jolloin käsiteltävä asia työnnetään tietoisen mielen taka-alalle, unohdetaan se ja annetaan alitajunnan alkaa tehdä työtään.
  3. Olet varmasti kokenut hetken, jolloin uusi idea tai ratkaisu iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja pyytämättä. Raakaa työtä ja alitajuista hauduttelua seuraa valaistuminen (illumination).
  4. Neljännessä vaiheessa todennetaan (verification) keksitty ratkaisu. Tuloksista riippuen hyväksytään tai hylätään syntynyt ratkaisu, tai jatketaan sen kehittelyä.

Wallasin perusvaiheistus toteutuu niin erilaisissa innovaatiomalleissa kuin vaikkapa nyt kovin trendikkäässä palvelumuotoiluprosessissa. Mukaan on tuotu toki uusia käsitteitä ja pilkottu vaiheita yksityiskohtiin. Saivartelu sikseen, mallin keskivaihe, jossa ajatukset kirkastuvat kiinnostaa erityisesti nyt loman kynnyksellä olevaa kehittäjää, ongelmanratkaisijaa tai tuloksentekijää. Uusien ratkaisujen kehittäminen vaatii fiksua tekemistä ja raakaa työtä, mutta uusilla ja kiinnostavilla ratkaisuilla on taipumus syntyä sitten kun ne on ensin unohdettu ja annettu alitajunnan hoideltavaksi.

Kilpailukykyinen loma

Suomen kilpailukyky on ollut kuluneen vuoden yksi suurimmista puheenaiheista. Keväällä eräänlaiseen maaliin tulleet sopimusneuvottelut ovat kiristäneet, karsineet ja nipistäneet yhtä jos toista. Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta, paljonko meidän pitäisi tehdä lisää töitä, jotta pysymme kansainvälisessä kilpailussa mukana. Sen lisäksi, etten ole ollenkaan varma, pitääkö meidän tehdä enemmän vaan ainoastaan fiksummin, keskustelu tuntuu keskittyneen uutta arvoa tuottavan prosessin ensimmäiseen vaiheeseen – aktiiviseen työntekoon. En ole kuullut puhuttavan joutenolosta. Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme tähän vaiheeseen samalla pieteetillä?

Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme joutenoloon samalla pieteetillä?

Ei tietenkään välttämättä tarvita kuukauden kesälomaa ideoiden haudutteluun ja ideoiden kirkastumiseen. Arjessa tapahtuva joutenolo, päiväunet, lounaskävelyt, erilaiset projektit, harrastukset ja arkea katkovat viikonloput sekä pienemmät lomat ruokkivat kaikki luovaa aivopuoliskoa. Ei silti oteta mitään pois kesältä. Tiedä sitten, millaisen välähdyksen, oivalluksen tai kirkastumisen tuleva lomakin tuo.

Tee siis palvelus itsellesi, palkanmaksajallesi ja tälle yhteiskunnalle ja jää lomalle. Mikäli olet hoitanut leiviskäsi, raatanut selkä ruvella ja kerännyt alitajunnallesi raaka-ainetta, tulevien viikkojen joutenoloa saattaa seurata yllättävä palkinto.

Hyvää kesää!

PS. Mikäli aihe kiinnostaa, luovaa aivopuoliskoa voi ruokkia esim. seuraavilla teoksilla:

Graham Wallas, The Art of Thought (1926)
James Webb Young, Technique for Producing Ideas (1939)
Juha T. Takala, Luova laiskuus (2013)
Saku Tuominen, Luova järkevyys (2014)

Alku ja antagonisti

Alku, tuo vahva mutta samalla niin hauras hetki. Alkupiste, jota voi olla joskus hankala sanoittaa, selittää ja ehkä täysin aina ymmärtääkään. Kaikella on kuitenkin alkunsa, ja jokainen kehityskaari siitä taipaleensa aloittaa.

On kahdenlaisia alkuja: toiset innostavia, toiset nihkeitä. Innostava alku liittyy poikkeuksetta asioihin, joihin itsellä on luontaista vetovoimaa, osaamista, harrastuneisuutta tai uteliaisuutta. Innostava alku puhuttelee sisäistä motivaatiota. Näin alkuun liittyy lähtökohtaisesti positiivista odotusta, uuteen ideaan tai haasteeseen liittyvää innostusta ja tekemisen poltetta. Alussa kaikki on mahdollista. Nihkeät alut ovat puolestaan kuin kutsumattomat vieraat. Pahimmillaan ne tulevat yllättäen ja pyytämättä. Joskus ne ilmaantuvat pitkän ja hyvinkin tiedostetun kehityskaaren tuloksena. Yhtä kaikki, nihkeät asiat eivät vedä puoleensa tai ne pitävät muuten perää sen hetkisellä prioriteettilistalla.

Mutta. Ei ole mitään takeita, että innostava alku olisi innostava tai nihkeä nihkeä loppuun asti. Niin kauan kuin ennustamisen taitomme eivät nykyisestä kehity, emme voi täydellisellä varmuudella tietää, mitä alun jälkeen seuraa. Alku ei välttämättä määrittele matkaa. Ja lopulta kaikki tapahtuu matkalla.

Ei ole mitään takeita, että innostava alku olisi innostava tai nihkeä nihkeä loppuun asti.

Tämä blogi on yksi alku. Idea ja siihen liittyvät mahdollisuudet ovat alkaneet väijyä mielessä jo viikkoja ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista. Idean synnyttyä mieli on alkanut tehdä työtään niin tietoisesti kuin tiedostamatta. Ehdottomasti siis innostavaa. Kirjoittaminen on lähtökohtaisesti yllättävää, eikä ennakolta tiedä, mihin se vie. Omien ajatusten sanoittaminen ja jäsentäminen ovat ihmeellisen tehokkaita välineitä itse ajattelun kehittämiseen, ymmärryksen syventämiseen ja oppimiseen. Toiseksi bloggaaminen on mahdollisuus uuden vuorovaikutuksen rakentamiseen. Ehkä juttu tavoittaa ennestään tuntemattomia lukijoita. Ehkä jaetut ajatukset herättävät uusia ajatuksia, jotka palautuvat takaisin ja jalostavat edelleen omaa ajattelua. Tämäkin alku on yllätyksellinen eikä tulevasta tiedä. Tärkeää onkin, että alkua seuraa matka. Matkasta puolestaan seuraa tarina.

Ensimmäinen taistelu

Yhteiskuntamme tarinankerronta nojaa aristoteeliseen tarinankerronnan formaattiin, jossa keskeistä on hyvän ja pahan välinen kamppailu. Hyvä on yleensä tarinan sankarihahmo, protagonisti, joka saa tehtävän. Maailmassa on jotain pielessä, mitä sankari lähtee korjaamaan. Hyvään tarinaan kuuluu keskeisesti myös vastavoima, antagonisti, joka pyrkii estämään sankaria tehtävässään. Hyvän ja pahan välinen mittelö on tavalla tai toisella jokaisen kiinnostavan tarinan käsikirjoituksessa, olipa kyse kirjasta, elokuvasta, päivän uutisesta tai urheilutapahtumasta.

Ja tuo mittelö alkaa alusta. Alulla on antagonisti, mikä on tullut konkreettisesti huomattua tämänkin blogin kohdalla. Ideasta kirjoittaa ensimmäinen juttu otti viikkotolkulla aikaa siihen, että juttu todellakin tuli kirjoitettua. Tyhjän paperin haaste. Ja sen tajuaminen, että perin tyhjältä tämä näyttää ensimmäisen jutun jälkeenkin. On äärettömän helppoa selittää tilanne muilla kiireillä ja ajanpuutteella. Nihkeissä aluissa ja motivaation puuttuessa tämä yleensä vielä korostuu.

Lopulta alun vastavoima ei ole olosuhteissa vaan tekijässä itsessään. Antagonisti ei ole ympäristö vaan oma mieli. Tässä tapauksessa julkinen oman tekemisen ja ajattelun jakaminen ja ruotiminen aiheuttavat epävarmuutta. Yhtäältä en tiedä, mitä olen alkamassa tekemään ja mihin se johtaa, toisaalta mieleen hiipii ajatus, kiinnostaako tämä ketään. Lopulta en tiedä, kiinnostaako tämä itseänikään enää hetken päästä. Innostava alku kääntyy yhtäkkiä nihkeäksi – ja ennen kuin sanaakaan on kirjoitettu.

Antagonisti ei ole ympäristö vaan oma mieli.

Oma ajattelu on usein vihollisistamme pahin. Yhtälailla kuin se lietsoo meitä innostuksen ja tekemisen valtaan, se myös loihtii eteemme mörköjä ja istuttaa takaraivoomme epävarmuuden siemeniä. Oma mieli on tehokas täyttämään ajatuksia kaikella muulla ja viivästyttämään itse tekemistä. Toisilla ajatus kääntyy helpommin uhkiin, toisilla mahdollisuuksiin. Toisille on luontaisesti helpompaa aloittaa ja toiset lykkäävät aloitusta hamaan tulevaisuuteen. Kainuulaisen peruspessimistisen kasvatuksen saaneelle tämä ei ole helppoa.

Sanoista… eikun ajatuksista tekoihin

Yhtälailla kuin puhumattomia ajatuksia on vaikea kuulla, kirjoittamattomia sanoja on mahdoton lukea. Alun taistelussa ei ole vaihtoehtoja, on vain alettava tehdä. Tekeminen on sankarin salainen ase. Niin oma kuin ympäristön ajattelu alkaa todella elää vasta tekojen myötä. Samalla jatkoaskeleet ja yllätykset tulevat mahdollisiksi. Kuin taikasauvan iskusta, mielen peikot alkavat laota heti ensimmäisten käytännön askeleiden myötä. Lähes poikkeuksetta saa huomata, että alkuun ajatuksissa väijyneet uhat eivät toteudukaan. On todennäköistä, että asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, mutta matka on alkanut. Kaikki on siis mahdollista.

Tekeminen on sankarin salainen ase.

Positiivarit jakaa myönteisiä ajatuksia jokaiselle arkipäivälle. Oheinen sopii hyvin kaikille aloittamisen sankareille ja sellaiseksi haluaville.

Alkaminen on hyvin yksinkertaista.
Tee päätös ja ota ensimmäinen askel.
Jokaisen askeleen myötä seuraavasta
tulee yhä helpompi.

Miltä siis nyt tuntuu? Olen edelleen alun epätietoisuuden ja epävarmuuden äärellä, mitä olen tekemässä ja mitä tästä tulee. Mutta sillä ei ole väliä. Olen aloittanut.

Sokrates, Jeesus, Gandhi ja muut kollegat

Kesäkuu vaihtui ja opettajien, noiden pedagogiikan sankareiden kesäloma on juuri alkanut tai pian alkamassa. Tehtyjen valintojen seurauksena olen tullut pakotetuksi pysähtymään hetkeksi tähän.

Kuluneen vuoden aikana olen jälleen voinut todeta elämän yllätyksellisyyden sen positiivisessa merkityksessä. Menneet yhdeksän kuukautta ovat nimittäin olleet eritoten matkaa omille ammatillisille juurille. Urasuunnittelu oli aika nollissa viisitoista vuotta sitten valitessani opiskelupaikkaa ja lopulta aloittaessani opettajaopintoja kainuulaisessa yliopistoyksikössä (R.I.P. KOKY). Hakeutumisessa koulutusalalle ei ollut mukana tippaakaan intohimoa. Paremminkin epävarmaa rationalisointia ja lievää turvallisuushakuisuutta. Isosisko oli jo opettaja, joten hänen jalanjälkiään oli kotoisaa seurata.

Jos ei opiskelu mene koskaan hukkaan, opettajaopiskelu tuskin vasta sittenkään. Näin minulle kerrottiin ja näin saatoin lopulta itsekin todeta. Opiskeluvuosiin mahtui paljon aherrusta, vähän biletystä ja kaksi oivallusta: Ensinnäkin saatoin todeta, että opettaminen ei kiinnosta minua pätkääkään, mutta siitä huolimatta koin oppimistoimialan olevan itsessään tavattoman mielenkiintoinen. Opiskelut päättyivät siis pienen ristiriidan vallassa. Tuo ristiriita johti kuitenkin ammatilliselle polulle, jossa olen viettänyt nyt vuosikymmenen opetuksen ja koulutuksen järjestämisen parissa kehittämällä uusia oppimista ja koulujen toimintaa tukevia toimintamalleja ja palveluja. Samalla olen menestyksekkäästi vältellyt itse opetustyötä.

Vuosikymmenen asetelma kuitenkin muuttui viime syksynä, jolloin minulle tarjottiin opetustyötä ammatillisen korkeakoulutuksen parissa. Kehittämistyön ohjauksellinen ulottuvuus oli jo muutaman vuoden ajan nostanut päätään, mihin yhdistettynä ammatillinen osaamisen kehittäminen ja digitalisaatiokehitys loivat nyt poikkeuksellisen houkuttelevan yhtälön. Merkillisellä tavalla ammatillinen polku oli muuttamassa suuntaa. Juuret, joihin en ollut kuvitellut palaavani tai päätyväni, olivatkin alkaneet vetää puoleensa – ja tavalla, mitä en olisi myöskään osannut arvata. Samalla tulin pakotetuksi kohtaamaan asian, jota olin vuosikaudet pedagogissa pohdinnoissa ja kohtaamisissa kierrellyt – olin nyt henkilökohtaisesti pakotettu kohtaamaan oppimisen ja opettajuuden perimmäiset kysymykset.

Maailman arvokkain ammatti. Ja vaikein.

Nykyaikaisen opettajuuden määrittely ja käsittely ovat säännöllisiä opettajayhteisöjen kehittämispäivien, työpajojen ja koulutusten aiheita. Junioritasolta alkaen koko opettajankoulutuksen päätehtävä on rakentaa ymmärrystä ja tietoisuutta opettajuudesta. Se on ammatti-identiteetin kivijalkaa. Opettajan ammattiin liittyy poikkeuksellisen vahvoja historiallisia perinteitä (ja jokaisella on meistä on myös ammatista pitkät kokemukset oppilaan tai asiakkaan roolissa) joten tehtävän määrittely ja ymmärtäminen ovat syystäkin tärkeitä.

Institutionaalinen tittelini on vuoden päivät ollut lehtori. Maailma on pullollaan hienoja mutta mitäänsanomattomia nimikkeleitä ja reliikkejä titteleitä, joista tämä on oivallinen esimerkki. Tiesitkö, että alkujaan lehtori tarkoitti pappia, joka luki jumalanpalveluksessa raamatunkohtia? Sanan alkuperä on latinassa, missä lectio tarkoittaa lukukappaletta ja lector lukijaa. Eipä paljon kauemmas nykyaikaisesta opettajuuden käsityksestä voida päästä. Maailma on ehtinyt pyörähtää muutaman kerran vuosisatojen aikana ympäri vaikuttaen niin tietokäsitysten kuin yhteiskuntien murroksiin. Lukeminen on helppoa, mutta sillä ei ole aikoihin enää pitkälle pötkitty. Yritäpä saada oppilaasi löytämään luettavaa, lukemaan itse ja vielä ymmärtämään ja soveltamaan lukemaansa?

Omasta opettajakoulutuksesta on jäänyt elävästi mieleen lähes mantranomainen ”opettaja on ohjaaja” -hokema. Keskeiset pedagogiset teoriat ja viitekehykset korostavat oppijan omaa aktiivista roolia oppimisessa, mitä opettaja parhaimmillaan sitten tukee ja ohjaa. Oppiminen on henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvaa kehittymistä – oman suunnan löytämistä ja askel askeleelta omilla tiedonrakentelun portailla kapuamista. Ajatus on vuosien mittaan alkanut saada muotoa ja jalostua ymmärrykseksi. Ja tässä todella on opettajan työn hienous. Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia? Lääkäri, leipuri, insinööri tai opettaja itsekään eivät ole mitään ilman kyvykkyyttä. Ja kyvykkyys ei synny ja kukoista tyhjästä.

Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia?

Moderni lähestymistapa alkaa olla pian vuosisadan vanha. Vuosien varrella ei ole voinut välttyä näkemästä ja kokemasta perinteisen lukija-opettajuuden ja modernin ohjaaja-opettajuuden rinnakkaiseloa ja ristiriitaa. Ja nyt se tulee omalle kohdalle. Nykyaikaisesta opettajuudesta on helppo puhua, mutta toteutapa sitä käytännössä. Ja juuri tämän äärelle oma opettajuus vie.

Suuret kollegat

Työ on siis hienoa ja vaikeaa. Tilanne muuttui vielä pykälää haastavammaksi, kun oivalsin kollegion, mihin opettajuus liittää. Historiankirjoitukseen on jäänyt liuta ajattelun, muutoksen ja johtamisen suurnimiä, jotka olivat myös suuria opettajia. Alkaen antiikin suurista ajattelijoista Aristoteleestä, Sokrateesta ja Platonista modernin ajan filosofeihin Kantiin, Wittgensteiniin ja Kierkegaardiin. Uskonnollisia johtajia ja rauhantekijöitä Jeesuksesta äiti Teresaan ja Mamatha Gandhiin. Tai kasvatuksen suurnimiä Freirestä, Dewey´in, Steineriin ja Montessoriin.

Yhtälailla tässä ajassa ja eri oppilaitoksissa työskentelee lukematon joukko päteviä, inspiroivia ja asiaankuuluvalla vakavuudella työhönsä suhtautuvia oppimisen ohjaajia. Suurelle yleisölle he jäävät tuntemattomiksi, mutta oppilaiden ja opiskelijoidensa intohimon esiinnostamisen ja potentiaalin kehittämisen kautta heidän työnsä muuttaa maailmoja. Eikä pitäydytä virallisissa opettajapositioissa. Jokainen ihminen, joka auttaa toista eteenpäin polullaan, toteuttaa opettajuuden suurinta päämäärää ja ansaitsee tulla luetuksi mukaan. Ja heitä riittää.

Läpi historiansa maailma on osoittanut tarvitsevansa oppimisen innostajia ja ohjaajia. Tämän päivän työelämämurroksessa en usko tämän muuttuvan, paremminkin päinvastoin. Maailma tarvitsee opettajia. Tehtävä on arvokas, mutta haastava.

Hieno ja opettavainen vuosi on takana. Ja tarina jatkuu. Innostuksella ja nöyryydellä siis eteenpäin.

Kuva: Matt Neale

Sinä olet muotoilija!

Muotoilu – design – on tehnyt 2000-luvulla mahtipontisen sisääntulon uusille estradeille. Ajanhermolla olleet ovat napanneet muotoilun myyntipuheisiinsa, luoneet siitä uutta ajattelua ja parhaimmillaan jalostaneet sen uutta arvoa tuottavaksi toiminnaksi. Koko joukko osaajia on määritellyt itsensä uudelleen. Oletko ajatellut, millainen muotoilija sinä olet?

Olen vuosien mittaan osallistunut muutamiin työpajoihin ja seminaareihin, joissa aika on käytetty käsitteen määrittelyyn ja yhteisen näkemyksen luomiseen siitä, mistä asiasta ylipäänsä puhumme. Yhtään väheksymättä käsitteenmäärittelyn merkitystä, kokemukseni mukaan kyseiset työpajat ja seminaarit eivät ole sittemmin johtaneet mihinkään. Palvelumuotoilubuumin iskettyä olen tullut osallistuneeksi vastaavaan muotoilutapahtumaan. Onko muotoilukin oikeasti niin haastavaa vai teemmekö siitä vain sitä?

Muotoilu ja design voivat merkitä suomalaiselle kadunmiehelle muotoa, kauneutta ja jotain hienoa, jota on vaikea ymmärtää tai johon ei ole varaa. Toisaalta kadunmies arvostaa käytännönläheistä käteensopivuutta ja toimivuutta. Kadunmies on oikeassa. Muotoilu puhuttelee niin ihmisen sisäänrakennettua estetiikan kaipuuta kuin tarvetta saada asioita tehtyä. Hämmennys valtaa kuitenkin mielen kun muotoilua aletaan sotkea niin IT-järjestelmiin, palveluihin kuin organisaatioiden toimintatapoihin. Yritetäänkö jo valmiiksi vaikeasti hahmotettava toimintaympäristömme kryptata uudelle tasolle? Vai yritetäänkö sitä itse asiassa tuoda lähemmäs kadunmiestä?

Muotoiluajattelu valtaa alaa

Muotoiluajattelun – design thinkingin – ydin löytyy ymmärryksestä ja toimivuudesta, toimivuuden ymmärryksestä. Ilman ymmärrystä tekeminen muuttuu arvuutteluksi. Ilman toimivuutta ongelmat jäävät ratkaisematta, tarpeet täyttämättä ja liiketoiminta liikkeettömäksi ja toiminnattomaksi. Applen edesmennyt perustaja määritteli muotoilun perimmäisen luonteen tyhjentävästi: ”Muotoilu ei ole sitä, miltä asiat näyttävät tai tuntuvat. Muotoilu on sitä, miten asiat toimivat.”

En ole varma, onko muotoiluajattelun – siis toimivuusajattelun – viime vuosien nousu seurausta tarpeesta saada uutta myytävää vai haasteesta ratkaista uusia ongelmia vanhoilla menetelmillä. Muotoilua ja muotoilijoita on kuitenkin alkanut ilmaantua kaikenlaisiin organisaatioihin, olipa kyse tuotteiden, palveluiden, prosessien tai toimintatapojen kehittämisestä. Muotoilutrendin seurauksena liiketoiminnat ovat saaneet markkinointipuheeseen uutta puhtia ja boostia. Uusia ratkaisuja, innovaatioita ja liiketoimintaa syntyy myös koko ajan. Mikä on muotoilun vaikutus?

Muotoiluajattelun keskeinen piirre on asiakkaan tai käyttäjän roolin korostaminen. Toimivien ratkaisujen kehittämisen lähtökohta on käyttäjän ja tämän tarpeiden ymmärtäminen. Puhutaan asiakas- tai käyttäjäymmärryksen luomisesta, käyttäjätiedosta ja asiakkaan äänestä. Katse kääntyy itsestä toiseen, meistä heihin. Miksi käyttäjä tekee niin kuin tekee? Tästä kumpuaa muotoiluajattelun toinen piirre: monialaisuus. Käyttäjä on moniulotteinen olento, joka elää ja vaikuttaa moniulotteisessa toimintaympäristössä. Yhteiskunnan monimutkaisuus on vastassa kaikkialla. Mitä parempi ymmärrys meillä on sekä käyttäjästä että toimintaympäristöstä, sitä paremmat edellytykset meillä on toimivien ratkaisujen kehittämiseen.

”Muotoilussa katse kääntyy itsestä toiseen.”

Ei ole kuitenkaan 2000-luvun keksintö kuunnella asiakkaan tai loppukäyttäjän ääntä. Niinikään ei ole uusi keksintö, että ymmärtämällä asiakkaiden ja käyttäjien tarpeita ja ratkaisemalla heitä koskettavia ongelmia, pärjätään paremmin. Pitäisikö minun siis kiinnostua?

Kokemus toimivuudesta

Sisältö, käyttöliittymä ja teknologia muodostavat arvoa tuottavan toiminnan pyhän kolminaisuuden. Ilman sisältöä ei ole merkitystä, ilman käyttöliittymää ei ole vuorovaikutusta ja ilman teknologiaa mikään ei toimi. Ilman tätä kolmiyhteyttä ruoka ei tule pöytään, palkka pankkitilille tai statuspäivitys verkkoyhteisöön. Palvelussa tai tuotteessa nämä luovat palveluntarjoajalle mahdollisuuden kohtaamiseen asiakkaan tai käyttäjän kanssa. Asiakasta on mahdollista palvella ja tämän tarpeisiin vastata. Kysyntä ja tarve voivat kohdata, toiminta voi syntyä.

ux_kolmio_mv

Muotoiluajatteluun liittyy keskeisesti kokemuksen käsite. Puhutaan käyttäjä- ja asiakaskokemuksesta, kokemusten mahdollistamisesta ja kehittämisestä. Kokemus on kohtaamisen seurauksena käyttäjän mielessä syntyvä subjektiivinen tunne siitä, miten tulin tarpeineni kohdatuksi ja autetuksi. Tämä tapahtuu jääväämättä jokaisessa kohtaamisessa. Kokemus voi olla parempi, huonompi tai erilainen. Kokemus kuitenkin ratkaisee, mitä asiakas seuraavaksi tekee ja minne käyttäjä seuraavaksi suuntaa. Muotoilu kiteytyy toiminnassa syntyvään kokemukseen.

”Jokainen kohtaaminen synnyttää vääjäämättä kokemuksen.”

Palvelukehittäjille tämä avaa uusia mahdollisuuksia. Irrottautuminen kolminaisuuden kärkipisteistä saattaa tekijän uusille kysynnän ja tarjonnan liityntäpinnoille. Teollinen liiketoiminta voi muuttua merkitysten ymmärtämisellä uudenlaiseksi palveluliiketoiminnaksi. Paikallinen kansalaisliike voi muuttua uuden teknologian avustamana kansainväliseksi muutosliikkeeksi. Uusilla ideoilla on tapana syntyä erilaisuuden kohdatessa.

Millainen muotoilija sinä olet?

Jos design mielletään poikkeuksellisen hienona tai kalliina asiana, vuosituhannen trendi on tehokkaasti häivyttänyt sen yllä leijunutta mystistä sädekehää. Sen sijaan jos ajatellaan designin ydintä, muotoilun perimmäinen tarkoitus on kenties pääsemässä todenteolla esiin. Onko kadunmiehen ulottumattomissa ollut muotoilun todellinen hienous löytymässä ja kääntymässä todella hänen osakseen?

Maineikkaan amerikkalaisen IDEO-muotoilutoimiston johtaja Tim Brown on osuvasti todennut, että muotoilu on liian tärkeää jätettäväksi muotoilijoille. Muotoilutrendi onkin laajentamassa muotoilun tekijöiden joukkoa taiteilijoiden, taideteollisten muotoilijoiden ja visuaalisen alan suunnittelijoiden lisäksi kaikenlaisilla tekijöillä kaikenlaisissa organisaatioissa. Trendi on nostamassa esiin koko joukon uusia muotoilijoita ja designereita. Käyntikortissa voi nykyään lukea palvelumuotoilija, UX designer, digital designer, informaatiomuotoilija, organisaatiomuotoilija tai mitä tahansa päättyen muotoilijaan tai designeriin. On kuitenkin hyvä muistaa että vaikka trendejä voi seurata titteliä vaihtamalla, toimivuutta ja kokemuksia synnytetään todellista arvoa tekemällä, viemällä sanat tekoihin.

Muotoilua on turha paeta. Tullaankin tarinan opetukseen. Muotoilu saa sinut ja minut kiinni viimeistään nyt. Riippumatta siitä, mitä mieltä itsestäsi tai koko asiasta olet, mikäli tavalla tai toisella vain olet mahdollistamassa kohtaamista kysynnän ja tarjonnan välillä, toiminnallasi on vaikutusta. Kädenjälkesi kiteytyy viimekädessä asiakkaan tai loppukäyttäjän toiminnassa ja tämän ajattelussa syntyvässä kokemuksessa. Seuraava pitämäsi kokous, kirjoittamasi koodirivi ja lausumasi sana luovat kokemuksen. Et voi päättää tuota kokemusta, mutta voit vaikuttaa sen syntymiseen. Sinä olet muotoilija. Ainoaksi päätettäväksi asiaksi jääkin, millainen.

”Sinä olet muotoilija, mutta millainen?”

Aloita heti!

Kun viimeistään nyt tiedät, että teet joka tapauksessa muotoilua, voit alkaa työskennellä muotoilijana tietoisesti. Miten vetämäsi kokous toimii, jos tarkastelet sitä osallistujien silmin? Millainen kirjoittamasi koodirivi on, jos tarkastelet sen toimivuutta sekä ohjelmiston käyttäjän että kanssakehittäjien näkökulmasta? Millainen seuraava tervehdyksesi on, jos ajattelet asiaa kohtaamasi henkilön kokemusmaailmasta käsin? Päivitä rohkeasti tittelisi ja aloita.

 

Tämä artikkeli on julkaistu tietojärjestelmätyön asiantuntijalehti Sytykkeen palvelumuotoilun teemanumerossa alkukeväästä 2016. Lue koko lehti tästä.

Minä, muotoilija

Kuulas syysaamu, Helsinki, klo 8:12.

Kävelen reippain askelin rautatieasemalta  heräilevän keskustan läpi kohti Kaartinkaupunkia ja vajaan tunnin päästä alkavaa uuden projektin ensimmäistä työpajaa, jota olen vetämässä. Esplanadin puiston kulmilla puhelimeni soi. Yllätyksekseni soittaja on asiakkaani yhteistyöorganisaatiosta, palvelumuotoilujatiimin johtaja. Heidän muotoilijansa on mukana projektissa tuomassa näkökulmaa tekemiseemme ja arvioimassa sitä. Yhteisen suunnittelupöydän ääressä on yhdessä pyöritelty projektia ja  on ollut Kuvio on lupaava.

Sen lisäksi, että kohtuullisen harvoin minulle soitetaan näin aikaisin, yllätyn myös kohtuullisen suorasta minulle esitettävästä kysymyksestä: ”Mitä muotoilu on? Mitä se minulle tarkoittaa? Mistä muotoiluosaamiseni tulee?”. Ajatukseni ovat olleet tiukasti pian alkavassa aamupäivän koitoksessa, joten naurahdan perin fundamentille kysymykselle, etenkin kun se esitetään tähän aikaan päivästä. Soittajaa asia kuitenkin kiinnostaa työnsäkin puolesta. Ja aivan oikein, aihe on pohjimmiltaan erittäin kiinnostava.

Kerron ajattelevani muotoilua kokonaisvaltaisena asioiden kehittämisenä, joka lähtee liikkeelle käyttäjien ymmärtämisestä. Se ei ole pelkkää ulkoasua tai visuaalista ilmettä vaan sitä, miten asiat toimivat. Olemme jo aiemmin esittäytyneet ja tutustuneet, mutta kertaan oman taustani. Olen kasvatustieteilijä, lähestyn kehittämistä erityisesti ihmisten ja sisältöjen kannalta. Sanon myös, etten ole tavannut nimittää itseäni muotoilijaksi. Se ei ole tuntunut oikealta käsitteeltä. Jonkinlainen rajanveto visuaalisiin suunnittelijoihin, teollisiin muotoilijoihin ja arkkitehteihin – niin sanotun perinteikkäämmän muotoilutaustan omaaviin tekijöihin – on tullut tittelimielessä pidettyä.

”Sanon, etten ole tavannut nimittää itseäni muotoilijaksi.”

Rupattelemme hetken aiheesta. On helppoa todeta nykytilanne, jossa muotoilusta on tullut runsaasti viljelty käsite, ja on suorastaan trendikästä kutsua itseään muotoilijaksi. Viime vuosien aikana on myös tullut havaittua, että käsitteet ja teot eivät kaikistellen ole linjassa. Trendien hurmassa on houkutus laittaa tittelit uusiksi aika hepposinkin perustein ja ilman niiden syvempää ymmärrystä. Siltä tuo on välillä näyttänyt.

Puhelu päättyy ja jatkan työpajaan. Aamuinen keskustelu jää kuitenkin pyörimään mieleen. Havahdun siihen, etten loppujen lopuksi ole paljonkaan omaa muotoilijaidentiteettiäni pohtinut – ja juuri muotoilijan näkökulmasta. Pohdinta saa kipinää pitäessäni opiskelijoilleni tuntia käyttäjäkokemuksen perusteista. Käyttäjä- tai asiakaskokemus on muotoilun ydinkäsitteitä, joihin tekeminen ja tulokset lopulta kiteytyvät. Johdattelen opiskelijat ajatuskulkuun, että jos muotoilun perusajatus on loppukäyttäjien elämän parantaminen, ja jos joku pyrkii tätä tekemään, eikö hän itse asiassa ole myös muotoilija. Joku on sanonut, että opettaminen on paras tapa oppia.

”Opetan, että jokainen, jonka tekemisellä on vaikutusta asiakkaiden tai käyttäjien elämään, on muotoilija.”

Opin aikoinaan näppärän strategiaharjoitteen, jossa keksitään itselle oman tekemisen todellista luonnetta ja erityisyyttä kuvaava titteli. Menemättä nyt titteleihin, harjoituksella on viesti myös identiteettipohdintaan; olet sitä mitä olet. Mikäli lopulta ajattelen muotoilusta näin ja opetan näin, miksi en siis myös puhuisi itse näin.

Minä olen muotoilija.

Paluu juurille

Päiväkirja oppimisesta. Itse asiassa jos tarkkoja ollaan, pidän jokaista päiväkirjaa oppimispäiväkirjana. Jokainen kirjoitus on yhdenlainen matka kirjoittajansa oppimiskokemuksiin. Oppiminen on pohjimmiltaan muutosta ihmisen ajattelussa ja toiminnassa. Ihmisen ajattelu toimii 247, jolloin myös oppimista tapahtuu jatkuvasti. Toinen juttu on, missä määrin ihminen on tietoinen omasta oppimisestaan. Kirjoittajien voisi ajatella tiedostaneen jotain, koska tarve oman ajattelun, havaintojen ja huomioiden jakamiseen on syntynyt. Kirjoittaminen myös pakottaa ymmärtämään – mitä yritänkään tekstilläni sanoa.

Oppimisesta on tulossa ja jo tullut yksi päivän muotikäsitteistä. Oppimisen kaikkiallisuuden pohjalta tämä on hieman nurinkurista. Toisaalta jos asiaa tarkastellaan oppimisen arvonluonnin näkökulmasta – siis siitä, miten tunnistamme, ohjaamme ja hyödynnämme erilaisia oppimistapahtumia – oppimisen kenttä isossa mittakaavassa tuntuu vasta ottavan askelia todelliseen potentiaaliinsa. Tämä on sekä hienoa että kiinnostavaa ottaen huomioon, että lopulta kyse on kehittymisestä, etenemisestä, kyvykkyyksien lisäämisestä ja paremmaksi tulemisesta, mikä on kaikkien elinvoimaisten yksilöiden ja organisaatioiden yhteiskunnallisen elossapysymisen perusedellytys.

Useat tänä päivänä esillä olevat toimintafilosofiat tai -tavat korostavat oppimista. Itse asiassa oppiminen on niiden ydintavoite. Ajatellaan esimerkiksi paljon esillä olevia Leania, palvelumuotoilua tai ketteryyttä. Niiden kaikkien tavoitteena on luoda ymmärrystä siitä, missä nyt mennään, miksi ja miten siitä edetään. Ymmärryksen luominen vaatii tietoisuutta sekä tämän hetken tilasta että matkasta, minkä kautta asiat kehittyvät. Mitä parempi tietoisuus ja ymmärrys syntyy, sitä paremmat edellytykset on onnistua. Ja jos ei onnistuta, sekin on ennen kaikkea oppimiskokemus. Oppiminen on muutosta.

Enpä olisi reilut kymmenen vuotta sitten kasvatustieteen maisteriopintoja tehdessä arvannut, minne ala minua vie. Vielä vähemmän ymmärsin, millaisen ilmiön ja toimialan äärellä lopulta olinkaan. Oppimiskokemus isoimmasta päästä.