Artikkelit

Mistä tarinasta sinut muistetaan vuonna 2019?

Hyvää alkanutta vuotta! Vuoden energisin hetki on käsillä. Ainakin minusta aluissa on aina erityistä voimaa. Alku on hetki, jossa kaikki on mahdollista. Se virittää mielenkin uudelle taajuudelle. Vuodenvaihde on muutenkin erityinen. Kalenterin vaihtaminen saa automaattisesti pohtimaan niin mennyttä kuin tulevaa. Takana ja edessä on 365 ainutlaatuista päivää. Mutta mitä ainutlaatuista niiden tuloksena syntyi tai tulee syntymään?

Olen itsekin muistellut taaksejäänyttä vuotta. Viime vuoteen tuntui mahtuneen useampia erityisiä tapahtumia: sain todistaa uuden elämän ihmettä perheen kasvaessa, laajensin koulutustyön reviiriä Etelä-Afrikkaan, elin poikieni kanssa todeksi unelmia metsäöistä ja Lapin mehtuureissuista, ihmettelin esikoisen koulun aloitusta, iloitsin kurssillani opiskelijoiden tekemästä 1809€ myynnistä, sain kokea vaaran tunnetta yhdessä asiakkaan kanssa tekoälyn polulla, kävin tulevaisuudessa, tapasin poikkeuksellisen positiivisella asenteella varustettuja osaajia, harmittelin vähiin jääviä hetkiä vanhojen ystävien kanssa, vaiheessa olevaa talon remonttia, vähiä yöunia ja hyydyksissä olevia omia projekteja.

Minulla oli hetkeni. Sinulla omasi. Kohokohtien muistelu lämmittää mieltä, mutta ei tee täysin oikeutta arjen ainutlaatuisuudelle. Minusta jokainen päivä ylä- ja alamäkineen on uniikki. Yksityiskohtien tasolla tapahtuu aina jotain uutta ja ihmeellistä. Yksityiskohdat jäävät vain helposti huomaamatta arjen sumentaessa näkökykyä. On niin vaikea olla läsnä ja nähdä. Seisahtuminen menneen äärelle sai pohtimaan, mitä lopulta muistan menneestä vuodesta vuoden, kahden tai vaikka kymmenen päästä? Kokemukset lasten kanssa todennäköisesti. Muusta en tiedä. Moni asia tulee unohtumaan tai muistijälki ainakin haalistumaan. Vuodesta 2017 muistan jotain, mutta esimerkiksi vuodesta 2016 en pysty tältä istumalta nimeämään juuri mitään.

Aloita vuosi loppu mielessä

Onko ylipäänsä tarkoitus, että vuosista, kuukausista, viikoista tai päivistä jäisi muistijälkiä? Oman elämän merkitystä pohtiessa en panisi pahaksi, vaikka niistä olisi tarinoita kerrottavana. Nimenomaan tarinoita, joilla kiinnittää omaa polkua, tekemistä, olemista, kasvua ja kehittymistä aikaan. Jotain, johon palata uudelleen ja jonka päälle rakentaa lisää. En vastusta elämänkokemuksiini karttuvaa rikkautta.

Jotta vuosi 2019 jättäisi jälkeensä elikelpoisia muistijälkiä, juuri nyt on oikea hetki työstää alkanutta vuotta. Jo edesmenneeltä yrittäjältä ja valmentajalta Jim Rohnilta on jäänyt eloon hetkeen sopiva ytimekäs elämänohje:

Älä aloita päivää ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita viikkoa ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita kuukautta ennen kuin olet päättänyt sen.
Älä aloita vuotta ennen kuin olet päättänyt sen.

Jotta tulevista hetkistä voi tulla onnistuneita (muutenkin kuin sattumalta), ne tulee ensin suunnitella. Suunnittelu on vaihtoehtoisten tulevaisuuksien näkemistä ennakolta. Se on omiin päämääriin tähtäävien polkujen rakentelua. Elämässä, olipa kyse työstä, huvista tai rakkaudesta, päätyy aina jonnekin. Mutta onko se paikka, johon lopulta haluaa päätyä? Suunnittelu ei takaa onnistumista, mutta kohentaa todennäköisyyksiä.

Uudenvuoden alussa en keksi arvokkaampaa kysymystä niin itselleni kuin sinulle:

Missä haluat haastaa itseäsi ja kasvaa piirun verran pidemmäksi vanhempana, puolisona, ystävänä tai ammattilaisena? Missä haluaisit nähdä itsesi vuoden 2019 lopussa? Aloita siitä!

Tarinat syntyvät aina jonkun tekemänä

Hyvät tarinat kirjoitetaan siis ainakin osin etukäteen. Innostava idea saa kummasti kampeamaan tekemisen syrjään. Ihminen liikahtaa dopamiinin voimalla, mihin jo positiivinen ajatus auttaa. Vaikka ideat ovat otollisia tarinan lähteitä, todellisiksi ajan hammasta kestäviksi legendoiksi ne muuttuvat vasta toteutuessaan. Idea kalpenee aina toteutuksen rinnalla. Harvaa lopulta kiinnostaa suunnitelma, jos vaihtoehtona on myös jotain tehtyä. Alkuperäiseen tavoitteeseen pääsylläkään ei välttämättä ole väliä, jos yritys on jalostanut meitä ja tuottanut olemassaoloamme kohottavia merkityksiä.

Tarina tarvitsee siis sisältöä – ideoita ja tekoja. Tarina tarvitsee myös tekijän, subjektin, tarinankertojan, jonkun joka välittää sisältöä eteenpäin. Tarina voi olla yhtälailla hiljaa mielessä itselle kuiskattu miete kuin koko maailmalle julistettu todistus saavutuksista. Kertoja voi myös olla joku muu. Täysin ventovieras saattaa inspiroitua tarinastasi niin paljon, että haluaa jakaa sen omalle viiteryhmälleen.

On erilaisia tarinoita ja kaikilla niillä on paikkansa ja arvonsa.

Mutta miten synnyttää tarinoita, jotka muistetaan vielä kymmenen vuoden päästä? Mitä ainutlaatuista tänä vuonna voisi tapahtua, jolla on hyvä syy tulla kerrotuksi vuosien päästä? Se on jotain, mitä ei ollut viime vuonna. Se on myös jotain, mikä tapahtuu tänään, huomenna, ylihuomenna ja sen jälkeen. Se on kasvutarina. Aluksi täytyy kuitenkin pysähtyä, katsoa loppuun ja sitten tähän hetkeen.

Missä siis haluaisit nähdä itsesi vuoden 2019 lopussa? Mihin se vie sinut nyt?

Vielä kerran: Hyvää alkanutta vuotta!

Tulostavoitteet vai tuloksentekotavoitteet?

Sitä saa mitä tilaa. Ja sitä saa, mitä mittaa. Tulostavoitteilla tuppaa olemaan yhteys tuloksiin. Riittävän kontrolloidut ja/tai motivoivat tavoitteet laittavat ihmisen kulkemaan tiettyyn suuntaan. Kaikki on hyvin, kunnes kaikenlaiset satunnaiset muuttujat ilmaantuvat häiritsemään itse toimintaa. Asiakkaat, esimiehet, kollegat, perhe ja arki kaikessa kirjavuudessaan tuottavat tuloksentekijälle helposti kaikenlaista muuta tekemistä, jolloin on vaarana hukata kurssi ja päätyä tulosta nakertavan toissijaisen toiminnan ja puuhastelun äärelle. Ja sitähän tulee. Mikään ei ole arjessa niin varmaa kuin vaihtelu.

Alkuvuodesta tuli kirjoitettua fokusoinnista ja samalla tehtyä lupaus työskennellä fiksummin. Oleellinen osa muutaman vuoden takaista elämäntaparemonttia oli keskittyä omiin tulostavoitteisiin. Omaksuin silloisen coachin esittelemän viiden kohdan menetelmän. Ideana siinä on asettaa enintään viisi pitkän tähtäimen tavoitetta, joista johtaa enintään viisi kuukausitavoitetta, joista johtaa enintään viisi viikkotavoitetta, joista johtaa enintään viisi päivätavoitetta. Yksinkertainen viiden kohdan systeemi, joka ei vaadi kuin muutaman minuutin päivittäistä pysähtymistä ja ennakkosuunnittelua. Sainkin sen mukavasti toimimaan ja arki oli pykälää selkeämpää. Innostuin myös tekemään menetelmästä itselleni päiväkirjan, jolla suunnitella ja dokumentoida päivittäistä tekemistä.

Ovatko tavoitteet oikeat?

Tämä kuten mikään muukaan systeemi ei ole vapaa aiemmin mainituista satunnaisista muuttujista. Analysoidessani omaa tuloksentekokykyäni huomasin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin aloin lepsuilla tavoitteenasetannan kanssa. Päivittäinen suunnittelurutiini oli löystymässä. Erityinen uhka tälle olivat toisaalta poikkeuksellisen kiireiset ajanjaksot, toisaalta lomat. Niin helppoa kuin muutamasta minuutista on pitää kiinni, niin helppoa niistä on myös livetä. Toiseksi huomasin tekeväni asioita agendani ulkopuolelta. Joko siis olin asettanut väärät tavoitteet tai sitten en vain seurannut niitä riittävän kurinalaisesti.

”Tulokset eivät ole syy vaan seuraus.”

Mikä siis on hyvä tavoite? Jos tarkkoja ollaan, tulokset eivät ole syy vaan seuraus. Ja se, miten tulokset tehdään, on syy, ei seuraus. Pelkkien tulostavoitteiden tarkastelu ohjaa siis tarkastelemaan seurauksia. Mutta mistä hyvät tai huonot tulokset lopulta johtuvat? Hallittu ja pitkäkestoinen tuloksentekokyky tulee kyvystä hallita tekemistä tulosten takana. Tällaiselle tekemiselle on myös hienompi nimi, strategia. Se on toimintatapa vision ja tulosten välissä. Strategiasta riippuen fokus on sitten joko enemmän tai vähemmän syy-tekijöiden hallinnassa, ymmärtämisessä ja kehittämisessä.

Yksinkertaisin tapa arvioida oman strategian kyvykkyyttä on arvioida, miten hyvin tulosten takana olevat syy-tekijät on tunnistettu. Mistä tulos siis johtuu? Miksi saadaan, mitä saadaan? Strateginen kehittämisaskel on sitten pyrkiä vaikuttamaan noihin tekijöihin. Ja jos syytekijöiden tunnistaminen on haastavaa, ensimmäinen askel on selvittää ne.

Ovatko tavat oikeat?

Otin siis tälle vuodelle erityiseen tarkasteluun mahdollistajat tulosten takana. Asetanko ylipäänsä itselleni oikeita tavoitteita ja työskentelenkö oikein niiden eteen. Tunnistan kehitettävää molemmissa.

Käyttämässäni viiden kohdan menetelmässä on ideaa. Jotta isompiin (pitkän aikavälin) tavoitteisiin on helpompi päästä käsiksi, niitä on loogista pilkkoa pienempiin. Etenkin viikko- ja päivätavoitteet ovat hyvinkin kompaktia konkreettista tekemistä. Tässä piilee kuitenkin vaara, jonka tunnistin luettuani äskettäin amerikkalaisen huippu-urheiluvalmentaja Christopher Sommerin ajatuksia tavoitteenasetannasta. Hänen vinkkinsä oli keskittyä yhteen pitkäntähtäimen tavoitteeseen. Pienissä välitavoitteissa on riski livetä tekemisessä sivuraiteille. Sitoutuminen yhteen päätavoitteeseen tarkoittaa sitoutumista yhteen tavoitteeseen. Vaikka menetelmässäni pienemmät tavoitteet ovat alisteisia päätavoitteelle, voiko tämä pilkkominen itse asiassa himmentää suurta maalia. Riski alkaa moninkertaistua, jos tavoitteita on useampia. Esimerkiksi työhön ja perheeseen liittyvät tavoitteet lisäävät oitis haastetta mielen kirkkauteen. Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.

”Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.”

Tavoitteiden lisäksi aloin tarkastella kriittisesti itse strategiaa eli toimintatapaani tavoitteiden takana, mistä paljastuikin yksi perustavanlaatuinen puute. Päiväkirjaa selailtuani huomaan tavoitteideni olevan hyvin tuloskeskittyneitä. Etenkin huomio kiinnittyy pidemmän tähtäimen kuten puolivuosittaiseen ja kuukausittaiseen tavoitteenasetantaan. Tulokset ovat kuitenkin seurauksia. Syytekijät olivat jääneet paitsioon.

Tehokkuus ja tuottavuus ovat olleet viime vuosien self-help -buumin eräs teema. Aiheesta on pukannut jos jonkinlaista kirjaa ja nettivalmennusta (ja sellaiseen nämäkin postaukset ovat kallellaan). Muuan hitti oli Charles Duhiggin Tapojen voima (Power of Habit), joka mielestäni ansiokkaasti ruoti inhimillistä automaattiohjaustamme. Asiat tapahtuvat tapojen ohjaamina samanlaisina päivästä ja viikosta toiseen ilman sen suurempaa ponnistelua. Tuska, ja etenkin henkinen sellainen, tulee lähinnä tyytymättömyydestä tuloksiin ja epätoivosta saada muutosta aikaan. Näin, olipa kyse työnteosta, syömisestä tai kunnon kohottamisesta. Yksittäisiä ponnistuksia toki voidaan ottaa suuntaan jos toiseen, mutta mikäli siitä ei seuraa pitkäkestoista arjessa tapahtuvaa eri tavalla tekemistä, lopullinen vaikuttavuus jää laihaksi. Pahimmillaan olemme takaisin lähtöpisteessä. Pitkäkestoinen tulos tehdään tavoilla. Joka pystyy hallitsemaan ja muuttamaan tapojaan, pystyy myös tulostaan kehittämään.

Ja ehkä tässä oli omakin ongelma. Tavoitteideni keskittyessä tuloksiin, tapani eivät saaneet sitä muutospainetta, mitä tulokset edellyttivät.

Vähemmän tulostavoitteita, enemmän tapatavoitteita

Tavat ovat arjen tulosstrategia. Sen puoleen tavoitteet ovat itsessään yksi tämän vuoden tavoitteeni. Sommersin coachaamalla tiellä yritän pelkistää päätavoitteita ja karsia välitavoitteiden määrää. Sen sijaan päiväkirjalla saavat sijaa tapojen muuttamiseen tähtäävät tavoitteet; siis asiat, joilla uskon olevan eniten merkitystä lopulliseen tuloksentekoon. Arjen suunnittelun osalta muutos rutiineissa ei ole iso, mutta kuitenkin totaalinen. Siis radikaali muutos minimaalisella ajankäytöllä.

Aika näyttää, miten strategia puree ja tulos kehittyy.