Artikkelit

5670 tuntia

Elätkö arkeasi korkeakoulumaailmassa? Oletko kehittämässä ammatillista kyvykkyyttäsi tai ansaitsemassa elantoasi uuden tiedon ja osaamisen äärellä? Oletko ajatellut, millaisen ajallisen panostuksen äärellä olet? Aika on ihmisen arvokkain yksittäinen resurssi. Se on myös tasa-arvoisin resurssi. Vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ja vuodessa sitä on jokaisella täsmälleen saman verran. Aika jos mikä yhdistää ja saattaa ihmisiä samalle viivalle ajasta, paikasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Ja se kuluu. Aika on ihmiselämän ehtyvä luonnonvara, joten sen käyttöön on perusteltua kiinnittää huomiota.

Korkeakoulututkinnon laajuus on 210 opintopistettä. Laskennallisesti tämä tarkoittaa 5670 tuntia työtä oman osaamisen kehittämiseksi. Ennen korkea-astetta opiskelija on jo peruskoulussa ja toisella asteella kuluttanut koulun penkkiä pitkälti toistakymmentä tuhatta tuntia. Ajattelipa asian miten päin tahansa, opiskeluun sitoutuu merkittävästi aikaa. Elinikäisen oppimisen hengen mukaisesti tunnit eivät myöskään jää siihen.

Tästä tuli mieleen Malcolm Gladwellin muutama vuosi sitten kirjassaan Outliers popularisoima ajatus 10000 tunnin säännöstä. Sen mukaan huippuhyväksi jossain asiassa tuleminen ei ole niinkään kiinni synnynnäisistä ominaisuuksista vaan panostuksista osaamisen kehittämiseen oikeanlaisessa ympäristössä. Genetiikkaa tärkeämpää on, mitä ihminen tekee tullakseen joksikin. Väitteensä tueksi Gladwell referoi tutkimuksia elämän eri osa-alueilta; taiteista, tieteestä, taloudesta ja urheilusta. Lähestymistapa on vetävä. Huippuosaaminen vaatii 10000 tuntia harjoittelua. Keskimääräisiä 40 tunnin työviikkoja tekemällä tämä tarkoittaa noin viiden vuoden harjoittelurupeamaa. Todellisuudessa harva pystyy keskittymään pelkkään harjoitteluun, joten käytännössä puhutaan kymmenen vuoden aikajänteestä.

Homo Exercens

Lahjakkuus nousee usein esiin puhuttaessa ihmisten osaamisesta, erityisesti huippuosaamisesta ja sen kehittämisestä. Ammattilaisurheilussa etsitään huippulahjakkuuksia. Television laulukilpailuissa kysellään ”talentin” perään. Liike-elämässäkin puhutaan talent managementista. Tästä syntyy helposti ajatus osaamisesta, jota jollakin henkilöllä vain on ja jollain toisessa ei ole. Kukapa ei olisi kuullut itsensä tai jonkun toisen sanovan, ettei osaa jotain, koska ei ole siinä lahjakas. Vastaavasti jotain toista pidetään hyvänä, koska tämä on lahjakas.

Todennäköisesti olet kuullut Wolfgang Amadeus Mozartista säveltämässä ensimmäistä teostaan ainoastaan 4-vuotiaana. Kuulostaa lapsineroudelta. Ihmistä ei äkkiseltään pidetä tavallisena kuolevaisena, jos tämä aloittaa sävellystyön ikätovereiden kulkiessa vielä vaipoissa. Se, mitä historiankirjoituksesta tiedetään, antaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman tapahtuneelle. Wolfgang syntyi perheeseen, jossa musiikki oli intohimo. Hän eli kodissa, joka oli täynnä soittimia. Hänen isänsä oli muusikko ja säveltäjä, minkä lisäksi hänellä oli musiikkia harrastava isosisko. Pikku-Mozartin elämä oli siis kyllästetty musiikilla ja musiikkia rakastavilla ihmisillä. Mitä ihmislapselle tekee ympäristö, jossa lelut ovat soittimia, ihmiset ympärillä soittavat ja laulavat ja ennen kaikkea, oma isä on intohimoinen muusikko, joka asettaa oman lapsensa innostamisen ja tukemisen musiikin pariin oman uransa edelle? Kaava ei ole uniikki. Monien huippuosaajien jälkikasvu jatkaa vanhempiensa viitoittamalla tiellä.

Helsingin Sanomat (17.11.2018) julkaisi kiinnostavan artikkelin laulutaidottomuudesta. Siinä omasta mielestään laulutaidoton toimittaja selvitti, onko tällä mahdollista oppia laulamaan muutakin kuin nuotin vierestä. Artikkelissa haastatellut tutkijat ja laulunopettajat avasivat laulutaidon taustoja. Tutkimusten mukaan alle 5% väestöstä on synnynnäinen amusia eli sävelkuurous. Tämä tarkoittaa laulamisen suhteen tekemätöntä paikkaa, sillä henkilö ei erota korkeita ja matalia säveliä toisistaan. Ihmisillä voi olla muitakin hahmotusongelmia. Eräs ongelma on hahmotuslukko, jossa henkilö kyllä erottaa, jos joku toinen laulaa väärin, mutta ei sitä, jos itse tekee niin. Hahmotuslukosta voi kylläkin vapautua oikeanlaisella harjoittelulla. Tässä kohtaa ei liene enää yllätys, että ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy laulutaidottomuuteen on harjoittelun puute. Äänihuulet on lihas, joka tottelee treeniä siinä missä hauiskin.

Tämän hetken ymmärryksen mukaan genetiikka voi antaa 40-70% vetoavun musikaalisuuteen. Musikaalisuustestien perusteella väestön musikaalisuus puolestaan jakaantuu jotakuinkin normaalijakauman tavoin. Kun ajatellaan koko musiikin kirjoa, absoluuttista paremmuutta laulutaitoon on kuitenkaan paha asettaa. Vertaapa vaikka Beyoncéa, Bob Dylania, Johnny Rottenia, Eninemiä tai Max Cavaleraa. Jokainen on pärjännyt laulutaidollaan – tai siitä huolimatta.

Palataanpa vielä hetkeksi Mozartiin. Hänellä nimittäin tiedetään olleen myös absoluuttinen sävelkorva. Wolfgang siis osasi kertoa, mikä sävel soi näkemättä itse soitinta. Absoluuttinen sävelkorva on jokseenkin täysi vastakohta amusialle, ja perin harvinainen, sillä se on vain noin joka 10000:lla ihmisellä. Kuulostaa synnynnäiseltä ominaisuudelta. Mutta tiedätkö mitä: Japanissa tehtiin 2010-luvun alussa tutkimus, jossa 24 sattumanvaraisesti valittua 2-6-vuotiasta lasta osallistui ohjelmaan, jossa harjoiteltiin tunnistamaan pianolla soitettuja säveliä. Osalla ohjelma kesti vuoden, osalla puolitoista sisältäen 4-5 lyhyttä harjoitustuokiota päivässä. Ohjelman päätteeksi jokaiselle lapselle oli kehittynyt absoluuttinen sävelkorva. Tieteen nimissä on tehty monta muutakin koetta, jossa ihmiset ovat treenanneet suoriutumaan jos jonkinlaisista alun alkaen äärimmäiseltä kuulostavista tehtävistä. Tätäkin kiinnostavampaa on, että tieteellisesti on tutkittu lukuisa joukko intohimoisesti omaan osaamiseensa ja sen kehittämiseen suhtautuvia ihmisiä, joiden kyvykkyyttä ei voida selittää synnynnäisellä lahjakkuudella vaan harjoittelulla.

Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

On inspiroivaa ajatella lahjakkuutta myyttinä, joka on voitu tieteellisesti murtaa. Emme ole predestinoituja geneettiseen kohtaloomme. Oma kasvuympäristö voi antaa suunnan tulevaisuudelle, mutta ratkaiseva tekijä on halu ja kyky harjoitella. Osaaminen – huippuosaaminen mukaan lukien – on taitoa, joka on hankittavissa. Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

10000 tuntia ei riitä

Taidot eivät ole synnynnäisiä lahjoja, jotka joku on vain saanut. Sen sijaan kyky harjoitella on lahja, joka on meissä kaikissa. Ajattele esimerkiksi lasta, joka leikin ja lukemattomien toistojen kautta jaksaa kehittää omaa kykyään ottaa haltuun uusia leluja, pelejä tai välineitä. Harjoittelun lahjan realisointiin tarvitaan tunteja, mutta yksin nekään eivät riitä.

Gladwellin 10000 tunnin säännön keskeinen innoittaja oli vuonna 1993 Floridan yliopiston psykologian professorin Anders Ericssonin kollegojensa kanssa toteuttama tutkimus, jossa selvitettiin berliiniläisessä taideyliopistossa opiskelevien viulistien osaamista ja sen kehittymistä. Mikä erottaa maailmanluokan solistit orkesterimuusikoista tai musiikin opettajista? Kasvuympäristö ja synnynnäinen lahjakkuus on voinut sysätä henkilön musiikin polulle, mutta huippusuoritusta lähestyvän osaamisen osalta tutkimus todisti tuhansien tuntien harjoittelun puolesta. Pelkät tunnit eivät kuitenkaan riitä. Tuntejakin enemmän tutkimus todisti oikeanlaisen, tarkoituksellisen harjoittelun puolesta. Tarkoituksellinen harjoittelu tarkoittaa keskittynyttä, yksityiskohtiin paneutuvaa ja toistoihin perustuvaa treeniä. Se on laadukasta ajankäyttöä oman osaamisen kehittämiseksi näytösten ulkopuolella. Ja juuri harjoittelun laadun todettiin erottavan huippuviulistit kaikista muista.

Harjoittelu tuottaa osaamista. Mekaanisen toiston sijaan tarkoituksellisen, tietoisen harjoittelun varsinainen vaikutus on osaamisen kehittymistä tukevien mielenmallien rakentumisessa. Kyky tunnistaa oman harjoittelun vaikutukset omassa kehittymisessä on ratkaisevaa matkalla kohti omia osaamisen äärirajoja ja niiden rikkomista. Kehittyminen on voitu tieteellisesti todentaa myös muutoksissa ihmisen aivoissa. Keskittyneen harjoittelun seurauksena neuroverkko kytkeytyy uudelleen.

Ericsson yhdessä Robert Poolen kanssa on avannut huippuosaamisen taustalla olevia mekanismeja vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Peak. Tieteellisesti on pätevää väittää, että kenestä tahansa voi tulla huippuosaaja, kunhan olosuhteet, harjoittelu ja sitoutuminen ovat kunnossa. Ericssonin ja Poolen mukaan huipputuloksiin tähtäävään harjoitteluun tarvitaan:

  • Selkeä tavoitetila. Voitko kehittyä johonkin suuntaan, jos et tiedä mikä suunta on ja milloin tiedät olevasi perillä?
  • Tavoitteesta johdettua harjoittelua, jossa pureudutaan osaamisen yksityiskohtien hiomiseen geneerisen harjoittelun sijaan. Harjoittelu on askellusta nykytilasta tavoitetilaan.
  • Valmennusta. Tiedätkö yhtään Liiga- tai NHL-jääkiekkoilijaa, jolla ei olisi valmentajaa? Kuinka monta puulaakipelaajaa tiedät, joilla on valmentaja? Valmentaja auttaa harjoittelemaan tarkoituksenmukaisesti.
  • Omalla epämukavuusalueella – tai paremminkin omalla ikävyysalueella, kuten olen kuullut tämän nerokkaasti sanoitettavan – työskentelyä. Kasvu tapahtuu oman osaamisen äärirajoilla. Vaatii sinnikkyyttä viettää aikaa siellä, missä ei ole aina kivaa.
  • Keskittynyttä harjoittelua. Keskittyminen luo mielenmalleja, joiden avulla tunnistaa yksityiskohtia omasta harjoittelusta ja sen vaikutuksista.

Miten 5670 tuntia käytetään?

Ihmisen kehittymispotentiaali on ihmeellinen. Tämä myös herättää ajatuksen, kuinka paljon tuota potentiaalia lopulta elämme tai pyrimme elämää todeksi. Aikoinaan minuun kolahti ajatus, että elämän tarkoitus ei ole onnellisuus (eikä 42 :), vaan oman tarkoituksen täydeksi ja todeksi eläminen.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on nostanut pienen pohjoisen kansan maailman maineeseen ja ainutlaatuiseen hyvinvointiin. Sen lisäksi, että meillä on ymmärretty panostaa koulutukseen, se on myös onnistuttu tekemään tavalla, joka nostanut koko kansan sivistystä ja osaamistasoa. Systeemimme ei ole kuuluisa huippuyksilöistä. Se on kuuluisa jokaisen kansalaisen mahdollisuudesta kehittää osaamistaan maailman mittakaavassa poikkeuksellisen korkealle tasolle. Ainakin minusta huippuyksilöitä kiinnostavampaa on, miten jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tavoitella omaa huippuaan.

Mutta kuinka täydeksi erilaisista lähtökohdista tulevat ja erilaisiin päämääriin tähtäävät tulevaisuuden osaajat potentiaaliaan elävät? Miten autamme haastamalla riman nostossa ja valmentamalla kohti oman kasvun rajoja, ja ylikin? Miten 5670 tuntia käytetään?

Omaksi parhaaksi. Yhteisön parhaaksi. Maailman parhaaksi.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio

Olen kyllä onnekas, kiitos ehkä sinunkin. Nimittäin suomalaiset veronmaksajat kustantavat ison siivun siitä, että saan tehdä työtä maailman arvokkaimman asian äärellä. Kaiken kestävyysvajeen ja leikkausten jälkeenkin meillä on kyllä käsittämättömän hieno yhteiskunta. Koulutusinstituutiomme on yksi parhaista lahjoista, joita maa voi kansalleen antaa. Ja minä saan olla osa tuota lahjaa. Mahdollisuus tehdä itseään isompaa työtä toisten rahoilla ihmetyttää aina kun sitä ajattelee.

Ensimmäinen vuosi korkeakoulutuksen kentällä laittoi pohtimaan omaa ammatillisuutta ja paikkaa yli ajan rakentuvassa opettajuuden suorastaan ylimaallisessa kollegiossa. Aiheesta tuli aikanaan kirjoitettua. Jalat vapisevat edelleen, kun asiaa ajattelee. Nyt pari vuotta myöhemmin tuli tarve jatkaa juttua. Ei kuitenkaan opettajuudesta vaan pedagogiikasta.

Pedagogiikka, kantasanoiltaan kreikan paidia (”lapset”) ja ágō (”johtaa”), on koulumaailman taikasana, joka tarkoittaa opetustoiminnan keskeisiä periaatteita ja käytäntöjä. Pedagoginen puhe haiskahtaa äkkiä institutionaaliselta jargonilta, mutta todellisuudessa siinä ollaan koulutustoiminnan ytimessä. Koulutuksessa on kyse oppimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Ilman pedagogiaa voisimme vaihtaa tarinoinnin aivan toisille toimialoille. Kaikkien taloudellisten uhrausten myötä keskeinen kysymys onkin, millaista pedagogiikkaa tässä maassa, erilaisissa koulutusorganisaatioissa ja allekirjoittaneenkin päivittäisissä aktiviteeteissa toteutetaan.

Entäpä jos…?

Viime vuodet pääosa leivästä on tullut juuri pedagogiikan toteuttamisesta. Arki onkin tarjonnut hyvän määrän peilauspintoja oman oppimiskäsityksen tarkasteluun ja käytäntöön viemiseen erilaisten koulutusaktiviteettien suunnittelun, toteuttamisen ja kehittämisen myötä. Tämä on laittanut pohtimaan myös omaa työtapaa. Muistan kuinka nuorempana kasvatustieteen opiskelijana intoilin teorian äärellä. Tulevat vuodet hakeuduin töihin, joissa todellisuutta saattoi katsoa sopivan välimatkan päästä. Nyt on oltu hyvä tovi kädet savessa.

Matkalle onkin mahtunut innostavia juttuja. Samalla huomaan niin itsessäni kuin taipaleelle osuneissa kollegoissa säännöllistä tyytymättömyyttä nykytilaan. Kyse ei ole valituksesta. Kollegio nimittäin koostuu intohimolla ja asiaan kuuluvalla vakavuudella työhönsä ja sen kehittämiseen suhtautuvista arjen sankareista, joiden maailmassa näky suomalaisesta ihmeestä ei vain ole aina synkassa todellisuuden kanssa.

Suomalainen koulutusinstituutio on yksi systeemi, joka on syntynyt ajan kanssa yhdessä luotujen käytäntöjen seurauksena. Yhdessä on onnistuttu luomaan maailmaan jotain poikkeuksellisen hyvää. Instituutioille on kuitenkin luonteenomaista, että ne eivät ole kovin ripeitä liikkeissään. Tästä tuli mieleen ajatus:

Entäpä jos systeemi olisikin omissa käsissä?

Joskus käy niin, että kun idealle antaa liekaa, se vie mukanaan. Aloinkin kehitellä ajatusmallia koulutuksellisesta yksinvaltiudesta. Olen pyöritellyt tätä niin auton ratissa, pihatöissä kuin saunan lauteilla.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi?

Itselleni esittämä kysymys osoittautui innostavaksi, mutta vaikeaksi. Ei ole helppoa yksinvaltiaankaan elämä.

Koulutusinstituutioiden tulevaisuus on ihmisten kasvupotentiaalissa

Perinteiset koulutusinstituutiot ovat mielenkiintoisessa tilanteessa. Maailmassa ei ole koskaan aiemmin ollut talletettuna niin paljon ihmiskunnan tuottamaa viisautta kuin nyt. Eikä koskaan tuota viisautta ole talletettuna niin vähän kuin nyt. Netin lisäksi löytyy hyllymetreittäin kirjallisuutta parhaista käytännöistä, menetelmistä ja tarinoista niin yksityisen kuin yhteisen elämän parantamiseen. Käytännössä jokaisella on pääsy maailman kovimpien gurujen ajatteluun ja tekoihin saavutusten takana. Jotkut ahmivat tätä tietomassaa kirjan viikossa tai jopa päivässä.

Kirjoissa ja tietojärjestelmissä oleva sisältö haastaa perinteisiä koulutuksenjärjestäjiä. Informaation osalta taistelu on jo hävitty. Näiden tietovarantojen merkitys ei ole kuitenkaan yksin informaation tallettamisessa ja jakamisessa. Parhaimmillaan ne inspiroivat, haastavat ja kannustavat toimintaan. Kukapa ei olisi jonkin kirjan, artikkelin tai videotallenteen seurauksena innostunut, laittanut linkkiä jakoon ja kokeillut soveltaa lukemaansa tai näkemäänsä omassa elämässään. Mutta: kaikesta vapaasta tai puoli-ilmaisesta sisällöstä huolimatta vain harva kykenee omin päin saamaan näkemästään tai lukemastaan täysimääräisen hyödyn eli jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen. Erästä kollegaa siteraten: ”Matka tuumasta toimeen on joskus pisin ja vaikein.”

Harva kykenee omin päin jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen.

Koulutusinstituutioiden tarkoitus on tuottaa yhteiskuntaan uutta osaamista, jonka päälle kansakunta voi rakentaa hyvinvointiaan ja kilpailukykyään. Yksilön näkökulmasta asia näyttää hieman toiselta. On palkitsevaa oppia uutta, kehittyä, rakentaa paikkaa maailmassa ja toteuttaa itseä. Yhteiskunnalla onkin paras kilpailukyky kun ihmiset toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla itseään ja omaa potentiaaliaan. Yksilöt voivat hyvin ja tulokset ovat niin hyvät kuin vain voivat olla. Instituutiot ovat rakentuneet kehittämään ja todentamaan kansakunnan keskimääräistä kyvykkyyttä. Mutta kuinka paljon koulutustoimintaa käytännössä rakennetaan potentiaalin kehittämisen ympärille?

Ihmisissä on kuitenkin valtava kasvuvara. Paljon isompi kuin ymmärretäänkään.

Kasvu on työtä

Äkkiseltään voisi ajatella, että päästäkseen pelaamaan maailman kovimmassa koripalloliigassa NBA:ssa tarvitsee Lauri Markkasen raamit. Todellisuudessa historia tuntee monta aivan tavallisen 170-180 senttisen varren omaavaa pelaajaa. NBA-historian lyhyin pelaaja oli vuonna 2002 uransa päättänyt Muggsy Bogues (160 cm), joka pelasi sarjassa 15 vuotta 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla. Tällä hetkellä NBA:n lyhimmän pelaajan titteliä pitää hallussaan huippuluokan pelintekijä Isaiah Thomas (175 cm).

On helppoa ajatella, että ihmisen genetiikka määrittelee tämän kohtalon. Esimerkiksi koripallossa fyysiset ominaisuudet ovat tärkeitä, joskaan omalle pituudelleen kukaan ei voi mitään. Bogues´n ja Thomasin esimerkkejä seuraten biologiaa merkityksellisempää onkin, miten ihminen omia kasvuvarojaan kehittää ja hyödyntää. Tietotyön osalta pelikenttä laajenee entisestään kun fyysiset ominaisuudet käyvät merkityksettömiksi. Ihmisen pääkopasta löytyvä tietokone vasta supervekotin onkin. Tieteen (tai pelkän uteliaisuuden) nimissä on tehty jos jonkinlaista ihmiskoetta, jossa sattumanvaraisesti valitut henkilöt ovat treenanneet itsensä tavan kansalaisen näkökulmasta aivan uskomattomiin suorituksiin. Tavan kansalaisia kuitenkin hekin. Ja jos tarkkoja ollaan, historian gurut Bachista Picassoon eivät hekään olleet seppiä syntyessään.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa. Kyse on työstä osaamisen kehittämiseksi.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa.

Fanitin nuorempana venäläistä psykologi Lev Vygotskya (1896-1934). Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä (Zone of Proximal Development) kolahti siinä määrin, että tein gradunikin aiheen äärellä. Sittemmin teoriaa on tullut peilattua projektissa jos toisessa. Lähikehityksen vyöhyke on tila, jossa ihminen oppii tehokkaimmin työskennellessään oman sen hetkisen osaamisensa äärirajoilla. Osaamisen rajat laajenevat, kun niitä venyttää.

Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä syntyi entisessä Neuvostoliitossa, jossa ihmisten potentiaalin kehittäminen ei välttämättä ollut agendalla erityisen korkealla. Yksilön elämän merkitys tuli muutenkin enemmän annettuna kuin otettuna. Nyky-Suomessa on toisin. Yksilöiden kokema merkitys luo pohjan yhteiselle hyvälle. Mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseä sataa parhaimmillaan yhteiseen laariin. Tästä päästäänkin koulutusinstituutioiden iskunpaikkaan: Olkoonkin, että ihminen on kivunnut ravintoketjun huipulle, oman kasvuvaransa rajoja se ei ole vielä tavoittanut. Ihmisyksilöiden kasvupotentiaalissa on koulutuksenjärjestäjien mittaamattoman arvokas mahdollisuus. Sen ulosmittaamiseen tarvitaan kasvuvaroja koettelevaa, haastavaa ja venyttävää pedagogiikkaa.

Ruohosen yliopisto 0.1

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, se olisi korkeakoulu, jonka tavoitteena olisi auttaa opiskelijoita kolistelemaan omia kasvuvarojaan. Mutta millaisella pedagogiikalla sitä tehtäisiin?

Nähdäkseni suomalainen ihme on perustunut sivistyksen osalta hyvään keskiarvoon ja pieneen vaihteluväliin. Yksittäisiä huippuja tärkeämpää on ollut volyymin laatu. Tätä on myös pidetty haasteena kansainvälisessä osaamiskilpailussa, jossa kysellään huippuosaamisen perään. Minusta ajatus keskimääräisen osaamistason nostamisesta on kuitenkin arvokkainta. Kiinnostavaa on, millaista huippua se voi lähestyä.

Millaista huippua keskimääräinen osaaminen voi lähestyä?

Keskiarvon yläpuolelle nousevia suorituksia näyttää yhdistävän päämäärätietoinen, tarkoitushakuinen tekeminen. Päämäärät luovat merkitystä, ne pakottavat arvottamaan asioita, suuntaavat toimintaa ja auttavat arvioimaan omaa onnistumista. Päämäärätöntä ihmistä tuskin onkaan. Toisille suunta on vain selvempi, toiset uskovat siihen enemmän ja jotkut altistavat sille arkeaan enemmän kuin toiset. Keskiarvon yläpuolelle nousevissa suorituksissa päämäärällä on ohjausvaikutusta.

1. Pedagogiikassani asettauduttaisiin merkitysten äärelle, tarkasteltaisiin omaa paikkaa ja päämääriä yli ajan. Haastettaisiin keskusteluun niin itsen kuin toisten kanssa.

Jos eivät Muggsy Bogues, Isaiah Thomas, Johann Sebastian Bach tai Pablo Picasso olleet seppiä syntyessään, eivät sitä ole muutkaan. Tullakseen maailmanluokan koripalloilijaksi, täytyy viettää runsaasti laadukasta aikaa itse asian eli koripallon äärellä. Tullakseen maailmanluokan säveltäjäksi on vietettävä runsaasti laadukasta aikaa säveltämisen parissa. Huipuille tämä tarkoittaa aikaisia aamuheräämisiä, huolellista harjoittelua ja tylsäksi käyvää treeniä päivästä ja vuodesta toiseen. Oikeaa tekemistä uudelleen ja uudelleen.

2. Pedagogiikassani HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma korvattaisiin H3O:lla eli henkilökohtaisella harkitun harjoittelun ohjelmalla, jossa treenaus perustuu omiin tavoitteisiin ja omia kasvuvaroja venyttäviin harjoitteisiin. On sanonta, jonka mukaan kolmannella kerralla opitaan enemmän kuin kahdella ensimmäisellä yhteensä. Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan. Vähemmän on enemmän, kun vähempää tehdään enemmän, mutta harkitusti.

Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan.

Oma kasvu vaatii työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Paras pala Vygotskya onkin tässä: Oman osaamisen rajojen rikkomiseen ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua. Omien kasvuvarojen laajentaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tarvitaan veto- ja työntöapua. Huippuosaajat ja huippua kohti haluavat satsaavat valmennukseen ja siihen, että pääsevät parhaiden seuraan. Parhaat satsaavat pedagogiikkaan.

3. Pedagogiikkani syntyisi oppivassa yhteisössä, jossa maailmanluokan gurut inspiroisivat, opettajat valmentaisivat ja opiskelukaverit kannustaisivat. Laitettaisiin vuosituhansien aikainen ihmiskunnan perintö eloon, netin syövereissä oleva viisaus käytöntöön ja verkostot toimintaan. Tähtitaivas ei loista siksi, että siellä on muutama tähti. Se loistaa siksi, että siellä on paljon tähtiä.

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio…

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi? Onko visiossasi jotain, mitä voisimme jakaa?

Niin houkuttelevaa kuin yksinvaltius onkin, voittavat instituutiot luodaan kuitenkin yhdessä.

Parkinson ja pedagogiikka

Olen nyt kolmatta vuotta harjoitellut osaamisensa kehittämisestä kiinnostuneiden ihmisten valmentamista ammatillisessa korkeakoulutuksessa. Toimenkuvassa on ehtinyt kokea jo yhtä jos toista, mikä on johtanut erityisesti ammatillisen koulutuksen merkitysten ja käytäntöjen tarkasteluun niin ajatuksissa kuin teoissa.

Työskentelen tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa opintoprofiilissa, jonka tavoitteena on lisätä opiskelijoiden valmiuksia kehittää liiketoimintaa tukevia digitaalisia palveluja. Pyrkimyksenä on siis oppia toimittamaan asiakkaille positiivista kassavirtaa tuottavia uutta teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja. Nähdäkseni työskentelemme kolmen ydinkompetenssin parissa:

  1. Kyky tunnistaa uutta arvoa (nähdä jotain arvokasta vielä olematonta)
  2. Kyky toimittaa uutta arvoa (muuttaa ideat konkretiaksi, sanat teoiksi)
  3. Kyky todentaa uutta arvoa (saada todisteet)

Näissä kyvykkyyksissä kiteytyy iso osa digitaalisen talouden kilpailukyvystä, olipa kyse yksittäisestä yrityksestä tai koko yhteiskunnasta. On helppoa keksiä uusia facebookeja tai googleja, sillä ne ovat jo olemassa. Kuka sen sijaan osaa nähdä uusia mahdollisuuksia vielä tutkimattomasta tulevaisuudesta? Erilaisten suunnitelmien laatiminen on myös varsin helppoa, mutta niillä ei yksin ole arvoa, ellei niitä pystytä myös toteuttamaan. Kuka siis osaa muuttaa ideat teoiksi? Tulovirroista on myös helppoa fantasioida, mutta ne realisoituvat vasta kun joku myy ja joku ostaa jotain. Kuka osaa sekä luvata että lunastaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta?

Osaamisen kehittämisen näkökulmasta arvontuotto on matkantekoa kyvykkyydestä toiseen. Näissä kaikissa on omat haasteensa, mutta todellinen mitta miehestä tai naisesta otetaan tekemisen ja etenkin todentamisen kohdalla.

Mikä on paras tapa oppia liiketoimintaa?

Osana työtä olen nyt reilun vuoden ajan ollut mukana poikkeuksellisen kiinnostavalla opintojaksolla. Kyse on kurssista, jota vedän kahden kollegan kanssa ja jossa työskentelemme juuri arvontuoton äärellä. Lähtökohtana kurssin kehittämiselle toimi pohdinta haasteista arvontuoton kyvykkyyksien äärelle pääsyssä. Oman epämukavuusalueen raja on houkuttelevaa vetää erityisesti kahden viimeisen kohdalle: myyminen on ikävää ja tekeminen työlästä. Aloitetaan siis niistä.

Koko yhteiskunta liike-elämästä julkiselle ja kolmannelle sektorille pyörii arvontuoton varassa. Joku siis tuottaa jotain hyvää ja arvokasta toiselle tavalla, johon pääsääntöisesti liittyy suora tai välillinen vaihdanta. Vaihdanta voi olla esimerkiksi rahaa, tietoa tai aikaa. Jos arvontuotto lakkaa, lakkaa vaihdanta, palveluiden käyttö ja talouden kierto. Arvontuotto vaatii niin näkemystä kuin toimintaa, mutta mitä suuremmissa määrin se vaatii todentamista. Käytetäänkö palveluita? Ostetaanko niitä? Käytetäänkö ja ostetaanko niitä uudelleen? Tuotteilla ei ole itseisarvoa.

”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”

Loimme siis opintojakson, jonka tarkoituksena on tunnistaa, toimittaa ja todentaa uutta arvoa. Käytännössä opiskelijoilla on 16 viikkoa aikaa kehittää digitaalinen palveluidea ja saada sille maksava asiakas. Talon puolesta palkintona on 10 opintopistettä. Myynnistä saatavat eurot kukin saa pitää itse. Nyt tehdyt pari toteutusta ovat olleet opettavaisia. Alun järkytyksestä (”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”) selvittyä seuraa innokasta ideointia, raakaa raadantaa, arvaamatonta sekoilua ja toteuttamisen tuskaa.

Ja myyntiä. Ei vielä paljoa, mutta kuitenkin oikeita euroja. Jos olet joskus myynyt jotain itse tekemääsi, muistatko ensimmäisen kaupan synnyttämän tunteen? Sitä ei noin vain unohda.

Omien rajojen levittäminen ei ole helppoa eikä aina edes mukavaa. Onnistuminen on kuitenkin sitä makeampaa, mitä isomman työn takana se on. Omien henkisten, tiedollisten ja taidollisten muurien ylittämisellä on valtava vaikutus onnistumiselle myös jatkossa. Oppiminen on uusien kyvykkyyssaarekkeiden valloittamista itse tehden (”Nyt tiedän, miten tämä kannattaa jatkossa tehdä!”). Tehtävämme on luoda siihen puitteita.

Maaliin selvinneet ovat opintopisteensä ansainneet.

Osaamisperustaisesta pedagogiikasta nopeusperustaiseen pedagogiikkaan

Osaamisperustaisuus on ollut koulutuksen järjestämisessä ja opetussuunnitelmatyössä viime vuosina kovasti esillä. Tiedon sijaan korostetaan osaamista, mikä on hieno juttu, sillä arvo synnytetään lopulta tehden, ei tietäen. Muutos kuitenkin haastaa osaamista. Monet tämän päivän taidot vanhenevat hetkessä ja monesta huomisen taidosta ei ole vielä tietoakaan. Työelämällä on tarve tämän päivän osaamiseen. Tulevaisuuden tekijöillä on kuitenkin tarve rakentaa pitkäkestoista kilpailukykyä luovaa kyvykkyyttä.

Tästä tulikin mieleen osaamisen ja ajan välinen suhde.

Onko Parkinsonin laki sinulle tuttu? Kyseessä on C. Northcote Parkinsonin vuonna 1955 muotoilema periaate, jonka mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Jos sinulla on esimerkiksi 6 kuukautta jonkin asian tekemiseen, käytät siihen 6 kuukautta. Jos aikaa taasen on yksi kuukausi, käytät siihen yhden kuukauden. Riippumatta ajan määrästä se kaikki tulee kyllä käytettyä. Asiat eivät siis valmistu ajan vaan deadlinen mukaan. Käytettävissä oleva aika voi siis yhtälailla jouduttaa kuin hidastaa asioita.

Huomasimme ensimmäisillä opintojaksoillamme, että tavoite saada aikaan myyntiä toteutui aivan kurssin loppumetreillä. Myös kehitettyjä palveluja alettiin julkaista vasta viimeisten viikkojen tai jopa päivien aikana. Todellisuudessa siitähän homma todella vasta alkaa. Teimmekin ohjelmaan muutoksen. Nyt ensimmäiset kaupat ja julkaisut oli tavoitteena saada aikaa kurssin puolivälissä. Homman buustaamiseen järjestimme 8. viikolle julkisen katselmointitilaisuuden. Lopputulemana suurin osa tiimeistä oli tehnyt ensimmäisen julkaisunsa ja reilut puolet oli myös tehnyt ensimmäisen kauppansa.

Niin maailman myllerryksessä kuin liiketoiminnassa nopeus on monessa suhteessa valttia. Kyky aloittaa ripeä arvontuotto on arvokasta. Nopeus on osaamista. Ehkä seuraavalla kerralla pidämme vastaavan välikatselmoinnin 4. viikolla.

Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Kurssikokemus onkin saanut pohtimaan paitsi tekemistä myös nopeutta pedagogiikan kentässä. Ajattelu tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Työ ei kuitenkaan odota tekijäänsä ja työ on juuri se, joka tekijäänsä opettaa. Teot ovat bensaa ajattelun liekeille. Ketterä arvontuotto alkaa tuottaa arvoa tekijälleen uuden oppimisessa. Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Koulutus toimii aikaperusteisesti. Mutta miten se hyödyntää sitä?

PS.

Tiedätkö muuten mikä on OKPA-luku? Todennäköisesti et. 🙂 OKPA-luku mittaa opiskelijoiden kokemaa pedagogista arvoa. Se on itselle annettujen suositusten määrä suhteessa ryhmän kokoon. OKPA selviää yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä: Jos sinulla olisi mahdollisuus osallistua tälle samalle opintojaksolle uudelleen, osallistuisitko?”

Kysyimme tämän kysymyksen viime opintojakson päätteeksi.

Haluaisitko tietää vastauksen ja kuulla lisää OKPAsta ja tekemisen pedagogiikasta? Tilaapa blogi sähköpostiisi, niin kuulet heti kun julkaisen uuden jutun.

Hyrynsalmelainen strateginen lapsuus

Suhde lapsuuden kotiseutuun elää ja muuttuu ikäkausien mukaan. Lapsena koko asiaa ei edes ajattele, nuorena se alkaa ahdistaa ja sieltä on päästävä pois kunnes kolmenkympin hujakoilla ja viimeistään omien lasten kasvun äärellä sitä alkaa etsiä omia juuria, muistella menneitä ja palata takaisin. Jo muutaman vuoden ajan omat reissuni kotimaisemiin ovatkin olleet enemmän tai vähemmän nostalgiamatkoja.

Tämänkertainen nostalgiamatka sattui linkittymään jokin aika sitten lukemaani Malcolm Gladwellin kirjaan Daavid ja Goljat. Kirja on kokoelma oivalluttavia tarinoita, havaintoja ja ajatuksia siitä, miten suurilla ja mahtavilla ei läheskään aina ole puolellaan kilpailuetua, mitä koko ja muoto antavat olettaa. Kirja tuo mainiosti esiin strategisen ajattelun ydintä – eri tavalla tekemistä. Irtautuessaan vallitsevista normeista ja toimintatavoista pienet toimijat ja altavastaajat ovat yllättävän usein vahvoilla suhteessa tapojensa vangeiksi jämähtäneisiin perinteikkäisiin toimijoihin tai kankeisiin markkinajohtajiin. Haastamalla status quon pienet voivat tehdä suuria tekoja ja kasvaa ulkoista olemustaan suurempiin mittoihin.

Tarinan Daavid nousi mieleen ajaessani piskuisen yläkainuulaisen kotikuntani kylänraittia. Vielä parikymmentä vuotta sitten varsin vireä pääkatu kuvastaa nyt karulla tavalla olemassa olostaan taistelevan pienen maaseutukunnan nykytilaa. Kunnassa oli lapsuudessani noin 4000 asukasta, nyt vajaa puolet siitä. Tilanne ei ole helppo, mutta ei se ole sitä ollut ennenkään. Jokaiseen vuosikymmeneen liittyy omat taistelunsa.

Kotikuntani on tyypillinen pieni korpipitäjä kaukana kasvukeskuksista eikä siinä ole päällisin puolin mitään erikoista. Tuttuja maisemia taittaessani havahduin ajatukseen, että vaikka pienen kunnan poikia olenkin, en ole oikeastaan koskaan kokenut olevani kotoisin erityisen ”pieneltä” paikkakunnalta. Lapsuuden kasvuympäristö on kertonut ja luonut kokoaan suurempaa tarinaa. Alueella on mielenkiintoinen historia ja ansiokas kulttuuriperintö, joka jo itsessään kohottaa kotiseututunnetta. On jääkäriliikettä, Tommi-puukkoa ja tervanpolttoa. Viime vuosikymmeninä on ihmetelty sammakosta säätä ennustavaa rohvessoria ja suossa rypeviä jalkapalloilijoita. Kotipaikkaani liittyy tapahtumia ja ilmiöitä, jotka ovat muuttaneet historiankirjoitusta ja jotka ovat pienemmässä tai isommassa mittakaavassa nousseet Suomen tai maailmankartalle.

Strategiakasvatusta, jonka ymmärsin 20 vuotta myöhemmin

Nostalgiointi ei kuitenkaan jäänyt vain paikallishistorian fiilistelyyn. Lapsuus- ja nuoruusvuosiin oli itse asiassa mahtunut runsaasti omakohtaisia tapahtumia, jotka kertoivat samaa tarinaa. Päivän vaihtuminen yöhön sai muistelemaan muutamaa tapausta.

Ala-asteikäisenä paikkakunnalla aloitti kansalaisopiston musiikinopettajana mies, joka sitkeällä ja omapäiselläkin tyylillään veti kunnan musiikkikulttuurin uusiin sfääreihin. Muutaman vuoden sisällä lähes jokaisesta kotitaloudesta löytyi musiikkia harrastava perheenjäsen. Kruununjalokivenä kylässämme toimi big band. Kaveriporukassa fanitimme Chick Coreaa ja perustimme oman fuusiojazzbändin. Lapsuuden ystäväpiiristäni noin puolesta onkin tullut joko ammattimuusikoita tai keskimääräistä intohimoisempia harrastajia.

Yläasteella puolestaan alettiin pohtia vaihtoehtoa tavaksi muodostuneelle ysiluokan päätteeksi tehtävälle Tukholmanristeilylle. Ryyppyretkihenkinen perinne päätettiin katkaista leirikoululla, jonka kohteeksi valitsimme Rodoksen saaren. Luokkaretki Välimerelle oli kuitenkin vain puolet strategista oivallusta. Tapa, jolla matka rahoitettiin, johti poikkeukselliseen oppilaiden, opettajien ja vanhempien yhteiseen ponnistukseen. Pidimme jos jonkinlaista tapahtumaa ja arpajaista, myimme wc-paperia, hoidimme lapsia ja työskentelimme paikallisessa hiihtokeskuksessa, minkä lopputulemana keräsimme 100.000 markan matkakassan (nykyrahassa n. 25.000 euroa). Sitkeys kulkea tarvittava matka tuotti määränpäätään isomman palkinnon.

Olen usein ajatellut, että olen ollut onnekas osuessani juuri tiettyyn ikäluokkaan ja kaveriporukkaan. Keskeistä porukalle on ollut positiivinen tekemisen meininki. Urheilu kuului luonnollisena osana 80- ja 90-luvulla lapsuutta eläneiden arkeen. Talvisin kylän kaukalo oli monelle toinen koti. Pienestä kylästämme ei juuri seuroja löytynyt, joten joukkuetta alettiin rakentaa itse. Aluksi mittaa otettiin ikätovereista, sitten naapurikuntien porukoista ja lopulta aikuisista. Jos puolesta lapsuuden kavereistani tuli muusikoita, toisesta puolesta tuli suopotkupallon maailmanmestareita.

En tiedä, millaisia tavoitteita tai tietoisia valintoja tapahtumien taustalta löytyy. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin haluan kuitenkin nähdä näissä selvää strategisuutta. Pedagogina en myöskään voi olla ajattelematta tapahtumiin sisältyvää kasvatuksellista ulottuvuutta. Pienen kylän tarinankerronta ei jäänyt historian muistelemiseen vaan siihen kirjoitettiin uusia sivuja, jotka kertoivat eri tavalla ajattelusta, kapinoinnista, innostuksesta, sitoutumisesta ja yhteisestä tekemisestä. Luetpa kenen tahansa modernin liiketoiminta- tai johtamisgurun oppeja, mitä muuta voittavaan konseptiin ylipäänsä kuuluu. Yritettiinkö pienen kylän pojille opettaa jotain? Tai välittikö paikallinen kulttuuriperintö jotain siitä, millaisella ajattelulla, asenteella ja tekemisellä pärjätään?

Kulttuuri on strategista hengitysilmaa

Kotikuntani kulttuuriperinteestä ja sitä välittävistä tarinoista on tullut osa minua. Syntymällä ja kasvamalla tuossa kunnassa olen liittynyt osaksi itseäni suurempaa tarinaa. Henkiseen dna:hani on jäänyt jälki kokoaan suuremman pikkukunnan identiteetistä, jonka kanssa porskuttelen suuressa maailmassa. Ja tuota tarinaa ei olisi ellei joku olisi joskus tehnyt jotain eri tavalla. Kulttuuri on paljolti strategista hengitysilmaa. Se saa meidät tuntemaan itsemme joksikin, inspiroi ja laittaa tekemään.

Vastaavia tarinoita löytyy ympäri Suomea. Yhteistä näille kaikille on, että ne ovat (ainakin alkujaan) pienten toimijoiden, yksittäisten ihmisten tai porukoiden – altavastaajien – juttuja. Toiseksi ne ovat kaikki esimerkkejä daavidmaisesta ajattelusta ja tekemisestä. Suurempien pelureiden hallitsemassa toimintaympäristössä tai kilpailijakentässä on täytynyt keksiä tapoja tehdä toisin, käyttää niukkoja resursseja viisaasti ja hyödyntää omia vahvuuksia ovelasti. Daavid löytyy olemassaolostaan taistelevasta maaseutupitäjästä. Tässä maailmanajassa kilpailuasetelma on entistä räikeämpi, ja rohkeutta ajatella ja tehdä eri tavalla tarvitaan sitäkin enemmän. Uskon, että tarina jatkuu.

Lukuvinkki: Malcolm Gladwell, Daavid ja Goljat (2014)

Sokrates, Jeesus, Gandhi ja muut kollegat

Kesäkuu vaihtui ja opettajien, noiden pedagogiikan sankareiden kesäloma on juuri alkanut tai pian alkamassa. Tehtyjen valintojen seurauksena olen tullut pakotetuksi pysähtymään hetkeksi tähän.

Kuluneen vuoden aikana olen jälleen voinut todeta elämän yllätyksellisyyden sen positiivisessa merkityksessä. Menneet yhdeksän kuukautta ovat nimittäin olleet eritoten matkaa omille ammatillisille juurille. Urasuunnittelu oli aika nollissa viisitoista vuotta sitten valitessani opiskelupaikkaa ja lopulta aloittaessani opettajaopintoja kainuulaisessa yliopistoyksikössä (R.I.P. KOKY). Hakeutumisessa koulutusalalle ei ollut mukana tippaakaan intohimoa. Paremminkin epävarmaa rationalisointia ja lievää turvallisuushakuisuutta. Isosisko oli jo opettaja, joten hänen jalanjälkiään oli kotoisaa seurata.

Jos ei opiskelu mene koskaan hukkaan, opettajaopiskelu tuskin vasta sittenkään. Näin minulle kerrottiin ja näin saatoin lopulta itsekin todeta. Opiskeluvuosiin mahtui paljon aherrusta, vähän biletystä ja kaksi oivallusta: Ensinnäkin saatoin todeta, että opettaminen ei kiinnosta minua pätkääkään, mutta siitä huolimatta koin oppimistoimialan olevan itsessään tavattoman mielenkiintoinen. Opiskelut päättyivät siis pienen ristiriidan vallassa. Tuo ristiriita johti kuitenkin ammatilliselle polulle, jossa olen viettänyt nyt vuosikymmenen opetuksen ja koulutuksen järjestämisen parissa kehittämällä uusia oppimista ja koulujen toimintaa tukevia toimintamalleja ja palveluja. Samalla olen menestyksekkäästi vältellyt itse opetustyötä.

Vuosikymmenen asetelma kuitenkin muuttui viime syksynä, jolloin minulle tarjottiin opetustyötä ammatillisen korkeakoulutuksen parissa. Kehittämistyön ohjauksellinen ulottuvuus oli jo muutaman vuoden ajan nostanut päätään, mihin yhdistettynä ammatillinen osaamisen kehittäminen ja digitalisaatiokehitys loivat nyt poikkeuksellisen houkuttelevan yhtälön. Merkillisellä tavalla ammatillinen polku oli muuttamassa suuntaa. Juuret, joihin en ollut kuvitellut palaavani tai päätyväni, olivatkin alkaneet vetää puoleensa – ja tavalla, mitä en olisi myöskään osannut arvata. Samalla tulin pakotetuksi kohtaamaan asian, jota olin vuosikaudet pedagogissa pohdinnoissa ja kohtaamisissa kierrellyt – olin nyt henkilökohtaisesti pakotettu kohtaamaan oppimisen ja opettajuuden perimmäiset kysymykset.

Maailman arvokkain ammatti. Ja vaikein.

Nykyaikaisen opettajuuden määrittely ja käsittely ovat säännöllisiä opettajayhteisöjen kehittämispäivien, työpajojen ja koulutusten aiheita. Junioritasolta alkaen koko opettajankoulutuksen päätehtävä on rakentaa ymmärrystä ja tietoisuutta opettajuudesta. Se on ammatti-identiteetin kivijalkaa. Opettajan ammattiin liittyy poikkeuksellisen vahvoja historiallisia perinteitä (ja jokaisella on meistä on myös ammatista pitkät kokemukset oppilaan tai asiakkaan roolissa) joten tehtävän määrittely ja ymmärtäminen ovat syystäkin tärkeitä.

Institutionaalinen tittelini on vuoden päivät ollut lehtori. Maailma on pullollaan hienoja mutta mitäänsanomattomia nimikkeleitä ja reliikkejä titteleitä, joista tämä on oivallinen esimerkki. Tiesitkö, että alkujaan lehtori tarkoitti pappia, joka luki jumalanpalveluksessa raamatunkohtia? Sanan alkuperä on latinassa, missä lectio tarkoittaa lukukappaletta ja lector lukijaa. Eipä paljon kauemmas nykyaikaisesta opettajuuden käsityksestä voida päästä. Maailma on ehtinyt pyörähtää muutaman kerran vuosisatojen aikana ympäri vaikuttaen niin tietokäsitysten kuin yhteiskuntien murroksiin. Lukeminen on helppoa, mutta sillä ei ole aikoihin enää pitkälle pötkitty. Yritäpä saada oppilaasi löytämään luettavaa, lukemaan itse ja vielä ymmärtämään ja soveltamaan lukemaansa?

Omasta opettajakoulutuksesta on jäänyt elävästi mieleen lähes mantranomainen ”opettaja on ohjaaja” -hokema. Keskeiset pedagogiset teoriat ja viitekehykset korostavat oppijan omaa aktiivista roolia oppimisessa, mitä opettaja parhaimmillaan sitten tukee ja ohjaa. Oppiminen on henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvaa kehittymistä – oman suunnan löytämistä ja askel askeleelta omilla tiedonrakentelun portailla kapuamista. Ajatus on vuosien mittaan alkanut saada muotoa ja jalostua ymmärrykseksi. Ja tässä todella on opettajan työn hienous. Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia? Lääkäri, leipuri, insinööri tai opettaja itsekään eivät ole mitään ilman kyvykkyyttä. Ja kyvykkyys ei synny ja kukoista tyhjästä.

Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia?

Moderni lähestymistapa alkaa olla pian vuosisadan vanha. Vuosien varrella ei ole voinut välttyä näkemästä ja kokemasta perinteisen lukija-opettajuuden ja modernin ohjaaja-opettajuuden rinnakkaiseloa ja ristiriitaa. Ja nyt se tulee omalle kohdalle. Nykyaikaisesta opettajuudesta on helppo puhua, mutta toteutapa sitä käytännössä. Ja juuri tämän äärelle oma opettajuus vie.

Suuret kollegat

Työ on siis hienoa ja vaikeaa. Tilanne muuttui vielä pykälää haastavammaksi, kun oivalsin kollegion, mihin opettajuus liittää. Historiankirjoitukseen on jäänyt liuta ajattelun, muutoksen ja johtamisen suurnimiä, jotka olivat myös suuria opettajia. Alkaen antiikin suurista ajattelijoista Aristoteleestä, Sokrateesta ja Platonista modernin ajan filosofeihin Kantiin, Wittgensteiniin ja Kierkegaardiin. Uskonnollisia johtajia ja rauhantekijöitä Jeesuksesta äiti Teresaan ja Mamatha Gandhiin. Tai kasvatuksen suurnimiä Freirestä, Dewey´in, Steineriin ja Montessoriin.

Yhtälailla tässä ajassa ja eri oppilaitoksissa työskentelee lukematon joukko päteviä, inspiroivia ja asiaankuuluvalla vakavuudella työhönsä suhtautuvia oppimisen ohjaajia. Suurelle yleisölle he jäävät tuntemattomiksi, mutta oppilaiden ja opiskelijoidensa intohimon esiinnostamisen ja potentiaalin kehittämisen kautta heidän työnsä muuttaa maailmoja. Eikä pitäydytä virallisissa opettajapositioissa. Jokainen ihminen, joka auttaa toista eteenpäin polullaan, toteuttaa opettajuuden suurinta päämäärää ja ansaitsee tulla luetuksi mukaan. Ja heitä riittää.

Läpi historiansa maailma on osoittanut tarvitsevansa oppimisen innostajia ja ohjaajia. Tämän päivän työelämämurroksessa en usko tämän muuttuvan, paremminkin päinvastoin. Maailma tarvitsee opettajia. Tehtävä on arvokas, mutta haastava.

Hieno ja opettavainen vuosi on takana. Ja tarina jatkuu. Innostuksella ja nöyryydellä siis eteenpäin.

Kuva: Matt Neale