Artikkelit

Paras versio meistä

Huh huh. Täytyy myöntää, että lukeuduin siihen epäilijöiden joukkoon, joka ei olisi vielä viikko sitten uskonut Suomen kykyyn nousta jääkiekkomaailman parhaaksi. Todennäköisyydet eivät olleet varmaan monellakaan mittarilla puolellamme. Ja vaikka NHL-kausi on vielä käynnissä, vastustajien riveissä luisteli kiekkomaailman kermaa. Suomi oli kovassa seurassa. Viimeiset kolme ottelua kuitenkin osoittivat, että lopputulos ei ollut tuuria. Takana on todellinen Daavid-Goljat -tarina, jossa pieni pohjoisen maa kirjoitti historiaa osoittamalla kykyä kasvaa itseään suurempiin mittoihin.

En ole intohimoinen kiekkofani, mutta arvoturnauksia tulee yleensä katsottua. Tämän kertainen tarina oli emootiotasoissaan aivan poikkeuksellista koettavaa. Jälkikasvu sai rauhassa huutaa nälkäänsä, kun isän täysi huomio ja läsnäolo oli lukittuneena peliin. Ruotsi-ottelussa epäusko alkoi muuttua uskoksi. Vielä loppuottelun päätöserässä usko kamppaili toivon kanssa. Tällä kertaa jännitys sai palkinnon ja penkkiurheilijankin sisin puhdistuksen.

Kommentaattorit Ville Nieminen ja Karri Kivi totesivat, että pelaajien on vaikea ymmärtää ja analysoida näin kovaa saavutusta tuoreeltaan. Hetken aikaa katsojakin leijuu tunteessaan. Palkintojenjakoa seuratessa olo alkoi tasoittua, jolloin huomasin mieleen nousevan suorastaan kipeän ajatuksen: Mikä minua ja kaltaisiani vaivaa, kun emme tahdo uskoa tällaisiin tapahtumiin ennakolta?

Tosin onhan se vähän sama kuin uskoisi ihmeisiin. Mutta ihmeitä tapahtuu jatkuvasti.

Voittaminen tarkoittaa usein itsensä ylittämistä. Todennäköisempää on, että tehdään perussuoritus tai alitetaan se. Silti vähän väliä joku jossain ylittää omat rajansa ja tekee jotain poikkeuksellista. Ihmisen potentiaali on ihme. Meissä kaikissa on kykyä paljon enempään kuin ehkä uskommekaan. Nyt Suomen maajoukkue onnistui elämään sen todeksi MM-kaukalossa. Suomi onnistui kääntämään haasteen omaksi vahvuudekseen. Huomenna joku voi tehdä sen jossain toisaalla, ehkä koulussa, työpaikalla, harrastuksissa tai kotona.

Kiitos Leijonat esimerkistä uskosta ja taidosta omaan tekemiseen. Jotain poikkeuksellista on mahdollista tapahtua, olipa ennakkoasetelma mikä tahansa. Ennen kaikkea kiitos Leijonien valmennustiimille muistutuksesta valmennuksen voimasta. Mikä on arvokkaampaa kuin auttaa toisia ylittämään rajojaan ja elämään todeksi omaa parastaan. Parhaimmillaan se synnyttää ihmeitä. Pieni joukko suomalaisia todisti siitä juuri äsken.

Epäilevä mieli taisi tarvita tätä.

Otetaan käytöstä kokeilukulttuuri

R.I.P. sote ja hallitus. Poliittinen teatteri tuotti käänteen, jota on nyt muutama päivä ihmetelty. Poliittista vastuunkantoa, sen välttelyä vai pelkkää vaalitaktikointia? Yksi asia on kuitenkin varma: kansalaisena on saanut seurata näytelmää, jonka hintalappu hipoo pilviä. Niin vakavien asioiden äärellä kuin ehkä ollaankin, yhtäältä politiikka on pelkkää tarinankerrontaa. Ja tarinoissa ei aina ole niin tärkeää mitä tapahtuu, kuin millaisia merkityksiä tapahtunut synnyttää.

Hallitustyöskentely loppui kuin seinään ja romuttuneita sotesuunnitelmia alettiin saman tien ajamaan alas. Mutta mitä muuta hallituskauden päätteeksi ajetaan alas?

Miten olisi kokeilukulttuuri?

Kevään 2015 hallitusohjelmaa silmäiltäessä monen kehittäjän sydäntä varmasti lämmitti kirjaus kokeilukulttuurista. Tarkalleen ottaen ohjelmassa luki: ”Johtamista parannetaan ja otetaan käyttöön kokeilukulttuuri.” 2010-luvun ykköskehittämistrendi oli saanut virallisimman mahdollisen statuksen.

En tosin ole ymmärtänyt kirjausta sen enempää kuin sote-hässäkkääkään. Miten ihmeessä kulttuuri otetaan käyttöön?

Miten ihmeessä kulttuuri otetaan käyttöön?

Laajassa mielessä kulttuuri tarkoittaa elämäntapaa. Se on ihmiselämää ohjaava arvojen, uskomusten, perinteiden ja tapojen joukko. Jos kulttuuri on käsitteenä haastava, sitä se on käytännössäkin. Kokeilepa osoittaa tai konkretisoida kulttuuri. Yritäpä piirtää siitä kuva. Vaikeaksi menee. Vaikka kuvaaminen on vaikeaa, kulttuuri on kaikkialla vaikuttaen kaikkeen toimintaan ja päätöksentekoon. Kulttuuri on sanaton sopimus, johon me tiedostamatta sitoudumme.

Kokeileminen on strategia eli toimintatapa. Se on keino saavuttaa tavoitteita erityisesti vaikeasti ymmärrettävässä ja ennustettavassa toimintaympäristössä. Kun todennäköisyydet eivät ole puolella, on fiksua jakaa resursseja siten, että tappionkaan ei tarkoita automaattisesti konkurssia. Kokeileminen on empiriaa hyödyntävä tutkimusmenetelmä. Ihmiskunnan historia on täynnä uusia ja epävarmoja tilanteita, joista on selvitty ja menty eteenpäin juuri kokeillen. Viime vuosikymmenien oivallus on ollut ottaa tuo strategia systeemiseen käyttöön – teolliseen tuotantoon, IT:hen ja palveluihin. Nyky-yhteiskunnassa jos missä muutosta ja epävarmuutta riittää.

Kulttuurilla on tapana periytyä

Kokeilemisella on kuitenkin vahva kulttuurinen perimä. Lean Startup, popularisoituneen kokeilukulttuurin tunnetuin ilmentymä, juontaa yhtäältä juurensa japanilaiseen autoteollisuuteen Toyotan tehtaalle, jossa toiminnan virittäminen palvelemaan asiakasta oli keino selviytyä toisen maailmansodan jättämästä katastrofista. Kyse oli ensisijassa arvovalinnoista ja niistä johdetuista toimintatavoista – uskoa siihen, että kun tehdään asiakkaan kannalta oikeita asioita ja jatkuvasti hieman paremmin, kyllä selvitään. Kiinnostavaa onkin, että jos suomalainen insinööri piirtää toimintatavasta ensimmäisenä kaavion, japanilaiset dokumentoivat oman toimintatapansa vasta vuonna 2001, noin 40 vuotta keksimisen jälkeen. Kulttuuri syntyi ja toimi välittäjänä. Kilpailijat ovat vuosikymmenien ajan yrittäneet kopioida Toyotan keksintöä läheskään aina siinä onnistumatta. Kulttuuri ei ole copy-paste.

Kokeilukulttuurilla on haaste asiantuntijuutta korostavassa yhteisössä tai yhteiskunnassa, sillä se palvelee epävarmuutta ja epätietoisuutta.

Kokeilukulttuurilla on haaste asiantuntijuutta korostavassa yhteisössä tai yhteiskunnassa, sillä se palvelee epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ajattelepa esimerkiksi seuraavia tilanteita.

En tiedä
Kuinka usein olet kuullut poliitikon tai asiantuntijan sanovan ”en tiedä”? Vaikeasti ymmärrettävien tai ennustettavien aiheiden äärellä tieto on usein paremminkin valistunut arvaus. Kokeileminen on väline muuttaa arvauksia tiedoksi. Kuinka voidaan heittäytyä kokeiluun, jos luullaan tietävämme? Silti meillä on taipumus haluta tietää. Kulttuurin tuotosta sekin.

Virheet
Arvaukset ovat naimisissa todennäköisyyksien kanssa. Mitä isommasta arvauksesta on kyse tai mitä haastavamman aiheen tai uniikimman idean äärellä ollaan, sitä suurempi mahdollisuus todennäköisyyksillä on kääntyä vastaan. Suomeksi tämä tarkoittaa, että häviäminen on ainakin hetkellisesti voittamista todennäköisempää. Virheiden tekeminen on kuitenkin välttämätöntä. Ilman niitä on mahdoton edetä. Enemmänkin kyse on, hyytyykö homma virheisiin vai onko elämää myös niiden jälkeen.

Tulos tai ulos
Kiristyvä kilpailu ja mustavalkoistuva politisointi näyttäisi johtavan kärjistyvien joko-tai -valintojen äärelle. Kokeilemisen prosessi ei kuitenkaan ole tulos tai ulos -prosessi. Kokeileminen on ennen kaikkea tutkivan oppimisen prosessi, jossa tutkitaan ja testataan hypoteeseja, minkä pohjalta tehdään johtopäätöksiä. Yksi tie johtaa aina ulos, mutta sen ohessa on kaksi muuta tietä: jatkaa tai muuttaa suuntaa. Tulokset tottelevat kykyä oppia.

Lehmänkaupat
Tiedätkö, mitä japanilaisella autotehtaalla tapahtuu, kun linjastoon tulee ongelma? Koko linja pysähtyy ja kaikki kynnelle kykenevät omasta roolista riippumatta tulevat ratkomaan pulmaa. Joukkue voi pelata samaan maaliin ainoastaan, jos jokaisella pelaajalla on näkymä yhteiseen peliin ja samaan maaliin. Tutkiva työskentely ja jatkuva oppiminen edellyttävät avoimuutta. Kärkikarvaajien tai laitalinkkien ei auta tehdä keskinäisiä sopimuksia pedata maalipaikkoja vain toisilleen.

Miten siis kävi?

Kokeilukulttuurissa on maailmoja muuttava voima. Se on jatkuvaan oppimiseen ja kehittymiseen perustuvan toimintatavan muuttamista kulttuuriseksi voimavaraksi, joka ei elä powerpointeissa tai fläppitauluilla vaan arjen valinnoissa, periaatteissa ja tavoissa. Kulttuuri on yhteistä hengitysilmaa, joka voi ylläpitää ja muuttaa, toimia puolesta ja vastaan. Nähdäkseni aivan keskeistä on, millaisen elintilan tietämättömyys, virheiden tekeminen, oppiminen tai avoimuus siinä saavat.

Kulttuuri syntyy, muttei tyhjästä. Se on yksin ja yhdessä tehtäviä tietoisia ja tiedostamattomia päätöksiä ja toimenpiteitä, jotka aika lopulta muuttaa kaikkia sitovaksi sopimukseksi. Yhteisöllinen tutkiva ote kehittämiseen on nostanut ihmisen maailmanhistoriassa aivan poikkeukselliseen asemaan. Strategiasta on tullut kulttuuria.

Mutta miten kokeilukulttuurille kävi? Saatiinko se käyttöön?

Ei sitä taida käytöstäkään saada poistettua.

Milloin kone korvaa sinut rakastamassasi työssä?

Istuin jokin aika sitten työpajanjälkeisellä lasillisella parin osallistujan ja mukana olleen asiantuntijavieraan kanssa. Olimme juuri viettäneet intensiivisen iltapäivän tekoälyn äärellä. Keskustelu jatkui vilkkaana.

Istunnon päätteeksi minua vastapäätä istunut asiantuntijavieras esitti kysymyksen, jota jäin pohtimaan matkalla kotiin.

”Milloin kone korvaa sinut työssä, jota tällä hetkellä teet?”

Uuden teknologian vaikutus työelämään on noussut isosti keskusteluun viimeisen parin vuoden aikana. Tuotannollisessa työssä robotit ovat jo monin paikoin korvanneet ihmisen. Seuraava aalto iskee valkokaulusammatteihin. Koneet eivät ainoastaan korvaa suorittavaa työtä, ne korvaavat myös asiantuntijuutta. Datan käsittelyssä kone on päihittänyt ihmisen 100-0 jo hyvän aikaa sitten.

En kuitenkaan ole asiantuntija. Tehtäväni ei ole tietää. Autan ihmisiä tekemään, oppimaan ja oivaltamaan. En koe tekeväni työtä tiedolla vaan luovuudella, läsnäololla ja kohtaamisella.

Älykkäiden järjestelmien uhat ja mahdollisuudet ovat kyllä säännöllisesti arjessa esillä. Päällimmäinen ajatukseni on, että teen työtä, joka on varsin suojassa koneiden vallankumoukselta. Netistä löytyy sivustoja, joilla voi testata kehittyvän teknologian vaikutuksen eri ammatteihin. Parin testin perusteella minun pitäisi voida nukkua yöni rauhassa. Itse asiassa odotan, että koneet tulisivat ja hoitaisivat viimeisenkin tylsän osan arkeani mahdollisimman nopeasti. Toistettavia, rutiininomaisia töitä en jäisi kaipaamaan. Odotan, että teknologia kuratoi minulle entistä paremmin merkityksellistä tietoa. Odotan, että teknologia keventää kognitiivista kuormaani muistaa arkeen liittyviä velvoitteita – eikä ainoastaan muistuttamalla minua vaan hoitamalla töitä puolestani.

Odotan, että teknologia vapauttaa minulle aikaa siihen osaan arkea, jota rakastan kaikista eniten.

Minusta on mahtavaa tehdä töitä ihmisten, käytännön tekemisen ja osaamisen kehittämisen parissa. En keksi työelämästä mitään parempaa kuin auttaa ihmisiä toteuttamaan itseään ja omaa tarkoitustaan. Ja se kiinnostaa. En väitä olevani vielä erityisen hyvä, mutta sen äärellä haluan olla ja kehittyä.

Jos ihmisen kasvumahdollisuuksille ei ole vielä löydetty rajoja ei sitä ole näköpiirissä myöskään teknologialle. Sen lisäksi, että jatkuvasti kasvava laskentateho on tuonut ruutia matemaattisten mallien pyörittelyyn, tiedemiehet ovat kehittäneet teknologiaa älykkääseen tiedonkäsittelyyn. 1990-luvun merkkitapaus oli IBM:n Deep Blue -tietokoneen shakkiottelu maailman parhaan pelaajan Garri Kasparovin kanssa. Shakki on älykköjen peli, mutta lopulta siinä on rajallinen – joskin varsin iso – määrä erilaisia pelitilanteita ja siirtomahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa, että pohjimmiltaan shakki on täyden informaation peli, jossa erilaisten vaihtoehtojen käsittelyyn ei lopulta vaadita kovin suurta älykkyyttä. Ennen kaikkea tarvitaan tehokas algoritmi – eli toimintamalli – ja laskentatehoa.

Tämän vuosikymmenen puheenaihe sen sijaan on ollut AlphaGo. Se on Googlen omistama tekoäly, joka voitti 2016 pelatussa viiden ottelun sarjassa maailman parhaana pidetyn Go-pelaajan Lee Sedolin 4-1. Go on noin 3000 vuotta sitten Kiinassa keksitty strategiapeli, jota pidetään maailman vaikeimpana älykköurheilun muotona. Toisin kuin shakissa, Gossa mahdollisia erilaisia pelitilanteita on kuitenkin valtaisa (sanotaan, että lähes ääretön) määrä. Laskentatehoa hyödyntävä analyyttinen vaihtoehtoisten pelitilanteiden ja siirtojen tarkastelu ei tällöin onnistu. Gon pelaamisessa puhutaankin intuitiosta. Toisin kuin analyyttisessä ajattelussa, intuitiossa tieto ei ole tietoisen ajattelun tulosta. Ihmisen ajattelu on erityisesti intuitiivista, jossa tietoinen päättely tulee perässä, jos on tullakseen.

Koska erilaisten pelitilanteiden koodaaminen koneen tietokantaan ei ollut mahdollista, AlphaGo oli toteutettu toisin. Se oli opetettu pelaamaan peliä. Koneeseen oli ladattu alkudataksi tuhansien amatöörien pelitiedot. Kone myös harjoitteli ammattipelaajia vastaan. Ennen kaikkea kone alkoi harjoitella pelaamalla itseään vastaan. Älykkään ratkaisun tunnuspiirre on, että sen algoritmi oppii kehittämään itse itseään. Älykäs ratkaisu siis oppii ihmisen tavoin tekemistään virheistä. Koska kone ei väsy, se jaksaa treenata käytännössä loputtomiin. Ottelun lopputulos oli kuitenkin yllätys niin Sedolinille kuin AlphaGon kehittäjille. Merkille pantavaa oli, että Go-pelin asiantuntijat analysoivat AlphaGon pelanneen yllättävästi ja luovasti. Juuri niin kuin vuosituhansien viisaudella peliä kuuluukin pelata. Kuulostaa intuitiolta.

Lee Sedolin on pelannut Gota lapsesta alkaen tuntitolkulla päivässä. On vaatinut vuosikymmeniä ankaraa harjoittelua tulla maailman parhaaksi. AlphaGo kehitti itseään vajaa puoli vuotta ennen ottelua pelaten tuhansia harjoitusotteluita. Mutta ajattelepa tätä: AlphaGo´n uudempi versio AlphaGo Zero saavuttaa alkuperäisen version kyvyt kolmessa päivässä ilman, että siihen on syötetty yhtään lähtödataa, ainoastaan pelin säännöt.

Älykkyyteen ei ole yhtä hyväksyttyä määritelmää. Alan Turingin (1912-1954) kehittämän Turingin testin mukaan ratkaisua voidaan pitää älykkäänä, jos ihminen ei tunnista sitä vuorovaikutustilanteessa koneeksi. Älykkään teknologian mahdollistavien neuroverkkojen kehittämisessä pyritään jäljittelemään ihmisen tapaa ajatella ja oppia. Vaikka ihmisen aivotoimintaa ei ole täysin ratkaistu, AlphaGon kyvyt saavat miettimään, mihin teknologia vielä kykenee.

Työpajan jälkeistä kotimatkaa taittaessa tulikin pohdittua, mikä on rakastamani työn tulevaisuus. Niin turvatulta kuin olo tällä hetkellä tuntuukin, onko mahdollista, että kone vielä jonain päivänä tulee ja vie sen? Millainen työkaveri tai ajattelukumppani esimerkiksi AlphaGo voi viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä olla? Koen tuntevani ainoastaan jäävuoren huippuja uudesta teknologiasta, mutta siinä pimenevässä illassa taivaltaessani en voinut poissulkea mahdollisuutta tulla syrjäytetyksi.

Minulla on kuitenkin mahdollisuus. Voin aina rakastua uudelleen.

5670 tuntia

Elätkö arkeasi korkeakoulumaailmassa? Oletko kehittämässä ammatillista kyvykkyyttäsi tai ansaitsemassa elantoasi uuden tiedon ja osaamisen äärellä? Oletko ajatellut, millaisen ajallisen panostuksen äärellä olet? Aika on ihmisen arvokkain yksittäinen resurssi. Se on myös tasa-arvoisin resurssi. Vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ja vuodessa sitä on jokaisella täsmälleen saman verran. Aika jos mikä yhdistää ja saattaa ihmisiä samalle viivalle ajasta, paikasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Ja se kuluu. Aika on ihmiselämän ehtyvä luonnonvara, joten sen käyttöön on perusteltua kiinnittää huomiota.

Korkeakoulututkinnon laajuus on 210 opintopistettä. Laskennallisesti tämä tarkoittaa 5670 tuntia työtä oman osaamisen kehittämiseksi. Ennen korkea-astetta opiskelija on jo peruskoulussa ja toisella asteella kuluttanut koulun penkkiä pitkälti toistakymmentä tuhatta tuntia. Ajattelipa asian miten päin tahansa, opiskeluun sitoutuu merkittävästi aikaa. Elinikäisen oppimisen hengen mukaisesti tunnit eivät myöskään jää siihen.

Tästä tuli mieleen Malcolm Gladwellin muutama vuosi sitten kirjassaan Outliers popularisoima ajatus 10000 tunnin säännöstä. Sen mukaan huippuhyväksi jossain asiassa tuleminen ei ole niinkään kiinni synnynnäisistä ominaisuuksista vaan panostuksista osaamisen kehittämiseen oikeanlaisessa ympäristössä. Genetiikkaa tärkeämpää on, mitä ihminen tekee tullakseen joksikin. Väitteensä tueksi Gladwell referoi tutkimuksia elämän eri osa-alueilta; taiteista, tieteestä, taloudesta ja urheilusta. Lähestymistapa on vetävä. Huippuosaaminen vaatii 10000 tuntia harjoittelua. Keskimääräisiä 40 tunnin työviikkoja tekemällä tämä tarkoittaa noin viiden vuoden harjoittelurupeamaa. Todellisuudessa harva pystyy keskittymään pelkkään harjoitteluun, joten käytännössä puhutaan kymmenen vuoden aikajänteestä.

Homo Exercens

Lahjakkuus nousee usein esiin puhuttaessa ihmisten osaamisesta, erityisesti huippuosaamisesta ja sen kehittämisestä. Ammattilaisurheilussa etsitään huippulahjakkuuksia. Television laulukilpailuissa kysellään ”talentin” perään. Liike-elämässäkin puhutaan talent managementista. Tästä syntyy helposti ajatus osaamisesta, jota jollakin henkilöllä vain on ja jollain toisessa ei ole. Kukapa ei olisi kuullut itsensä tai jonkun toisen sanovan, ettei osaa jotain, koska ei ole siinä lahjakas. Vastaavasti jotain toista pidetään hyvänä, koska tämä on lahjakas.

Todennäköisesti olet kuullut Wolfgang Amadeus Mozartista säveltämässä ensimmäistä teostaan ainoastaan 4-vuotiaana. Kuulostaa lapsineroudelta. Ihmistä ei äkkiseltään pidetä tavallisena kuolevaisena, jos tämä aloittaa sävellystyön ikätovereiden kulkiessa vielä vaipoissa. Se, mitä historiankirjoituksesta tiedetään, antaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman tapahtuneelle. Wolfgang syntyi perheeseen, jossa musiikki oli intohimo. Hän eli kodissa, joka oli täynnä soittimia. Hänen isänsä oli muusikko ja säveltäjä, minkä lisäksi hänellä oli musiikkia harrastava isosisko. Pikku-Mozartin elämä oli siis kyllästetty musiikilla ja musiikkia rakastavilla ihmisillä. Mitä ihmislapselle tekee ympäristö, jossa lelut ovat soittimia, ihmiset ympärillä soittavat ja laulavat ja ennen kaikkea, oma isä on intohimoinen muusikko, joka asettaa oman lapsensa innostamisen ja tukemisen musiikin pariin oman uransa edelle? Kaava ei ole uniikki. Monien huippuosaajien jälkikasvu jatkaa vanhempiensa viitoittamalla tiellä.

Helsingin Sanomat (17.11.2018) julkaisi kiinnostavan artikkelin laulutaidottomuudesta. Siinä omasta mielestään laulutaidoton toimittaja selvitti, onko tällä mahdollista oppia laulamaan muutakin kuin nuotin vierestä. Artikkelissa haastatellut tutkijat ja laulunopettajat avasivat laulutaidon taustoja. Tutkimusten mukaan alle 5% väestöstä on synnynnäinen amusia eli sävelkuurous. Tämä tarkoittaa laulamisen suhteen tekemätöntä paikkaa, sillä henkilö ei erota korkeita ja matalia säveliä toisistaan. Ihmisillä voi olla muitakin hahmotusongelmia. Eräs ongelma on hahmotuslukko, jossa henkilö kyllä erottaa, jos joku toinen laulaa väärin, mutta ei sitä, jos itse tekee niin. Hahmotuslukosta voi kylläkin vapautua oikeanlaisella harjoittelulla. Tässä kohtaa ei liene enää yllätys, että ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy laulutaidottomuuteen on harjoittelun puute. Äänihuulet on lihas, joka tottelee treeniä siinä missä hauiskin.

Tämän hetken ymmärryksen mukaan genetiikka voi antaa 40-70% vetoavun musikaalisuuteen. Musikaalisuustestien perusteella väestön musikaalisuus puolestaan jakaantuu jotakuinkin normaalijakauman tavoin. Kun ajatellaan koko musiikin kirjoa, absoluuttista paremmuutta laulutaitoon on kuitenkaan paha asettaa. Vertaapa vaikka Beyoncéa, Bob Dylania, Johnny Rottenia, Eninemiä tai Max Cavaleraa. Jokainen on pärjännyt laulutaidollaan – tai siitä huolimatta.

Palataanpa vielä hetkeksi Mozartiin. Hänellä nimittäin tiedetään olleen myös absoluuttinen sävelkorva. Wolfgang siis osasi kertoa, mikä sävel soi näkemättä itse soitinta. Absoluuttinen sävelkorva on jokseenkin täysi vastakohta amusialle, ja perin harvinainen, sillä se on vain noin joka 10000:lla ihmisellä. Kuulostaa synnynnäiseltä ominaisuudelta. Mutta tiedätkö mitä: Japanissa tehtiin 2010-luvun alussa tutkimus, jossa 24 sattumanvaraisesti valittua 2-6-vuotiasta lasta osallistui ohjelmaan, jossa harjoiteltiin tunnistamaan pianolla soitettuja säveliä. Osalla ohjelma kesti vuoden, osalla puolitoista sisältäen 4-5 lyhyttä harjoitustuokiota päivässä. Ohjelman päätteeksi jokaiselle lapselle oli kehittynyt absoluuttinen sävelkorva. Tieteen nimissä on tehty monta muutakin koetta, jossa ihmiset ovat treenanneet suoriutumaan jos jonkinlaisista alun alkaen äärimmäiseltä kuulostavista tehtävistä. Tätäkin kiinnostavampaa on, että tieteellisesti on tutkittu lukuisa joukko intohimoisesti omaan osaamiseensa ja sen kehittämiseen suhtautuvia ihmisiä, joiden kyvykkyyttä ei voida selittää synnynnäisellä lahjakkuudella vaan harjoittelulla.

Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

On inspiroivaa ajatella lahjakkuutta myyttinä, joka on voitu tieteellisesti murtaa. Emme ole predestinoituja geneettiseen kohtaloomme. Oma kasvuympäristö voi antaa suunnan tulevaisuudelle, mutta ratkaiseva tekijä on halu ja kyky harjoitella. Osaaminen – huippuosaaminen mukaan lukien – on taitoa, joka on hankittavissa. Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

10000 tuntia ei riitä

Taidot eivät ole synnynnäisiä lahjoja, jotka joku on vain saanut. Sen sijaan kyky harjoitella on lahja, joka on meissä kaikissa. Ajattele esimerkiksi lasta, joka leikin ja lukemattomien toistojen kautta jaksaa kehittää omaa kykyään ottaa haltuun uusia leluja, pelejä tai välineitä. Harjoittelun lahjan realisointiin tarvitaan tunteja, mutta yksin nekään eivät riitä.

Gladwellin 10000 tunnin säännön keskeinen innoittaja oli vuonna 1993 Floridan yliopiston psykologian professorin Anders Ericssonin kollegojensa kanssa toteuttama tutkimus, jossa selvitettiin berliiniläisessä taideyliopistossa opiskelevien viulistien osaamista ja sen kehittymistä. Mikä erottaa maailmanluokan solistit orkesterimuusikoista tai musiikin opettajista? Kasvuympäristö ja synnynnäinen lahjakkuus on voinut sysätä henkilön musiikin polulle, mutta huippusuoritusta lähestyvän osaamisen osalta tutkimus todisti tuhansien tuntien harjoittelun puolesta. Pelkät tunnit eivät kuitenkaan riitä. Tuntejakin enemmän tutkimus todisti oikeanlaisen, tarkoituksellisen harjoittelun puolesta. Tarkoituksellinen harjoittelu tarkoittaa keskittynyttä, yksityiskohtiin paneutuvaa ja toistoihin perustuvaa treeniä. Se on laadukasta ajankäyttöä oman osaamisen kehittämiseksi näytösten ulkopuolella. Ja juuri harjoittelun laadun todettiin erottavan huippuviulistit kaikista muista.

Harjoittelu tuottaa osaamista. Mekaanisen toiston sijaan tarkoituksellisen, tietoisen harjoittelun varsinainen vaikutus on osaamisen kehittymistä tukevien mielenmallien rakentumisessa. Kyky tunnistaa oman harjoittelun vaikutukset omassa kehittymisessä on ratkaisevaa matkalla kohti omia osaamisen äärirajoja ja niiden rikkomista. Kehittyminen on voitu tieteellisesti todentaa myös muutoksissa ihmisen aivoissa. Keskittyneen harjoittelun seurauksena neuroverkko kytkeytyy uudelleen.

Ericsson yhdessä Robert Poolen kanssa on avannut huippuosaamisen taustalla olevia mekanismeja vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Peak. Tieteellisesti on pätevää väittää, että kenestä tahansa voi tulla huippuosaaja, kunhan olosuhteet, harjoittelu ja sitoutuminen ovat kunnossa. Ericssonin ja Poolen mukaan huipputuloksiin tähtäävään harjoitteluun tarvitaan:

  • Selkeä tavoitetila. Voitko kehittyä johonkin suuntaan, jos et tiedä mikä suunta on ja milloin tiedät olevasi perillä?
  • Tavoitteesta johdettua harjoittelua, jossa pureudutaan osaamisen yksityiskohtien hiomiseen geneerisen harjoittelun sijaan. Harjoittelu on askellusta nykytilasta tavoitetilaan.
  • Valmennusta. Tiedätkö yhtään Liiga- tai NHL-jääkiekkoilijaa, jolla ei olisi valmentajaa? Kuinka monta puulaakipelaajaa tiedät, joilla on valmentaja? Valmentaja auttaa harjoittelemaan tarkoituksenmukaisesti.
  • Omalla epämukavuusalueella – tai paremminkin omalla ikävyysalueella, kuten olen kuullut tämän nerokkaasti sanoitettavan – työskentelyä. Kasvu tapahtuu oman osaamisen äärirajoilla. Vaatii sinnikkyyttä viettää aikaa siellä, missä ei ole aina kivaa.
  • Keskittynyttä harjoittelua. Keskittyminen luo mielenmalleja, joiden avulla tunnistaa yksityiskohtia omasta harjoittelusta ja sen vaikutuksista.

Miten 5670 tuntia käytetään?

Ihmisen kehittymispotentiaali on ihmeellinen. Tämä myös herättää ajatuksen, kuinka paljon tuota potentiaalia lopulta elämme tai pyrimme elämää todeksi. Aikoinaan minuun kolahti ajatus, että elämän tarkoitus ei ole onnellisuus (eikä 42 :), vaan oman tarkoituksen täydeksi ja todeksi eläminen.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on nostanut pienen pohjoisen kansan maailman maineeseen ja ainutlaatuiseen hyvinvointiin. Sen lisäksi, että meillä on ymmärretty panostaa koulutukseen, se on myös onnistuttu tekemään tavalla, joka nostanut koko kansan sivistystä ja osaamistasoa. Systeemimme ei ole kuuluisa huippuyksilöistä. Se on kuuluisa jokaisen kansalaisen mahdollisuudesta kehittää osaamistaan maailman mittakaavassa poikkeuksellisen korkealle tasolle. Ainakin minusta huippuyksilöitä kiinnostavampaa on, miten jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tavoitella omaa huippuaan.

Mutta kuinka täydeksi erilaisista lähtökohdista tulevat ja erilaisiin päämääriin tähtäävät tulevaisuuden osaajat potentiaaliaan elävät? Miten autamme haastamalla riman nostossa ja valmentamalla kohti oman kasvun rajoja, ja ylikin? Miten 5670 tuntia käytetään?

Omaksi parhaaksi. Yhteisön parhaaksi. Maailman parhaaksi.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio

Olen kyllä onnekas, kiitos ehkä sinunkin. Nimittäin suomalaiset veronmaksajat kustantavat ison siivun siitä, että saan tehdä työtä maailman arvokkaimman asian äärellä. Kaiken kestävyysvajeen ja leikkausten jälkeenkin meillä on kyllä käsittämättömän hieno yhteiskunta. Koulutusinstituutiomme on yksi parhaista lahjoista, joita maa voi kansalleen antaa. Ja minä saan olla osa tuota lahjaa. Mahdollisuus tehdä itseään isompaa työtä toisten rahoilla ihmetyttää aina kun sitä ajattelee.

Ensimmäinen vuosi korkeakoulutuksen kentällä laittoi pohtimaan omaa ammatillisuutta ja paikkaa yli ajan rakentuvassa opettajuuden suorastaan ylimaallisessa kollegiossa. Aiheesta tuli aikanaan kirjoitettua. Jalat vapisevat edelleen, kun asiaa ajattelee. Nyt pari vuotta myöhemmin tuli tarve jatkaa juttua. Ei kuitenkaan opettajuudesta vaan pedagogiikasta.

Pedagogiikka, kantasanoiltaan kreikan paidia (”lapset”) ja ágō (”johtaa”), on koulumaailman taikasana, joka tarkoittaa opetustoiminnan keskeisiä periaatteita ja käytäntöjä. Pedagoginen puhe haiskahtaa äkkiä institutionaaliselta jargonilta, mutta todellisuudessa siinä ollaan koulutustoiminnan ytimessä. Koulutuksessa on kyse oppimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Ilman pedagogiaa voisimme vaihtaa tarinoinnin aivan toisille toimialoille. Kaikkien taloudellisten uhrausten myötä keskeinen kysymys onkin, millaista pedagogiikkaa tässä maassa, erilaisissa koulutusorganisaatioissa ja allekirjoittaneenkin päivittäisissä aktiviteeteissa toteutetaan.

Entäpä jos…?

Viime vuodet pääosa leivästä on tullut juuri pedagogiikan toteuttamisesta. Arki onkin tarjonnut hyvän määrän peilauspintoja oman oppimiskäsityksen tarkasteluun ja käytäntöön viemiseen erilaisten koulutusaktiviteettien suunnittelun, toteuttamisen ja kehittämisen myötä. Tämä on laittanut pohtimaan myös omaa työtapaa. Muistan kuinka nuorempana kasvatustieteen opiskelijana intoilin teorian äärellä. Tulevat vuodet hakeuduin töihin, joissa todellisuutta saattoi katsoa sopivan välimatkan päästä. Nyt on oltu hyvä tovi kädet savessa.

Matkalle onkin mahtunut innostavia juttuja. Samalla huomaan niin itsessäni kuin taipaleelle osuneissa kollegoissa säännöllistä tyytymättömyyttä nykytilaan. Kyse ei ole valituksesta. Kollegio nimittäin koostuu intohimolla ja asiaan kuuluvalla vakavuudella työhönsä ja sen kehittämiseen suhtautuvista arjen sankareista, joiden maailmassa näky suomalaisesta ihmeestä ei vain ole aina synkassa todellisuuden kanssa.

Suomalainen koulutusinstituutio on yksi systeemi, joka on syntynyt ajan kanssa yhdessä luotujen käytäntöjen seurauksena. Yhdessä on onnistuttu luomaan maailmaan jotain poikkeuksellisen hyvää. Instituutioille on kuitenkin luonteenomaista, että ne eivät ole kovin ripeitä liikkeissään. Tästä tuli mieleen ajatus:

Entäpä jos systeemi olisikin omissa käsissä?

Joskus käy niin, että kun idealle antaa liekaa, se vie mukanaan. Aloinkin kehitellä ajatusmallia koulutuksellisesta yksinvaltiudesta. Olen pyöritellyt tätä niin auton ratissa, pihatöissä kuin saunan lauteilla.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi?

Itselleni esittämä kysymys osoittautui innostavaksi, mutta vaikeaksi. Ei ole helppoa yksinvaltiaankaan elämä.

Koulutusinstituutioiden tulevaisuus on ihmisten kasvupotentiaalissa

Perinteiset koulutusinstituutiot ovat mielenkiintoisessa tilanteessa. Maailmassa ei ole koskaan aiemmin ollut talletettuna niin paljon ihmiskunnan tuottamaa viisautta kuin nyt. Eikä koskaan tuota viisautta ole talletettuna niin vähän kuin nyt. Netin lisäksi löytyy hyllymetreittäin kirjallisuutta parhaista käytännöistä, menetelmistä ja tarinoista niin yksityisen kuin yhteisen elämän parantamiseen. Käytännössä jokaisella on pääsy maailman kovimpien gurujen ajatteluun ja tekoihin saavutusten takana. Jotkut ahmivat tätä tietomassaa kirjan viikossa tai jopa päivässä.

Kirjoissa ja tietojärjestelmissä oleva sisältö haastaa perinteisiä koulutuksenjärjestäjiä. Informaation osalta taistelu on jo hävitty. Näiden tietovarantojen merkitys ei ole kuitenkaan yksin informaation tallettamisessa ja jakamisessa. Parhaimmillaan ne inspiroivat, haastavat ja kannustavat toimintaan. Kukapa ei olisi jonkin kirjan, artikkelin tai videotallenteen seurauksena innostunut, laittanut linkkiä jakoon ja kokeillut soveltaa lukemaansa tai näkemäänsä omassa elämässään. Mutta: kaikesta vapaasta tai puoli-ilmaisesta sisällöstä huolimatta vain harva kykenee omin päin saamaan näkemästään tai lukemastaan täysimääräisen hyödyn eli jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen. Erästä kollegaa siteraten: ”Matka tuumasta toimeen on joskus pisin ja vaikein.”

Harva kykenee omin päin jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen.

Koulutusinstituutioiden tarkoitus on tuottaa yhteiskuntaan uutta osaamista, jonka päälle kansakunta voi rakentaa hyvinvointiaan ja kilpailukykyään. Yksilön näkökulmasta asia näyttää hieman toiselta. On palkitsevaa oppia uutta, kehittyä, rakentaa paikkaa maailmassa ja toteuttaa itseä. Yhteiskunnalla onkin paras kilpailukyky kun ihmiset toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla itseään ja omaa potentiaaliaan. Yksilöt voivat hyvin ja tulokset ovat niin hyvät kuin vain voivat olla. Instituutiot ovat rakentuneet kehittämään ja todentamaan kansakunnan keskimääräistä kyvykkyyttä. Mutta kuinka paljon koulutustoimintaa käytännössä rakennetaan potentiaalin kehittämisen ympärille?

Ihmisissä on kuitenkin valtava kasvuvara. Paljon isompi kuin ymmärretäänkään.

Kasvu on työtä

Äkkiseltään voisi ajatella, että päästäkseen pelaamaan maailman kovimmassa koripalloliigassa NBA:ssa tarvitsee Lauri Markkasen raamit. Todellisuudessa historia tuntee monta aivan tavallisen 170-180 senttisen varren omaavaa pelaajaa. NBA-historian lyhyin pelaaja oli vuonna 2002 uransa päättänyt Muggsy Bogues (160 cm), joka pelasi sarjassa 15 vuotta 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla. Tällä hetkellä NBA:n lyhimmän pelaajan titteliä pitää hallussaan huippuluokan pelintekijä Isaiah Thomas (175 cm).

On helppoa ajatella, että ihmisen genetiikka määrittelee tämän kohtalon. Esimerkiksi koripallossa fyysiset ominaisuudet ovat tärkeitä, joskaan omalle pituudelleen kukaan ei voi mitään. Bogues´n ja Thomasin esimerkkejä seuraten biologiaa merkityksellisempää onkin, miten ihminen omia kasvuvarojaan kehittää ja hyödyntää. Tietotyön osalta pelikenttä laajenee entisestään kun fyysiset ominaisuudet käyvät merkityksettömiksi. Ihmisen pääkopasta löytyvä tietokone vasta supervekotin onkin. Tieteen (tai pelkän uteliaisuuden) nimissä on tehty jos jonkinlaista ihmiskoetta, jossa sattumanvaraisesti valitut henkilöt ovat treenanneet itsensä tavan kansalaisen näkökulmasta aivan uskomattomiin suorituksiin. Tavan kansalaisia kuitenkin hekin. Ja jos tarkkoja ollaan, historian gurut Bachista Picassoon eivät hekään olleet seppiä syntyessään.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa. Kyse on työstä osaamisen kehittämiseksi.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa.

Fanitin nuorempana venäläistä psykologi Lev Vygotskya (1896-1934). Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä (Zone of Proximal Development) kolahti siinä määrin, että tein gradunikin aiheen äärellä. Sittemmin teoriaa on tullut peilattua projektissa jos toisessa. Lähikehityksen vyöhyke on tila, jossa ihminen oppii tehokkaimmin työskennellessään oman sen hetkisen osaamisensa äärirajoilla. Osaamisen rajat laajenevat, kun niitä venyttää.

Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä syntyi entisessä Neuvostoliitossa, jossa ihmisten potentiaalin kehittäminen ei välttämättä ollut agendalla erityisen korkealla. Yksilön elämän merkitys tuli muutenkin enemmän annettuna kuin otettuna. Nyky-Suomessa on toisin. Yksilöiden kokema merkitys luo pohjan yhteiselle hyvälle. Mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseä sataa parhaimmillaan yhteiseen laariin. Tästä päästäänkin koulutusinstituutioiden iskunpaikkaan: Olkoonkin, että ihminen on kivunnut ravintoketjun huipulle, oman kasvuvaransa rajoja se ei ole vielä tavoittanut. Ihmisyksilöiden kasvupotentiaalissa on koulutuksenjärjestäjien mittaamattoman arvokas mahdollisuus. Sen ulosmittaamiseen tarvitaan kasvuvaroja koettelevaa, haastavaa ja venyttävää pedagogiikkaa.

Ruohosen yliopisto 0.1

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, se olisi korkeakoulu, jonka tavoitteena olisi auttaa opiskelijoita kolistelemaan omia kasvuvarojaan. Mutta millaisella pedagogiikalla sitä tehtäisiin?

Nähdäkseni suomalainen ihme on perustunut sivistyksen osalta hyvään keskiarvoon ja pieneen vaihteluväliin. Yksittäisiä huippuja tärkeämpää on ollut volyymin laatu. Tätä on myös pidetty haasteena kansainvälisessä osaamiskilpailussa, jossa kysellään huippuosaamisen perään. Minusta ajatus keskimääräisen osaamistason nostamisesta on kuitenkin arvokkainta. Kiinnostavaa on, millaista huippua se voi lähestyä.

Millaista huippua keskimääräinen osaaminen voi lähestyä?

Keskiarvon yläpuolelle nousevia suorituksia näyttää yhdistävän päämäärätietoinen, tarkoitushakuinen tekeminen. Päämäärät luovat merkitystä, ne pakottavat arvottamaan asioita, suuntaavat toimintaa ja auttavat arvioimaan omaa onnistumista. Päämäärätöntä ihmistä tuskin onkaan. Toisille suunta on vain selvempi, toiset uskovat siihen enemmän ja jotkut altistavat sille arkeaan enemmän kuin toiset. Keskiarvon yläpuolelle nousevissa suorituksissa päämäärällä on ohjausvaikutusta.

1. Pedagogiikassani asettauduttaisiin merkitysten äärelle, tarkasteltaisiin omaa paikkaa ja päämääriä yli ajan. Haastettaisiin keskusteluun niin itsen kuin toisten kanssa.

Jos eivät Muggsy Bogues, Isaiah Thomas, Johann Sebastian Bach tai Pablo Picasso olleet seppiä syntyessään, eivät sitä ole muutkaan. Tullakseen maailmanluokan koripalloilijaksi, täytyy viettää runsaasti laadukasta aikaa itse asian eli koripallon äärellä. Tullakseen maailmanluokan säveltäjäksi on vietettävä runsaasti laadukasta aikaa säveltämisen parissa. Huipuille tämä tarkoittaa aikaisia aamuheräämisiä, huolellista harjoittelua ja tylsäksi käyvää treeniä päivästä ja vuodesta toiseen. Oikeaa tekemistä uudelleen ja uudelleen.

2. Pedagogiikassani HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma korvattaisiin H3O:lla eli henkilökohtaisella harkitun harjoittelun ohjelmalla, jossa treenaus perustuu omiin tavoitteisiin ja omia kasvuvaroja venyttäviin harjoitteisiin. On sanonta, jonka mukaan kolmannella kerralla opitaan enemmän kuin kahdella ensimmäisellä yhteensä. Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan. Vähemmän on enemmän, kun vähempää tehdään enemmän, mutta harkitusti.

Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan.

Oma kasvu vaatii työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Paras pala Vygotskya onkin tässä: Oman osaamisen rajojen rikkomiseen ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua. Omien kasvuvarojen laajentaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tarvitaan veto- ja työntöapua. Huippuosaajat ja huippua kohti haluavat satsaavat valmennukseen ja siihen, että pääsevät parhaiden seuraan. Parhaat satsaavat pedagogiikkaan.

3. Pedagogiikkani syntyisi oppivassa yhteisössä, jossa maailmanluokan gurut inspiroisivat, opettajat valmentaisivat ja opiskelukaverit kannustaisivat. Laitettaisiin vuosituhansien aikainen ihmiskunnan perintö eloon, netin syövereissä oleva viisaus käytöntöön ja verkostot toimintaan. Tähtitaivas ei loista siksi, että siellä on muutama tähti. Se loistaa siksi, että siellä on paljon tähtiä.

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio…

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi? Onko visiossasi jotain, mitä voisimme jakaa?

Niin houkuttelevaa kuin yksinvaltius onkin, voittavat instituutiot luodaan kuitenkin yhdessä.

Parkinson ja pedagogiikka

Olen nyt kolmatta vuotta harjoitellut osaamisensa kehittämisestä kiinnostuneiden ihmisten valmentamista ammatillisessa korkeakoulutuksessa. Toimenkuvassa on ehtinyt kokea jo yhtä jos toista, mikä on johtanut erityisesti ammatillisen koulutuksen merkitysten ja käytäntöjen tarkasteluun niin ajatuksissa kuin teoissa.

Työskentelen tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa opintoprofiilissa, jonka tavoitteena on lisätä opiskelijoiden valmiuksia kehittää liiketoimintaa tukevia digitaalisia palveluja. Pyrkimyksenä on siis oppia toimittamaan asiakkaille positiivista kassavirtaa tuottavia uutta teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja. Nähdäkseni työskentelemme kolmen ydinkompetenssin parissa:

  1. Kyky tunnistaa uutta arvoa (nähdä jotain arvokasta vielä olematonta)
  2. Kyky toimittaa uutta arvoa (muuttaa ideat konkretiaksi, sanat teoiksi)
  3. Kyky todentaa uutta arvoa (saada todisteet)

Näissä kyvykkyyksissä kiteytyy iso osa digitaalisen talouden kilpailukyvystä, olipa kyse yksittäisestä yrityksestä tai koko yhteiskunnasta. On helppoa keksiä uusia facebookeja tai googleja, sillä ne ovat jo olemassa. Kuka sen sijaan osaa nähdä uusia mahdollisuuksia vielä tutkimattomasta tulevaisuudesta? Erilaisten suunnitelmien laatiminen on myös varsin helppoa, mutta niillä ei yksin ole arvoa, ellei niitä pystytä myös toteuttamaan. Kuka siis osaa muuttaa ideat teoiksi? Tulovirroista on myös helppoa fantasioida, mutta ne realisoituvat vasta kun joku myy ja joku ostaa jotain. Kuka osaa sekä luvata että lunastaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta?

Osaamisen kehittämisen näkökulmasta arvontuotto on matkantekoa kyvykkyydestä toiseen. Näissä kaikissa on omat haasteensa, mutta todellinen mitta miehestä tai naisesta otetaan tekemisen ja etenkin todentamisen kohdalla.

Mikä on paras tapa oppia liiketoimintaa?

Osana työtä olen nyt reilun vuoden ajan ollut mukana poikkeuksellisen kiinnostavalla opintojaksolla. Kyse on kurssista, jota vedän kahden kollegan kanssa ja jossa työskentelemme juuri arvontuoton äärellä. Lähtökohtana kurssin kehittämiselle toimi pohdinta haasteista arvontuoton kyvykkyyksien äärelle pääsyssä. Oman epämukavuusalueen raja on houkuttelevaa vetää erityisesti kahden viimeisen kohdalle: myyminen on ikävää ja tekeminen työlästä. Aloitetaan siis niistä.

Koko yhteiskunta liike-elämästä julkiselle ja kolmannelle sektorille pyörii arvontuoton varassa. Joku siis tuottaa jotain hyvää ja arvokasta toiselle tavalla, johon pääsääntöisesti liittyy suora tai välillinen vaihdanta. Vaihdanta voi olla esimerkiksi rahaa, tietoa tai aikaa. Jos arvontuotto lakkaa, lakkaa vaihdanta, palveluiden käyttö ja talouden kierto. Arvontuotto vaatii niin näkemystä kuin toimintaa, mutta mitä suuremmissa määrin se vaatii todentamista. Käytetäänkö palveluita? Ostetaanko niitä? Käytetäänkö ja ostetaanko niitä uudelleen? Tuotteilla ei ole itseisarvoa.

”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”

Loimme siis opintojakson, jonka tarkoituksena on tunnistaa, toimittaa ja todentaa uutta arvoa. Käytännössä opiskelijoilla on 16 viikkoa aikaa kehittää digitaalinen palveluidea ja saada sille maksava asiakas. Talon puolesta palkintona on 10 opintopistettä. Myynnistä saatavat eurot kukin saa pitää itse. Nyt tehdyt pari toteutusta ovat olleet opettavaisia. Alun järkytyksestä (”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”) selvittyä seuraa innokasta ideointia, raakaa raadantaa, arvaamatonta sekoilua ja toteuttamisen tuskaa.

Ja myyntiä. Ei vielä paljoa, mutta kuitenkin oikeita euroja. Jos olet joskus myynyt jotain itse tekemääsi, muistatko ensimmäisen kaupan synnyttämän tunteen? Sitä ei noin vain unohda.

Omien rajojen levittäminen ei ole helppoa eikä aina edes mukavaa. Onnistuminen on kuitenkin sitä makeampaa, mitä isomman työn takana se on. Omien henkisten, tiedollisten ja taidollisten muurien ylittämisellä on valtava vaikutus onnistumiselle myös jatkossa. Oppiminen on uusien kyvykkyyssaarekkeiden valloittamista itse tehden (”Nyt tiedän, miten tämä kannattaa jatkossa tehdä!”). Tehtävämme on luoda siihen puitteita.

Maaliin selvinneet ovat opintopisteensä ansainneet.

Osaamisperustaisesta pedagogiikasta nopeusperustaiseen pedagogiikkaan

Osaamisperustaisuus on ollut koulutuksen järjestämisessä ja opetussuunnitelmatyössä viime vuosina kovasti esillä. Tiedon sijaan korostetaan osaamista, mikä on hieno juttu, sillä arvo synnytetään lopulta tehden, ei tietäen. Muutos kuitenkin haastaa osaamista. Monet tämän päivän taidot vanhenevat hetkessä ja monesta huomisen taidosta ei ole vielä tietoakaan. Työelämällä on tarve tämän päivän osaamiseen. Tulevaisuuden tekijöillä on kuitenkin tarve rakentaa pitkäkestoista kilpailukykyä luovaa kyvykkyyttä.

Tästä tulikin mieleen osaamisen ja ajan välinen suhde.

Onko Parkinsonin laki sinulle tuttu? Kyseessä on C. Northcote Parkinsonin vuonna 1955 muotoilema periaate, jonka mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Jos sinulla on esimerkiksi 6 kuukautta jonkin asian tekemiseen, käytät siihen 6 kuukautta. Jos aikaa taasen on yksi kuukausi, käytät siihen yhden kuukauden. Riippumatta ajan määrästä se kaikki tulee kyllä käytettyä. Asiat eivät siis valmistu ajan vaan deadlinen mukaan. Käytettävissä oleva aika voi siis yhtälailla jouduttaa kuin hidastaa asioita.

Huomasimme ensimmäisillä opintojaksoillamme, että tavoite saada aikaan myyntiä toteutui aivan kurssin loppumetreillä. Myös kehitettyjä palveluja alettiin julkaista vasta viimeisten viikkojen tai jopa päivien aikana. Todellisuudessa siitähän homma todella vasta alkaa. Teimmekin ohjelmaan muutoksen. Nyt ensimmäiset kaupat ja julkaisut oli tavoitteena saada aikaa kurssin puolivälissä. Homman buustaamiseen järjestimme 8. viikolle julkisen katselmointitilaisuuden. Lopputulemana suurin osa tiimeistä oli tehnyt ensimmäisen julkaisunsa ja reilut puolet oli myös tehnyt ensimmäisen kauppansa.

Niin maailman myllerryksessä kuin liiketoiminnassa nopeus on monessa suhteessa valttia. Kyky aloittaa ripeä arvontuotto on arvokasta. Nopeus on osaamista. Ehkä seuraavalla kerralla pidämme vastaavan välikatselmoinnin 4. viikolla.

Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Kurssikokemus onkin saanut pohtimaan paitsi tekemistä myös nopeutta pedagogiikan kentässä. Ajattelu tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Työ ei kuitenkaan odota tekijäänsä ja työ on juuri se, joka tekijäänsä opettaa. Teot ovat bensaa ajattelun liekeille. Ketterä arvontuotto alkaa tuottaa arvoa tekijälleen uuden oppimisessa. Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Koulutus toimii aikaperusteisesti. Mutta miten se hyödyntää sitä?

PS.

Tiedätkö muuten mikä on OKPA-luku? Todennäköisesti et. 🙂 OKPA-luku mittaa opiskelijoiden kokemaa pedagogista arvoa. Se on itselle annettujen suositusten määrä suhteessa ryhmän kokoon. OKPA selviää yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä: Jos sinulla olisi mahdollisuus osallistua tälle samalle opintojaksolle uudelleen, osallistuisitko?”

Kysyimme tämän kysymyksen viime opintojakson päätteeksi.

Haluaisitko tietää vastauksen ja kuulla lisää OKPAsta ja tekemisen pedagogiikasta? Tilaapa blogi sähköpostiisi, niin kuulet heti kun julkaisen uuden jutun.

Työskenteletkö kuin huomista päivää?

Vuosi on jo hyvällä alulla. Riippuen ajattelumallistasi, asenteestasi tai toimintatavastasi – siis ei aikakäsityksestäsi – saatat parhaillaan elää niin vuotta 2018 kuin vaikka 2019, 2020, 2022 tai 2025. Kyllä, luit oikein. Enkä nyt puhu huomispäivässä fiilistelystä vaan todellisesta arjen tekemisestä. Mikäli toimenkuvaasi kuuluu pienessäkään määrin kehittäminen eli jonkin olemassa olevan toimintatavan uudistaminen tai uuden luominen, sinun itse asiassa pitäisi elää muutakin kuin tätä päivää. Kalenterissasi tulisi olla varaus työlle tulevaisuudessa.

Tavoitteellisen tekemisen yksi keskeinen periaate on elää nykyhetkeä lopputulos kirkkaana mielessä. Mikäli tavoitteella halutaan olevan vaikutusta, sen tulisi ohjata päivittäistä toimintaa ja päätöksentekoa. Tavoitteen ohjausvaikutus on siis siitä johdettu arkitodellisuus. Olipa tavoitteena elämänmuutos tai urapolun uudelleen suuntaus, tavoitteeseen pääsemisen todennäköisyys on seurausta sen todeksi elämisestä.

Vaihtoehtoinen tulevaisuus tässä ja nyt

Olin viime vuonna mukana eräässä projektissa, jonka agenda perustui asiakaskeskeisten toimintatapojen kehittämiseen. Aihe oli organisaation keskeinen kehittämistehtävä, ja myös yksi hiljattain uudistetun strategian kärjistä. Strategian tarkoitus on ohjata organisaation toimintaa, mutta mitä se tavoitesuuntautuneessa mielessä tarkoittaa?

Tulevaisuuden suunnittelu, siis visiotyö, on osa uusien projektien ja strategioiden valmistelua. Visiotyö on vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvittelua. Kuvittelua tarvitaan, sillä se antaa näyn tulevan tekemisen suunnaksi. Ilman tekoja näystä ei kuitenkaan ole paljon hyötyä. Kokeileminen eli ideoiden vieminen pieniksi käytännön teoiksi ja arjen kenttäkokeiksi sopiikin visiotyön pariksi kuin nenä päähän. Kokeilu muuttaa kuvitelmat konkretiaksi, mikä auttaa oppimaan niiden todellisesta arvosta. Jos visiotyö on vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvittelua, kokeileminen on vaihtoehtoisen tulevaisuuden elämistä todeksi. Parhaimmillaan kokeilu tuottaakin huomispäivän arvoa tässä päivässä. Voiko tulevaisuudesta oppia arvokkaammin?

”Kokeileminen on vaihtoehtoisen tulevaisuuden elämistä todeksi tässä ja nyt.”

Rakensimme projektissa kokeilun, jossa otettiin tarkastelukohteeksi uuden strategian päättymistä seuraava vuosi, tässä tapauksessa 2022. Tämä tarkoittaa siis ajankohtaa, jolloin uusi toimintasuunnitelma on maalissa ja kaikessa kukoistuksessaan. Sen sijaan, että kuvitellaan, miltä toiminta tulevaisuudessa näyttää, kokeillaan elää sitä todeksi tässä ajassa.

Tunnin opintomatkoja

Google on tullut kuuluisaksi (monestakin asiasta, joskin tässä kohtaa) toimintatavasta, että se antaa työntekijöidensä käyttää 20% työajasta omiin projekteihin. Sen lisäksi, että periaate on viesti luovan leikittelyn puolesta, se on myös tuottanut yritykselle joukon uusia tuotteita kuten Gmail ja Google Maps. Ainakin kyseiselle organisaatiolle on tehnyt hyvää, että aikaa käytetään muuhunkin kuin tämän päivän tehtävien työstämiseen.

Loimmekin projektiin rinnakkaisen työtodellisuuden, jossa jokaisen osallistujan tuli tehdä vähintään yksi tunti kahdessa viikossa vuoden 2022 työtä. Parin kuukauden kokeilussa tapasimme joukolla kahden viikon välein. Tapaamisten välissä jokainen teki omaa työkokeiluaan. Alun visiotyössä kuviteltu tulevaisuus purettiin henkilökohtaisiin tehtävänkuviin, joita kokeiltiin elää todeksi minimaalisella ajankäytöllä. Ja se toimi. Yht´äkkiä meillä oli kasassa joukko asiakkuusinnovoinnin mahdollistajia, digimastereita ja ymmärrysmuotoilijoita, joiden kohtaamisessa luotava näkemys tulevaisuudesta ei ollut enää ainoastaan ideoita vaan omakohtaista organisaation mahdollisessa tulevaisuudessa tehdyistä opintomatkoista syntynyttä kokemustietoa. On eri asia palata yhteisen suunnittelupöydän äärelle, kun jokaisella on tuomisina sekä näkemyksiä että kokemuksia.

”Kokeilu on opintomatka tulevaisuuteen.”

On suurta viisautta todeta, että menneiden märehtiminen ja tulevan murehtiminen estävät elämästä tätä hetkeä. Tämä on kuitenkin hetki, jossa asiat todella tapahtuvat. Tulevaisuuden muuttaminen ei ole tulevaisuuden suunnittelua. Se on tulevaisuuden tekemistä. Ainoa muutoksen mahdollistava ajankohta on tässä ja nyt.

Miltä arkesi näyttäisi, jos osa siitä olisikin huomista?

Onko joku tehnyt tietoisen päätöksen tilata itselleen kriisi?

Tavoitteellisena ja fokusoituneena pysyminen on joskus vaikeaa. Etenkin intohimoisissa aiheissa asioita tehdään energialla. Hyvällä energiatasolla mieli on kirkas ja päätöksenteko sujuu. Heikolla energialla katse sumenee ja ajatus karkailee. Kun fokus ja tarkkaavaisuus katoavat, huonolla tuurilla edessä on ongelmia. Yksi sellainen sattui kohdalle. Aika näyttää, millainen tarina tästä syntyy, mutta perusarkea syvemmän itsetutkiskelun äärelle on joka tapauksessa tullut päädyttyä.

Mokaaminen ei ole minulle vierasta. Olen jopa liiankin tietoinen pieleen menneistä päätöksistä tai tekemisistä. Kohdalle sattuessa mokat kuitenkin pistävät pysähtymään ja tarkastelemaan omaa toimintaa. Mitä isommin rysähtää, sitä syvempää tarkastelua on tarjolla. Eräs kollegani jakoi taannoin ajatuksen, että moka on lahja. Ideaa voinee jatkaa, että paketti pitää vain avata, jotta siitä pääsee iloitsemaan. Hmm…

Tällä kertaa päädyin – ei enempää eikä vähempää kuin – kysymyksiin omien tavoitteiden ja niihin tähtäävien toimenpiteiden mielekkyydestä. Mitä päämäärää olenkaan tavoittelemassa? Miten elän arkeani, jotta hivuttaudun vähän kerrallaan noita tavoitteita kohti? Tästä ei olekaan enää pitkä matka kysymykseen: miksi teen mitä ikinä teen. Huomaan siis päätyneeni oman visioni ja strategiani äärelle. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät ole vieraita ja niiden äärellä tulee säännöllisesti oltua. Tällä kertaa kuitenkin löysin itseni haastamasta jo jonkin aikaa vallalla olleita näkemyksiäni ja käsityksiäni. Jonkin sortin kriisihän siitä syntyi.

Yllättäen ilmestyvien haasteiden äärellä itse kukin on varmaan ajatellut, että olisihan tässä muutakin tekemistä. Täytyy hoitaa perusjutut, käynnissä olevat työt, perhe, lapset ja harrastukset – pitää ylipäänsä huoli että asiat rullaavat ja etenevät. Arki on myös helppo täyttää perusjutuilla. Kehittymistä janoavalle mielelle oman tekemisen tarkoitusta, tavoitteita ja tapoja peräänkuuluttavat kysymykset lienevät kuitenkin parasta, mitä eteen voi tulla.

Kriisi kuvaa isompaa tai pienempää poikkeuksellista tilaa. Kehitystehtävänä kriisit kuuluvat normaaliin ihmisenä kasvuun. Sitten on kriisejä, joita elämä heittää eteen, olivatpa ne jonkin mokan seurausta tai eivät. Yhteiskunnallisella tasolla tapahtuu talousvaihteluja, sotia ja luonnonilmiöitä. Organisaatiotasolla koetaan talouskurimusta. Yksilötasolla sairastutaan, erotaan ja jäädään työttömäksi. Kriiseissä on kuitenkin mahdollisuus. Olisiko esimerkiksi Suomi nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta ilman toista maailmansotaa ja sitä seurannutta jälleenrakennusvimmaa? Kuinka monta keksintöä olisi jäänyt tekemättä ilman yrityksen käymistä konkurssin kynnyksellä? Kuinka monesti elämän merkitys on löytynyt jonkin menetyksen seurauksena? Kriisin myötä tulee tarve korjata tilanne ja tarttua toimeen. Joskus pakko on paras muusa.

Kriisi tulee muuten kreikan kielen sanasta krisis, joka tarkoittaa päätöstä. Kriisien luomissa olosuhteissa on välttämätöntä toimia eri tavalla ja alkaa innovatiiviseksi. Uusia ongelmia ei ratkota vanhoilla eväillä. Uusissa ratkaisuissa onkin mahdollisuus uuteen kilpailuetuun. Mikään ei takaa onnistumista, mutta paikallekaan ei voi jäädä.

Olen tehnyt useaan otteeseen töitä yhteisöllisten toimintatapojen kehittämisen parissa. Hyvinkin tyypillinen aihe tällä vuosikymmenellä. Yleensä tarve muutokseen on olemassa ja hyvin perusteltavissa. Erään kerran päädyimme kuitenkin pohtimaan oliko nykytilanne sen verran hyvä, että varsinaista pakkoa kehittyä ei ollut. Muutosta ei siis tapahdu tai se on hidasta. Kriisitilanteissa yhteisöllisyydellä on kuitenkin tapana nousta esiin. Pohdimmekin, pitäisikö meidän luoda keinotekoisesti kriisi, jolla pakottaa uusien toimintatapojen äärelle. Onkohan joku tehnyt tietoisesti päätöksen tilata kriisi, jolla vauhdittaa kehittymistä? Historia on osoittanut, että kriisi kyllä hakeutuu paikalle, jos asiat ovat ”riittävän hyvin”.

En oikeastaan usko, että asiat vain tapahtuvat. En kuitenkaan ole varma, olisinko mennyt tämänkertaista pohdintaa itselleni varsinaisesti tilaamaankaan. Yhtä kaikki, on ollut aika seisahtua perusasioiden äärelle. Ja sen, mitä elämästä on tullut tähän mennessä opittua, paluu on aina perusasioihin.

Ilman virheitä meillä olisi aika paljon vähemmän. Ei tätäkään juttua.

Oma oppiminen on liian arvokasta jätettäväksi kesken

Siitä on nyt reilu vuosi kun päätös bloggaamisesta oli hautunut pisteeseen muuttua ideasta teoiksi. Blogosfääri sai kuin saikin uuden säikeen. Tein taannoin päätöksen kokeilla vuoden ajan, millaista kirjoittaminen on ja mihin se johtaa. Tulostavoitteet olivat maltilliset. Aloin kirjoittaa ennen kaikkea itselleni. Katsotaan sitten mihin tämä johtaa.

Vuosi meni ja 19 artikkelia myöhemmin olen tässä. Kesän kynnyksellä pohdin, mitä ensimmäinen vuosi ja jutustelun äärellä vietetty aika minulle lopulta antoi. Kohtuullisesti tekemistä, jonkin verran lukijoita, vieraskynäilyä ja jopa uusia asiakassuhteita. Vaikken olekaan erityisen nopea kirjoittaja ja juttuja voisi olla paljon enemmänkin, käytettyyn aikaan suhteutettuna voin olla kohtuullisen tyytyväinen. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on minulle antanut. Runsaasti ajatuksia, uusia ideoita ja oivalluksia. Ja aikaa niiden äärellä.

Ajatusten muotoilu sanoiksi on pakottanut ymmärtämään ideoita pintaa syvemmältä. Kirjoittaminen on aivan omanlaisensa ajatteluprosessi. Useaan otteeseen on pitänyt jopa päiväkausia miettiä, mitä jokin asia minulle todella tarkoittaa ja mitä mieltä siitä oikeastaan olen. Sanojen äärellä vietetty aika on laittanut reflektoimaan aiemmin tehtyä, koettua, kuultua ja sanottua. Aiemmat kokemukset vuosienkin takaa ovat alkaneet saada uusia merkityksiä ja ideat ideoiden takana ovat alkaneet paljastua. Löydökset ovat johtaneet uusiin ajattelu- ja toimintatapoihin. Käytännössä olen kyhäillyt uusia viitekehyksiä, joita hyödyntää itse ja joita viedä arjen kohtaamisiin, koulutussisältöihin ja ohjausmalleihin.

Kirjoittamista voi tehdä monella tavalla. Aiheiden lisäksi voi valita käsittelykulmia ja tyylejä. Bloggaamisen yksi ulottuvuus on tietysti tuoda oma ajattelu osaksi yhteistä ajattelua. Jaan tässä jotain itsestä koko maailmalle (tai ainakin otannalle maailmasta, jota lukijani edustavat). Parhaimmillaan oma pohdinta herättää uusia ideoita yhteisössä, mikä johtaa vuorovaikutukseen ja edelleen oman ajattelun rikastumiseen. Juttujen myötä olen ainakin omalla kohdalla tullut tulokseen, että lopulta kirjoittaminen on suhteen luomista itseen. Kirjoittaminen ja siitä syntyvä ajatteluprosessi ovat välineitä omaan kasvuun. Olenhan oman kasvun ja kehittymiseni sekä subjekti että objekti.

Minulle blogi on paljastunut oman oppimisen välineeksi. Vaikken olekaan tuonut tähän kuin pienen osan arjestani, tähänastisen kokemuksen perusteella väline on tehokas. Parhaimmillaan sen voima on tehdä oma ajattelu näkyväksi itselle. Ja se vie eteenpäin. Kirjoittamisella on paikka työkalupakissani.

Ensimmäinen vuosi on takana ja aika päättää tulevasta. Kesä antoi aikaa ottaa etäisyyttä ja haudutella strategiaa tulevaan. Mitä siis päätin? Oma oppiminen on minulle liian arvokasta jätettäväksi kesken. Annan siis blogille toisen vuoden ja mahdollisuuden auttaa minua oppimaan lisää.

Mutta kuinka tärkeää oma oppiminen on sinulle? Ja mitä teet antaaksesi ajatuksillesi aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä ja kukoistaa?

#kikykirja

Jostain kumman syystä kilpailukykysopimus pomppaa vähän väliä mieleen. Itse asiassa lähes aina kun alkaa ajatella omaa ajankäyttöä ja sen tehostamista, kiky nousee kielenpäälle. Vaikka työajanpidennykset eivät ole ideana kolahtaneet minuun ollenkaan, kaikesta pohdinnasta ja sen määrästä päätellen yritän kuitenkin kantaa korteni kekoon kansallisen kilpailukyvyn puolesta. Miten saada aikaan enemmän.

Olen parhaillaan lukemassa Tim Ferrisin lähes 700-sivuista järkälettä Tools of Titans. Tekijä on koonnut kirjaan haastattelujaan lukuisilta maailmantähdiltä bisneksestä viihteeseen, urheiluun ja politiikkaan. Kaikkia haastatteluja yhdistää mielenkiinto työtapoihin, menetelmiin ja viisauksiin, joiden pohjalta itse kukin on perin menestyksekästä elämäänsä rakentanut. Nyt puoliväliin päästyä voisin nimittää kirjan 2000-luvun menestysteologiaksi, jossa predestinaatio on vain korvattu fiksulla ja periksiantamattomalla työnteolla. Kirja on antanut inspiraatiota omankin arjen kehittämiseen aina lihasjumpasta päivittäisen tekemisen suunnitteluun. Tämän sekä muiden vuodenvaihteessa lukemieni kirjojen seurausvaikutuksia ja käyttöarvoa pohtiessani mieleen onkin noussut ajatus lukemisen kilpailukykyvaikutuksesta.

Lukeminen kannattaa aina

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet lukukansaa. Lukukeskuksen vuonna 2015 koostaman selvityksen perusteella pärjäämme kansainvälisesti loistavasti, kun katsotaan kansalaisten kirjastojen lainausaktiivisuutta. Niinikään lukutaitomme, siis miten myös ymmärrämme lukemaamme, on maailmanlaajuisesti tarkastellen oikein hyvällä tasolla. Toisaalta huipputulosten takaa paljastuu myös kääntöpuoli, jossa lukutaito ei jakaannu väestössä ollenkaan tasaisesti, ja lasten ja nuorten osalta maailman kärkeä oleva osaaminen on sekin laskussa. 1990-luvun tasoon verrattuna lukeminen on menettänyt suosiotaan. Digi lienee osaltaan haastanut perinteistä lukuharrastusta.

Aihetta hieman penkomalla tulee myös vastaan pari vuotta sitten tehty Suomalainen maku -tutkimus. Suomalaisten lukuaktiivisuudesta viestii kysymys, jossa vastaajaa pyydettiin kertomaan, kuinka monta kirjaa tämä on lukenut viimeisen 12 kuukauden aikana. 30% vastaajista jätti vastaamatta koko kysymykseen. Tutkijat päätyivät kategorioimaan tyhjät vastaukset luokkaan alle kaksi kirjaa. Tutkimuksen mukaan lukuaktiivisuudella näyttää olevan myös yhteys koulutustaustaan. Vähemmän koulutetut lukevat vähemmän.

Jos Jörn Donnerin pari vuosikymmentä sitten mainoksessa esittämään väitteeseen on uskominen, lukeminen kannattaa aina. Toisaalta sehän oli vain mainos :). Joka tapauksessa historia on osoittanut, että lukutaidolla on yhteys sivistykseen ja lopulta hyvinvointiin, josta Suomessakin saamme nauttia. Kiinnostava on myös tutkimustulos, jonka perusteella lukutaito vaikuttaa enemmän matemaattiseen päättelyyn ja loogiseen ajatteluun kuin numerotaidot itse. Teknologiavetoisessa yhteiskunnassa on riski sivuuttaa lukeminen ja sen vaikutukset pärjäämiseen. Eikös tämä ole kikyä itseään?

Kirja päivässä tai parissa

Muutama päivä sitten törmäsin artikkeliin, jossa kirjoittaja jakoi omaa tarinaansa lukemisen tuomasta muutoksesta omassa elämässään. Lukeminen oli kaikesta päätellen kannattanut, sen verran tyyppi kokemustaa hehkutti. Artikkeli kertoi kirjoittajan käytännöstä lukea 200 kirjaa vuodessa. Määrä kuulostaa sekä innostavalta että haastavalta. Matematiikalla sekin aukesi.

Keskiverto amerikkalainen lukee 200-400 sanaa minuutissa. Tavallisessa kirjassa on noin 50.000 sanaa. 200 kirjaa tuottaa siis 10 miljoonaa sanaa. Kun määrä jaetaan lukunopeudella, tulokseksi tulee 25.000 minuuttia eli 417 tuntia. Reilu tunti päivässä siis.

Kirjoittaja teki vertailun amerikkalaisten ajankäyttöön sosiaalisessa mediassa (608 tuntia) sekä television katseluun (1642 tuntia). Korvaamalla suurin osa some-ajasta tai pieni osuus tv-ajasta, tulos voisi laskukaavan perusteella olla mahdollinen.

Kirja parissa tunnissa kuulostaa rivakalta tahdilta. Joku kirja on tullut itsekin luettuakin näin, joten kyllä se mahdollista on. Lukutekniikkaa täytyy vain tällöin alkaa hioa.

Miten olisi #kikykirja?

Itseäni viehättää etenkin ajatus, että lukemalla jokaisen lukutaitoisen on mahdollista päästä helposti ja halvalla maailmanluokan gurujen ajattelun vaikutuspiiriin. Eikä ole väliä, onko kyse antiikin, keskiajan vai modernin ajan ajattelijoista ja opettajista. Olisi mahdotonta saada edes tässä ajassa eläviltä murto-osaa siitä ajasta, mitä kirjojen kautta heidän kanssaan voi viettää. Yksin opetuksen ja koulutuksen näkökulmasta ajatus on ravisteleva. Voit päästä kenen tahansa ihmisen oppiin, jos tämä on vain tuottanut ajatteluaan kirjalliseen muotoon.

Erilaiset gurut ovat myös tämän oivaltaneet. Nimittäin useammat poikkeuksellisen hyvin menestyneet ihmiset kertovat lukevansa paljon. Esimerkiksi Elon Musk kuuluu lukevan kirjan päivässä. Bill Gatesin on kuulemma tapa vetäytyä säännöllisesti lukulomailemaan. Kirjojen demokraatisesta luonteesta johtuen tieto ei ole vain eliittiä varten. Se on meille kaikille.

Itsestään selvää? Jos lukemisen hyödyt ovat niin ilmeiset, miksi emme nostaisi sitä suoraan osaksi kilpailukykysopimusta? Sen sijaan, että mietitään, miten saisimme ihmiset tekemään enemmän, voisimme yhtälailla miettiä, miten saisimme heidät lukemaan enemmän. Jotta idea ei jää vain puheeksi, otan puolestani tästä kopin ja kannan korteni kikyyn lukemalla entistä enemmän. Lue sinäkin!

Kuva kirjasta: Tim Ferriss, Tools of Titans (2016).