Artikkelit

Entäpä jos out-of-the-box onkin jo jonkun toisen box?

Osallistuin jokin aika sitten työpajaan, jossa pohdittiin kokeilukulttuurin edistämistä organisaatioiden toiminnassa ja johtamisessa. Koolla oli pieni joskin kokenut porukka pääasiassa julkisen sektorin kehittäjiä. Jaoimme omia kokemuksia, oivalluksia ja ideoita muutoksen edellytyksistä ja mahdollistajista. Keskustelu kävi vilkkaana ja esiin nousi idea jos toinen. Mieleeni jäi, ja suorastaan jumitti muuan ajatus.

Kokeilukulttuuri on innovointikulttuuria, jonka tavoitteena on kehittää ja luoda uutta. Uuden luomisessa on puolestaan oleellista päästä ulos tutusta ja turvallisesta, löytää uusi näkökulma tapaan ajatella ja tehdä. On tapana sanoa, että halutaan ajatella ja tehdä out-of-the-box. Vallitsevat rutiinit ja toimintatavat pitävät kuitenkin hyvin huolen, että ajattelu ja tekeminen pysyvät tutun boksin sisäpuolella. Rajoja ei ole useinkaan helppoa ylittää eikä se useimmille tunnu erityisen mukavalta. Itse kukin voi laajentaa ajatteluaan lukemalla, harrastamalla taiteita, matkustelemalla, kohtaamalla erilaisia ihmisiä ja tekemällä ties mitä. Oma asenne on tärkein mahdollistaja oman boksin rajojen rikkomisessa. Maailmassa on myös läjäpäin menetelmiä, joilla ravistella paikalleen jämähtänyttä mieltä ja töniä ihmistä pois omalta mukavuusalueelta. Nämä ovat ammattikehittäjien peruskamaa.

Kuten nimikin kertoo, näkökulma on boksista ulospääsemisessä. Kuitenkin, eikö itselle tai omalle yhteisölle tuttu boksi ole ajattelun ja tekemisen rajoite vain tekijälle tai tekijäyhteisölle itselleen? Jollekin toiselle meille tuttu laatikko voikin olla jotain ihan muuta. Meidän laatikkomme voikin olla toiselle tavoiteltava ulkopuolinen boksi. Mitä jos joku toinen tulisikin meidän boksiimme?

Uusi ajattelu ja tekeminen syntyvät erilaisuuden kohdatessa. Uuden luominen on yhteisöllistä toimintaa, jossa erilaiset ajattelu- ja toimintatavat pääsevät vuorovaikutukseen tuottaen jotain uutta ja yllättävää. Eikö tämä samalla tarkoita, että boksimme kohtaavat? Samalla kun autamme toisia ulos omista bokseistaan, autamme heitä myös sisälle omaamme. Yhteisöllinen ulottuvuus kehittämiseen ja kokeilemiseen ei olekaan ainoastaan out-of-the-box vaan myös into-the-box.

Entäpä jos emme ainoastaan auttaisi toista ulos tämän omalta mukavuusalueelta vaan auttaisimme hänet myös sisälle omalle epämukavuusalueelle? Kuinka kotoisaksi voisimme toisen olon uudella reviirillä tehdä? Ja mihin siitä vapautuva energia alkaisi meitä kaikkia viedä?

Olisiko aika tehdä joutenolosopimus?

Juhannus koittaa tuossa tuokiossa ja valtaväestön kesälomat alkavat. Tässä vaiheessa vuotta aina tuntuu, että Suomi on menossa kuukaudeksi kiinni. Toimistot hiljenevät, läppärit suljetaan ja sähköposteihin asetetaan automaattiset lomavastaajat. Projektit laitetaan holdiin, kehitystyöt tauolle ja sopimusneuvottelut lepäämään. Palataan asiaan elokuussa. Iso osa suomalaisesta työmarkkinasta pysähtyy.

Kesä on pysähtymisen ja unohtamisen aikaa. Joku iloitsee siitä, että pääsee irti töistä, joku kiroilee kun hommat pysähtyvät. Eräs ystäväni juuri tuskaili, että toimettomana aika tuntuu menevän hukkaan. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin mustavalkoinen. Vaikka arjen operatiivinen toiminta pysähtyy, osa mielestämme aktivoituu. Nimittäin ihmisellä on kaksi aivoverkostoa. Toinen näistä aktivoituu suorituksen ja keskittymisen aikana – siis aikana, mistä meille yleensä maksetaan – toinen kun olemme jouten. Arjen aktiivisuus on helppo ymmärtää. Jouten ollessa ja keskittymisverkoston lepäillessä ihmisen luova puoli kuitenkin alkaa tehdä töitä. Joutenoloverkoston aktivoituminen on havaittu etenkin erityisen luovilla ihmisillä. Rentoutuessamme ja ajatellessamme jotain muuta luovuus alkaa tehdä töitään.

Luovuus on ollut yksi tämän vuosituhannen trendiaiheista. Se on myös ehdottomasti yksi ihmisenä olemisen hienoimmista asioista. On selvää, että luovuus on tiedosta ja sen jalostamisesta arvoa tuottavan yhteiskuntamme elinvoimaisuuden ja kilpailukyvyn keskeinen osatekijä. Ilman luovuutta uudet ideat ja innovaatiot eivät synny, eivätkä ongelmat ratkea. Ja ongelmia ja kehittämistarpeita meillä riittää.

Joutenolo palkitsee rehkimisen

Syystäkin luovuus on yksi tutkituimmista ja kirjoitetuimmista ilmiöistä. Yhtälailla luovuus on mysteeri, josta ei tiedetä läheskään kaikkea. Se ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä laatimasta teorioita siitä, miten luovat ratkaisut syntyvät.

On sanottu, että nykyisin vallalla olevan luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun mallin on alunperin kuvannut Graham Wallas vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassaan The Art of Thought. Kaikki tämän jälkeen aiheesta kirjoitettu on pitkälti tuon lähes sata vuotta sitten kirjoitetun toistoa. Wallasin mallissa on neljä vaihetta:

  1. Valmistautuminen (preparation), jolloin pureudutaan tutkittavaan aiheeseen tai ratkottavaan ongelmaan, tehdään raakaa kenttätyötä, kerätään materiaalia, kaivellaan yksityiskohtia ja jäsennetään karttunutta tietoa.
  2. Aiheen ankaraa työstöä seuraa hautomisvaihe (incubation), jolloin käsiteltävä asia työnnetään tietoisen mielen taka-alalle, unohdetaan se ja annetaan alitajunnan alkaa tehdä työtään.
  3. Olet varmasti kokenut hetken, jolloin uusi idea tai ratkaisu iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja pyytämättä. Raakaa työtä ja alitajuista hauduttelua seuraa valaistuminen (illumination).
  4. Neljännessä vaiheessa todennetaan (verification) keksitty ratkaisu. Tuloksista riippuen hyväksytään tai hylätään syntynyt ratkaisu, tai jatketaan sen kehittelyä.

Wallasin perusvaiheistus toteutuu niin erilaisissa innovaatiomalleissa kuin vaikkapa nyt kovin trendikkäässä palvelumuotoiluprosessissa. Mukaan on tuotu toki uusia käsitteitä ja pilkottu vaiheita yksityiskohtiin. Saivartelu sikseen, mallin keskivaihe, jossa ajatukset kirkastuvat kiinnostaa erityisesti nyt loman kynnyksellä olevaa kehittäjää, ongelmanratkaisijaa tai tuloksentekijää. Uusien ratkaisujen kehittäminen vaatii fiksua tekemistä ja raakaa työtä, mutta uusilla ja kiinnostavilla ratkaisuilla on taipumus syntyä sitten kun ne on ensin unohdettu ja annettu alitajunnan hoideltavaksi.

Kilpailukykyinen loma

Suomen kilpailukyky on ollut kuluneen vuoden yksi suurimmista puheenaiheista. Keväällä eräänlaiseen maaliin tulleet sopimusneuvottelut ovat kiristäneet, karsineet ja nipistäneet yhtä jos toista. Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta, paljonko meidän pitäisi tehdä lisää töitä, jotta pysymme kansainvälisessä kilpailussa mukana. Sen lisäksi, etten ole ollenkaan varma, pitääkö meidän tehdä enemmän vaan ainoastaan fiksummin, keskustelu tuntuu keskittyneen uutta arvoa tuottavan prosessin ensimmäiseen vaiheeseen – aktiiviseen työntekoon. En ole kuullut puhuttavan joutenolosta. Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme tähän vaiheeseen samalla pieteetillä?

Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme joutenoloon samalla pieteetillä?

Ei tietenkään välttämättä tarvita kuukauden kesälomaa ideoiden haudutteluun ja ideoiden kirkastumiseen. Arjessa tapahtuva joutenolo, päiväunet, lounaskävelyt, erilaiset projektit, harrastukset ja arkea katkovat viikonloput sekä pienemmät lomat ruokkivat kaikki luovaa aivopuoliskoa. Ei silti oteta mitään pois kesältä. Tiedä sitten, millaisen välähdyksen, oivalluksen tai kirkastumisen tuleva lomakin tuo.

Tee siis palvelus itsellesi, palkanmaksajallesi ja tälle yhteiskunnalle ja jää lomalle. Mikäli olet hoitanut leiviskäsi, raatanut selkä ruvella ja kerännyt alitajunnallesi raaka-ainetta, tulevien viikkojen joutenoloa saattaa seurata yllättävä palkinto.

Hyvää kesää!

PS. Mikäli aihe kiinnostaa, luovaa aivopuoliskoa voi ruokkia esim. seuraavilla teoksilla:

Graham Wallas, The Art of Thought (1926)
James Webb Young, Technique for Producing Ideas (1939)
Juha T. Takala, Luova laiskuus (2013)
Saku Tuominen, Luova järkevyys (2014)