Artikkelit

Parkinson ja pedagogiikka

Olen nyt kolmatta vuotta harjoitellut osaamisensa kehittämisestä kiinnostuneiden ihmisten valmentamista ammatillisessa korkeakoulutuksessa. Toimenkuvassa on ehtinyt kokea jo yhtä jos toista, mikä on johtanut erityisesti ammatillisen koulutuksen merkitysten ja käytäntöjen tarkasteluun niin ajatuksissa kuin teoissa.

Työskentelen tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa opintoprofiilissa, jonka tavoitteena on lisätä opiskelijoiden valmiuksia kehittää liiketoimintaa tukevia digitaalisia palveluja. Pyrkimyksenä on siis oppia toimittamaan asiakkaille positiivista kassavirtaa tuottavia uutta teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja. Nähdäkseni työskentelemme kolmen ydinkompetenssin parissa:

  1. Kyky tunnistaa uutta arvoa (nähdä jotain arvokasta vielä olematonta)
  2. Kyky toimittaa uutta arvoa (muuttaa ideat konkretiaksi, sanat teoiksi)
  3. Kyky todentaa uutta arvoa (saada todisteet)

Näissä kyvykkyyksissä kiteytyy iso osa digitaalisen talouden kilpailukyvystä, olipa kyse yksittäisestä yrityksestä tai koko yhteiskunnasta. On helppoa keksiä uusia facebookeja tai googleja, sillä ne ovat jo olemassa. Kuka sen sijaan osaa nähdä uusia mahdollisuuksia vielä tutkimattomasta tulevaisuudesta? Erilaisten suunnitelmien laatiminen on myös varsin helppoa, mutta niillä ei yksin ole arvoa, ellei niitä pystytä myös toteuttamaan. Kuka siis osaa muuttaa ideat teoiksi? Tulovirroista on myös helppoa fantasioida, mutta ne realisoituvat vasta kun joku myy ja joku ostaa jotain. Kuka osaa sekä luvata että lunastaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta?

Osaamisen kehittämisen näkökulmasta arvontuotto on matkantekoa kyvykkyydestä toiseen. Näissä kaikissa on omat haasteensa, mutta todellinen mitta miehestä tai naisesta otetaan tekemisen ja etenkin todentamisen kohdalla.

Mikä on paras tapa oppia liiketoimintaa?

Osana työtä olen nyt reilun vuoden ajan ollut mukana poikkeuksellisen kiinnostavalla opintojaksolla. Kyse on kurssista, jota vedän kahden kollegan kanssa ja jossa työskentelemme juuri arvontuoton äärellä. Lähtökohtana kurssin kehittämiselle toimi pohdinta haasteista arvontuoton kyvykkyyksien äärelle pääsyssä. Oman epämukavuusalueen raja on houkuttelevaa vetää erityisesti kahden viimeisen kohdalle: myyminen on ikävää ja tekeminen työlästä. Aloitetaan siis niistä.

Koko yhteiskunta liike-elämästä julkiselle ja kolmannelle sektorille pyörii arvontuoton varassa. Joku siis tuottaa jotain hyvää ja arvokasta toiselle tavalla, johon pääsääntöisesti liittyy suora tai välillinen vaihdanta. Vaihdanta voi olla esimerkiksi rahaa, tietoa tai aikaa. Jos arvontuotto lakkaa, lakkaa vaihdanta, palveluiden käyttö ja talouden kierto. Arvontuotto vaatii niin näkemystä kuin toimintaa, mutta mitä suuremmissa määrin se vaatii todentamista. Käytetäänkö palveluita? Ostetaanko niitä? Käytetäänkö ja ostetaanko niitä uudelleen? Tuotteilla ei ole itseisarvoa.

”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”

Loimme siis opintojakson, jonka tarkoituksena on tunnistaa, toimittaa ja todentaa uutta arvoa. Käytännössä opiskelijoilla on 16 viikkoa aikaa kehittää digitaalinen palveluidea ja saada sille maksava asiakas. Talon puolesta palkintona on 10 opintopistettä. Myynnistä saatavat eurot kukin saa pitää itse. Nyt tehdyt pari toteutusta ovat olleet opettavaisia. Alun järkytyksestä (”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”) selvittyä seuraa innokasta ideointia, raakaa raadantaa, arvaamatonta sekoilua ja toteuttamisen tuskaa.

Ja myyntiä. Ei vielä paljoa, mutta kuitenkin oikeita euroja. Jos olet joskus myynyt jotain itse tekemääsi, muistatko ensimmäisen kaupan synnyttämän tunteen? Sitä ei noin vain unohda.

Omien rajojen levittäminen ei ole helppoa eikä aina edes mukavaa. Onnistuminen on kuitenkin sitä makeampaa, mitä isomman työn takana se on. Omien henkisten, tiedollisten ja taidollisten muurien ylittämisellä on valtava vaikutus onnistumiselle myös jatkossa. Oppiminen on uusien kyvykkyyssaarekkeiden valloittamista itse tehden (”Nyt tiedän, miten tämä kannattaa jatkossa tehdä!”). Tehtävämme on luoda siihen puitteita.

Maaliin selvinneet ovat opintopisteensä ansainneet.

Osaamisperustaisesta pedagogiikasta nopeusperustaiseen pedagogiikkaan

Osaamisperustaisuus on ollut koulutuksen järjestämisessä ja opetussuunnitelmatyössä viime vuosina kovasti esillä. Tiedon sijaan korostetaan osaamista, mikä on hieno juttu, sillä arvo synnytetään lopulta tehden, ei tietäen. Muutos kuitenkin haastaa osaamista. Monet tämän päivän taidot vanhenevat hetkessä ja monesta huomisen taidosta ei ole vielä tietoakaan. Työelämällä on tarve tämän päivän osaamiseen. Tulevaisuuden tekijöillä on kuitenkin tarve rakentaa pitkäkestoista kilpailukykyä luovaa kyvykkyyttä.

Tästä tulikin mieleen osaamisen ja ajan välinen suhde.

Onko Parkinsonin laki sinulle tuttu? Kyseessä on C. Northcote Parkinsonin vuonna 1955 muotoilema periaate, jonka mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Jos sinulla on esimerkiksi 6 kuukautta jonkin asian tekemiseen, käytät siihen 6 kuukautta. Jos aikaa taasen on yksi kuukausi, käytät siihen yhden kuukauden. Riippumatta ajan määrästä se kaikki tulee kyllä käytettyä. Asiat eivät siis valmistu ajan vaan deadlinen mukaan. Käytettävissä oleva aika voi siis yhtälailla jouduttaa kuin hidastaa asioita.

Huomasimme ensimmäisillä opintojaksoillamme, että tavoite saada aikaan myyntiä toteutui aivan kurssin loppumetreillä. Myös kehitettyjä palveluja alettiin julkaista vasta viimeisten viikkojen tai jopa päivien aikana. Todellisuudessa siitähän homma todella vasta alkaa. Teimmekin ohjelmaan muutoksen. Nyt ensimmäiset kaupat ja julkaisut oli tavoitteena saada aikaa kurssin puolivälissä. Homman buustaamiseen järjestimme 8. viikolle julkisen katselmointitilaisuuden. Lopputulemana suurin osa tiimeistä oli tehnyt ensimmäisen julkaisunsa ja reilut puolet oli myös tehnyt ensimmäisen kauppansa.

Niin maailman myllerryksessä kuin liiketoiminnassa nopeus on monessa suhteessa valttia. Kyky aloittaa ripeä arvontuotto on arvokasta. Nopeus on osaamista. Ehkä seuraavalla kerralla pidämme vastaavan välikatselmoinnin 4. viikolla.

Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Kurssikokemus onkin saanut pohtimaan paitsi tekemistä myös nopeutta pedagogiikan kentässä. Ajattelu tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Työ ei kuitenkaan odota tekijäänsä ja työ on juuri se, joka tekijäänsä opettaa. Teot ovat bensaa ajattelun liekeille. Ketterä arvontuotto alkaa tuottaa arvoa tekijälleen uuden oppimisessa. Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Koulutus toimii aikaperusteisesti. Mutta miten se hyödyntää sitä?

PS.

Tiedätkö muuten mikä on OKPA-luku? Todennäköisesti et. 🙂 OKPA-luku mittaa opiskelijoiden kokemaa pedagogista arvoa. Se on itselle annettujen suositusten määrä suhteessa ryhmän kokoon. OKPA selviää yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä: Jos sinulla olisi mahdollisuus osallistua tälle samalle opintojaksolle uudelleen, osallistuisitko?”

Kysyimme tämän kysymyksen viime opintojakson päätteeksi.

Haluaisitko tietää vastauksen ja kuulla lisää OKPAsta ja tekemisen pedagogiikasta? Tilaapa blogi sähköpostiisi, niin kuulet heti kun julkaisen uuden jutun.