Onko joku tehnyt tietoisen päätöksen tilata itselleen kriisi?

Tavoitteellisena ja fokusoituneena pysyminen on joskus vaikeaa. Etenkin intohimoisissa aiheissa asioita tehdään energialla. Hyvällä energiatasolla mieli on kirkas ja päätöksenteko sujuu. Heikolla energialla katse sumenee ja ajatus karkailee. Kun fokus ja tarkkaavaisuus katoavat, huonolla tuurilla edessä on ongelmia. Yksi sellainen sattui kohdalle. Aika näyttää, millainen tarina tästä syntyy, mutta perusarkea syvemmän itsetutkiskelun äärelle on joka tapauksessa tullut päädyttyä.

Mokaaminen ei ole minulle vierasta. Olen jopa liiankin tietoinen pieleen menneistä päätöksistä tai tekemisistä. Kohdalle sattuessa mokat kuitenkin pistävät pysähtymään ja tarkastelemaan omaa toimintaa. Mitä isommin rysähtää, sitä syvempää tarkastelua on tarjolla. Eräs kollegani jakoi taannoin ajatuksen, että moka on lahja. Ideaa voinee jatkaa, että paketti pitää vain avata, jotta siitä pääsee iloitsemaan. Hmm…

Tällä kertaa päädyin – ei enempää eikä vähempää kuin – kysymyksiin omien tavoitteiden ja niihin tähtäävien toimenpiteiden mielekkyydestä. Mitä päämäärää olenkaan tavoittelemassa? Miten elän arkeani, jotta hivuttaudun vähän kerrallaan noita tavoitteita kohti? Tästä ei olekaan enää pitkä matka kysymykseen: miksi teen mitä ikinä teen. Huomaan siis päätyneeni oman visioni ja strategiani äärelle. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät ole vieraita ja niiden äärellä tulee säännöllisesti oltua. Tällä kertaa kuitenkin löysin itseni haastamasta jo jonkin aikaa vallalla olleita näkemyksiäni ja käsityksiäni. Jonkin sortin kriisihän siitä syntyi.

Yllättäen ilmestyvien haasteiden äärellä itse kukin on varmaan ajatellut, että olisihan tässä muutakin tekemistä. Täytyy hoitaa perusjutut, käynnissä olevat työt, perhe, lapset ja harrastukset – pitää ylipäänsä huoli että asiat rullaavat ja etenevät. Arki on myös helppo täyttää perusjutuilla. Kehittymistä janoavalle mielelle oman tekemisen tarkoitusta, tavoitteita ja tapoja peräänkuuluttavat kysymykset lienevät kuitenkin parasta, mitä eteen voi tulla.

Kriisi kuvaa isompaa tai pienempää poikkeuksellista tilaa. Kehitystehtävänä kriisit kuuluvat normaaliin ihmisenä kasvuun. Sitten on kriisejä, joita elämä heittää eteen, olivatpa ne jonkin mokan seurausta tai eivät. Yhteiskunnallisella tasolla tapahtuu talousvaihteluja, sotia ja luonnonilmiöitä. Organisaatiotasolla koetaan talouskurimusta. Yksilötasolla sairastutaan, erotaan ja jäädään työttömäksi. Kriiseissä on kuitenkin mahdollisuus. Olisiko esimerkiksi Suomi nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta ilman toista maailmansotaa ja sitä seurannutta jälleenrakennusvimmaa? Kuinka monta keksintöä olisi jäänyt tekemättä ilman yrityksen käymistä konkurssin kynnyksellä? Kuinka monesti elämän merkitys on löytynyt jonkin menetyksen seurauksena? Kriisin myötä tulee tarve korjata tilanne ja tarttua toimeen. Joskus pakko on paras muusa.

Kriisi tulee muuten kreikan kielen sanasta krisis, joka tarkoittaa päätöstä. Kriisien luomissa olosuhteissa on välttämätöntä toimia eri tavalla ja alkaa innovatiiviseksi. Uusia ongelmia ei ratkota vanhoilla eväillä. Uusissa ratkaisuissa onkin mahdollisuus uuteen kilpailuetuun. Mikään ei takaa onnistumista, mutta paikallekaan ei voi jäädä.

Olen tehnyt useaan otteeseen töitä yhteisöllisten toimintatapojen kehittämisen parissa. Hyvinkin tyypillinen aihe tällä vuosikymmenellä. Yleensä tarve muutokseen on olemassa ja hyvin perusteltavissa. Erään kerran päädyimme kuitenkin pohtimaan oliko nykytilanne sen verran hyvä, että varsinaista pakkoa kehittyä ei ollut. Muutosta ei siis tapahdu tai se on hidasta. Kriisitilanteissa yhteisöllisyydellä on kuitenkin tapana nousta esiin. Pohdimmekin, pitäisikö meidän luoda keinotekoisesti kriisi, jolla pakottaa uusien toimintatapojen äärelle. Onkohan joku tehnyt tietoisesti päätöksen tilata kriisi, jolla vauhdittaa kehittymistä? Historia on osoittanut, että kriisi kyllä hakeutuu paikalle, jos asiat ovat ”riittävän hyvin”.

En oikeastaan usko, että asiat vain tapahtuvat. En kuitenkaan ole varma, olisinko mennyt tämänkertaista pohdintaa itselleni varsinaisesti tilaamaankaan. Yhtä kaikki, on ollut aika seisahtua perusasioiden äärelle. Ja sen, mitä elämästä on tullut tähän mennessä opittua, paluu on aina perusasioihin.

Ilman virheitä meillä olisi aika paljon vähemmän. Ei tätäkään juttua.

Oma oppiminen on liian arvokasta jätettäväksi kesken

Siitä on nyt reilu vuosi kun päätös bloggaamisesta oli hautunut pisteeseen muuttua ideasta teoiksi. Blogosfääri sai kuin saikin uuden säikeen. Tein taannoin päätöksen kokeilla vuoden ajan, millaista kirjoittaminen on ja mihin se johtaa. Tulostavoitteet olivat maltilliset. Aloin kirjoittaa ennen kaikkea itselleni. Katsotaan sitten mihin tämä johtaa.

Vuosi meni ja 19 artikkelia myöhemmin olen tässä. Kesän kynnyksellä pohdin, mitä ensimmäinen vuosi ja jutustelun äärellä vietetty aika minulle lopulta antoi. Kohtuullisesti tekemistä, jonkin verran lukijoita, vieraskynäilyä ja jopa uusia asiakassuhteita. Vaikken olekaan erityisen nopea kirjoittaja ja juttuja voisi olla paljon enemmänkin, käytettyyn aikaan suhteutettuna voin olla kohtuullisen tyytyväinen. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on minulle antanut. Runsaasti ajatuksia, uusia ideoita ja oivalluksia. Ja aikaa niiden äärellä.

Ajatusten muotoilu sanoiksi on pakottanut ymmärtämään ideoita pintaa syvemmältä. Kirjoittaminen on aivan omanlaisensa ajatteluprosessi. Useaan otteeseen on pitänyt jopa päiväkausia miettiä, mitä jokin asia minulle todella tarkoittaa ja mitä mieltä siitä oikeastaan olen. Sanojen äärellä vietetty aika on laittanut reflektoimaan aiemmin tehtyä, koettua, kuultua ja sanottua. Aiemmat kokemukset vuosienkin takaa ovat alkaneet saada uusia merkityksiä ja ideat ideoiden takana ovat alkaneet paljastua. Löydökset ovat johtaneet uusiin ajattelu- ja toimintatapoihin. Käytännössä olen kyhäillyt uusia viitekehyksiä, joita hyödyntää itse ja joita viedä arjen kohtaamisiin, koulutussisältöihin ja ohjausmalleihin.

Kirjoittamista voi tehdä monella tavalla. Aiheiden lisäksi voi valita käsittelykulmia ja tyylejä. Bloggaamisen yksi ulottuvuus on tietysti tuoda oma ajattelu osaksi yhteistä ajattelua. Jaan tässä jotain itsestä koko maailmalle (tai ainakin otannalle maailmasta, jota lukijani edustavat). Parhaimmillaan oma pohdinta herättää uusia ideoita yhteisössä, mikä johtaa vuorovaikutukseen ja edelleen oman ajattelun rikastumiseen. Juttujen myötä olen ainakin omalla kohdalla tullut tulokseen, että lopulta kirjoittaminen on suhteen luomista itseen. Kirjoittaminen ja siitä syntyvä ajatteluprosessi ovat välineitä omaan kasvuun. Olenhan oman kasvun ja kehittymiseni sekä subjekti että objekti.

Minulle blogi on paljastunut oman oppimisen välineeksi. Vaikken olekaan tuonut tähän kuin pienen osan arjestani, tähänastisen kokemuksen perusteella väline on tehokas. Parhaimmillaan sen voima on tehdä oma ajattelu näkyväksi itselle. Ja se vie eteenpäin. Kirjoittamisella on paikka työkalupakissani.

Ensimmäinen vuosi on takana ja aika päättää tulevasta. Kesä antoi aikaa ottaa etäisyyttä ja haudutella strategiaa tulevaan. Mitä siis päätin? Oma oppiminen on minulle liian arvokasta jätettäväksi kesken. Annan siis blogille toisen vuoden ja mahdollisuuden auttaa minua oppimaan lisää.

Mutta kuinka tärkeää oma oppiminen on sinulle? Ja mitä teet antaaksesi ajatuksillesi aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä ja kukoistaa?

Entäpä jos out-of-the-box onkin jo jonkun toisen box?

Osallistuin jokin aika sitten työpajaan, jossa pohdittiin kokeilukulttuurin edistämistä organisaatioiden toiminnassa ja johtamisessa. Koolla oli pieni joskin kokenut porukka pääasiassa julkisen sektorin kehittäjiä. Jaoimme omia kokemuksia, oivalluksia ja ideoita muutoksen edellytyksistä ja mahdollistajista. Keskustelu kävi vilkkaana ja esiin nousi idea jos toinen. Mieleeni jäi, ja suorastaan jumitti muuan ajatus.

Kokeilukulttuuri on innovointikulttuuria, jonka tavoitteena on kehittää ja luoda uutta. Uuden luomisessa on puolestaan oleellista päästä ulos tutusta ja turvallisesta, löytää uusi näkökulma tapaan ajatella ja tehdä. On tapana sanoa, että halutaan ajatella ja tehdä out-of-the-box. Vallitsevat rutiinit ja toimintatavat pitävät kuitenkin hyvin huolen, että ajattelu ja tekeminen pysyvät tutun boksin sisäpuolella. Rajoja ei ole useinkaan helppoa ylittää eikä se useimmille tunnu erityisen mukavalta. Itse kukin voi laajentaa ajatteluaan lukemalla, harrastamalla taiteita, matkustelemalla, kohtaamalla erilaisia ihmisiä ja tekemällä ties mitä. Oma asenne on tärkein mahdollistaja oman boksin rajojen rikkomisessa. Maailmassa on myös läjäpäin menetelmiä, joilla ravistella paikalleen jämähtänyttä mieltä ja töniä ihmistä pois omalta mukavuusalueelta. Nämä ovat ammattikehittäjien peruskamaa.

Kuten nimikin kertoo, näkökulma on boksista ulospääsemisessä. Kuitenkin, eikö itselle tai omalle yhteisölle tuttu boksi ole ajattelun ja tekemisen rajoite vain tekijälle tai tekijäyhteisölle itselleen? Jollekin toiselle meille tuttu laatikko voikin olla jotain ihan muuta. Meidän laatikkomme voikin olla toiselle tavoiteltava ulkopuolinen boksi. Mitä jos joku toinen tulisikin meidän boksiimme?

Uusi ajattelu ja tekeminen syntyvät erilaisuuden kohdatessa. Uuden luominen on yhteisöllistä toimintaa, jossa erilaiset ajattelu- ja toimintatavat pääsevät vuorovaikutukseen tuottaen jotain uutta ja yllättävää. Eikö tämä samalla tarkoita, että boksimme kohtaavat? Samalla kun autamme toisia ulos omista bokseistaan, autamme heitä myös sisälle omaamme. Yhteisöllinen ulottuvuus kehittämiseen ja kokeilemiseen ei olekaan ainoastaan out-of-the-box vaan myös into-the-box.

Entäpä jos emme ainoastaan auttaisi toista ulos tämän omalta mukavuusalueelta vaan auttaisimme hänet myös sisälle omalle epämukavuusalueelle? Kuinka kotoisaksi voisimme toisen olon uudella reviirillä tehdä? Ja mihin siitä vapautuva energia alkaisi meitä kaikkia viedä?

Ideoi, keskustele, toimeenpane

Rakas yläkainuulainen synnyinkuntani Hyrynsalmi sai viime viikolla ilmaista mainostilaa iltapäivälehdessä strategiatyönsä johdosta. Niinikään mainostilaa sai työskentelyä ohjannut helsinkiläinen konsulttiyritys. Otsikoihin kotikuntani projektista päätyi kaksi asiaa. Ensimmäiseksi kunnalle myytiin kymppitonnilla kolme sanaa: ideoi, keskustele, toimeenpane. Eräänlainen strategia tai ajatusmalli, kuten kunnanjohtaja tulosta kuvaili. Toiseksi työskentely sisälsi palikkaleikkejä, joiden mielekkyyttä muuan työskentelyyn osallistunut kunnan työntekijä kovasti epäili. Icebreaker ei ollut ihan avautunut.

En tunne tapausta yhtään lukemaani enempää. lltapäivälehtien kirjoittelun pohjalta ei myöskään parane tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Joka tapauksessa uutisointi kertoo, että projektissa on työstetty kunnan strategiaa eli tapaa luoda kilpailukykyä. Toiseksi prosessi on ollut ainakin jossain määrin yhteisöllinen ja perustunut työyhteisön osallisuuteen. Sitä on siis tehty johtoryhmää laajemmalla porukalla. Kummatkin ovat lähtökohtaisesti hyviä asioita.

Vaikka keltainen lehdistö tietoisesti kärjistää ja tekee juttuja vaikka sivulauseista, osallistujien ja konsulttien kertoma toi mieleeni erään yhteisöllisen suunnittelun ja sen ohjaamisen ydinhaasteen.

Yhteisöllisen suunnittelun perusajatus on kaikessa yksinkertaisuudessa, että yhdessä olemme enemmän kuin yksilöt yhteensä. Erilaisen ajattelun, kokemuksen ja osaamisen kohdatessa syntyy mahdollisuuksia monenmoiseen arvokkaaseen. Tuloksena voi kehittyä uusia ja erilaisia ideoita, yhteistä ymmärrystä, yhteistyötä, päätöksiä ja sitoutumista. Olen viime vuosien aikana ohjannut useita yhteisöllisiä suunnitteluprosesseja, joiden tavoitteena on ollut kehittää visioita, strategioita tai kokeiluja. Työskentelystä nousee poikkeuksetta esiin yksi keskeinen tulos: vuorovaikutus. Joku voisi sanoa tätä no-braineriksi, siis itsestäänselvyydeksi. Koska asia on niin itsestään selvä, siksi se on myös vaarana sivuuttaa.

Tuloksekas yhteisöllinen tekeminen vaatii ajatusten vaihtoa ja yhteistä tekemistä, siis vuorovaikutusta. Onnistuakseen vuorovaikutus puolestaan tarvitsee kasvualustakseen maaperän, jossa erilaisuus voi muuttua yhteiseksi hyväksi. Tarvitaan kohtaamista. Ajattelun ja tekemisen täytyy löytää toisensa osapuolten välillä. Jotta uuden kehittämisessä päästään oikeasti johonkin uuteen, ajattelemaan niin sanotusti out-of-the-box, edellytysten kohtaamiselle täytyy olla kunnossa. Ennen kaikkea tarvitaan keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen päälle rakentuvaa luottamusta. Luottamus taasen syntyy läsnäolosta. Nämä perustavanlaatuiset yhteisöllisen kehittämisen edellytykset eivät synny sormia napsauttamalla, mikä on niin kokeilevan kehittäjän kuin keikkailevan konsultin haaste.

Ajatuksiin piirtyy kuva helsinkiläiskonsultista vetämässä työpajaa kainuulaisen pikkupitäjän työntekijöille. Ajatuksiin voi myös piirtää kuvan minkä tahansa työyhteisön kehittämistyöpajasta, jonne osallistujat ovat ”vain joutuneet”. Tapahtumapaikka voi olla yhtälailla elostaan kärvistelevällä rajaseudulla kuin elinvoimaisen pääkaupungin ytimessä. Ymmärrän erittäin hyvin, jos icebreakerit eivät kaikistellen uppoa. Konsultti on kuitenkin oikeassa siinä, että jäätä pitää murtaa. Tavalla tai toisella on muodostettava yhteys aikuisuuden ja normitiivisen toimintaympäristön alleen hautaamaan sisäiseen lapseen. Taika tapahtuu arkisen boksin ulkopuolella.

Parhaimmillaan erilaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaaminen on todellinen rikkaus. Ei ole kauaa kun Lähi-Idän pakolaisvirta ylettyi Hyrynsalmellekin asti. Alkuun jähmeät yläkainuulaiset avasivat kuitenkin pian sylinsä ja ottivat uudet asukkaat lämpimästi vastaan. Sittemmin vastaanottokeskuksen sulkeminen oli takaisku uutta elämää saaneelle kunnalle. Kyllä Hyryllä osataan murtaa jäätä ja kohdata! Ihmiset, kielet ja kulttuurit voivat kohdata aidolla ja toisiaan rikastavalla tavalla. Johdon konsulttien on helppo kohdata johtoa. Mutta millaiset konsultit osaavat kohdata työntekijöitä tai kuntalaisia?

Johdon konsulttien on helppo kohdata johtoa. Mutta millaiset konsultit osaavat kohdata työntekijöitä tai kuntalaisia?

Lähtökohtaisesti ajatus kolmen sanan strategiasta kuulostaa lupaavalta. On se ainakin parempi kuin 30 sanaa. Jos strategian tarkoitus on luoda kilpailukykyä toimimalla jotenkin eri tavalla, ”ideoi, keskustele, toimeenpane” -ajatusmalli ei vielä saa sukkia pyörimään jalassa. Ehkä ulkopuolisen ei ole tarkoituskaan sitä ymmärtää. Toisaalta jos Hyrynsalmi saa vietyä nämä sanat teoiksi päästen aina kolmanteen käskymuotoon asti, kunnalla voi hyvinkin olla kilpailuetua tuottava toimintatapa. Minua jäikin kiinnostamaan, mitä heti työpajan jälkeen tapahtui? Entä seuraavana päivänä? Samalla tai seuraavalla viikolla?

Olivatpa osallistujat tehdystä miten liekeissä tahansa, käytetyn kymppitonnin arvo on sen synnyttämissä teoissa, ei asiakaspalautteissa.

#kikykirja

Jostain kumman syystä kilpailukykysopimus pomppaa vähän väliä mieleen. Itse asiassa lähes aina kun alkaa ajatella omaa ajankäyttöä ja sen tehostamista, kiky nousee kielenpäälle. Vaikka työajanpidennykset eivät ole ideana kolahtaneet minuun ollenkaan, kaikesta pohdinnasta ja sen määrästä päätellen yritän kuitenkin kantaa korteni kekoon kansallisen kilpailukyvyn puolesta. Miten saada aikaan enemmän.

Olen parhaillaan lukemassa Tim Ferrisin lähes 700-sivuista järkälettä Tools of Titans. Tekijä on koonnut kirjaan haastattelujaan lukuisilta maailmantähdiltä bisneksestä viihteeseen, urheiluun ja politiikkaan. Kaikkia haastatteluja yhdistää mielenkiinto työtapoihin, menetelmiin ja viisauksiin, joiden pohjalta itse kukin on perin menestyksekästä elämäänsä rakentanut. Nyt puoliväliin päästyä voisin nimittää kirjan 2000-luvun menestysteologiaksi, jossa predestinaatio on vain korvattu fiksulla ja periksiantamattomalla työnteolla. Kirja on antanut inspiraatiota omankin arjen kehittämiseen aina lihasjumpasta päivittäisen tekemisen suunnitteluun. Tämän sekä muiden vuodenvaihteessa lukemieni kirjojen seurausvaikutuksia ja käyttöarvoa pohtiessani mieleen onkin noussut ajatus lukemisen kilpailukykyvaikutuksesta.

Lukeminen kannattaa aina

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet lukukansaa. Lukukeskuksen vuonna 2015 koostaman selvityksen perusteella pärjäämme kansainvälisesti loistavasti, kun katsotaan kansalaisten kirjastojen lainausaktiivisuutta. Niinikään lukutaitomme, siis miten myös ymmärrämme lukemaamme, on maailmanlaajuisesti tarkastellen oikein hyvällä tasolla. Toisaalta huipputulosten takaa paljastuu myös kääntöpuoli, jossa lukutaito ei jakaannu väestössä ollenkaan tasaisesti, ja lasten ja nuorten osalta maailman kärkeä oleva osaaminen on sekin laskussa. 1990-luvun tasoon verrattuna lukeminen on menettänyt suosiotaan. Digi lienee osaltaan haastanut perinteistä lukuharrastusta.

Aihetta hieman penkomalla tulee myös vastaan pari vuotta sitten tehty Suomalainen maku -tutkimus. Suomalaisten lukuaktiivisuudesta viestii kysymys, jossa vastaajaa pyydettiin kertomaan, kuinka monta kirjaa tämä on lukenut viimeisen 12 kuukauden aikana. 30% vastaajista jätti vastaamatta koko kysymykseen. Tutkijat päätyivät kategorioimaan tyhjät vastaukset luokkaan alle kaksi kirjaa. Tutkimuksen mukaan lukuaktiivisuudella näyttää olevan myös yhteys koulutustaustaan. Vähemmän koulutetut lukevat vähemmän.

Jos Jörn Donnerin pari vuosikymmentä sitten mainoksessa esittämään väitteeseen on uskominen, lukeminen kannattaa aina. Toisaalta sehän oli vain mainos :). Joka tapauksessa historia on osoittanut, että lukutaidolla on yhteys sivistykseen ja lopulta hyvinvointiin, josta Suomessakin saamme nauttia. Kiinnostava on myös tutkimustulos, jonka perusteella lukutaito vaikuttaa enemmän matemaattiseen päättelyyn ja loogiseen ajatteluun kuin numerotaidot itse. Teknologiavetoisessa yhteiskunnassa on riski sivuuttaa lukeminen ja sen vaikutukset pärjäämiseen. Eikös tämä ole kikyä itseään?

Kirja päivässä tai parissa

Muutama päivä sitten törmäsin artikkeliin, jossa kirjoittaja jakoi omaa tarinaansa lukemisen tuomasta muutoksesta omassa elämässään. Lukeminen oli kaikesta päätellen kannattanut, sen verran tyyppi kokemustaa hehkutti. Artikkeli kertoi kirjoittajan käytännöstä lukea 200 kirjaa vuodessa. Määrä kuulostaa sekä innostavalta että haastavalta. Matematiikalla sekin aukesi.

Keskiverto amerikkalainen lukee 200-400 sanaa minuutissa. Tavallisessa kirjassa on noin 50.000 sanaa. 200 kirjaa tuottaa siis 10 miljoonaa sanaa. Kun määrä jaetaan lukunopeudella, tulokseksi tulee 25.000 minuuttia eli 417 tuntia. Reilu tunti päivässä siis.

Kirjoittaja teki vertailun amerikkalaisten ajankäyttöön sosiaalisessa mediassa (608 tuntia) sekä television katseluun (1642 tuntia). Korvaamalla suurin osa some-ajasta tai pieni osuus tv-ajasta, tulos voisi laskukaavan perusteella olla mahdollinen.

Kirja parissa tunnissa kuulostaa rivakalta tahdilta. Joku kirja on tullut itsekin luettuakin näin, joten kyllä se mahdollista on. Lukutekniikkaa täytyy vain tällöin alkaa hioa.

Miten olisi #kikykirja?

Itseäni viehättää etenkin ajatus, että lukemalla jokaisen lukutaitoisen on mahdollista päästä helposti ja halvalla maailmanluokan gurujen ajattelun vaikutuspiiriin. Eikä ole väliä, onko kyse antiikin, keskiajan vai modernin ajan ajattelijoista ja opettajista. Olisi mahdotonta saada edes tässä ajassa eläviltä murto-osaa siitä ajasta, mitä kirjojen kautta heidän kanssaan voi viettää. Yksin opetuksen ja koulutuksen näkökulmasta ajatus on ravisteleva. Voit päästä kenen tahansa ihmisen oppiin, jos tämä on vain tuottanut ajatteluaan kirjalliseen muotoon.

Erilaiset gurut ovat myös tämän oivaltaneet. Nimittäin useammat poikkeuksellisen hyvin menestyneet ihmiset kertovat lukevansa paljon. Esimerkiksi Elon Musk kuuluu lukevan kirjan päivässä. Bill Gatesin on kuulemma tapa vetäytyä säännöllisesti lukulomailemaan. Kirjojen demokraatisesta luonteesta johtuen tieto ei ole vain eliittiä varten. Se on meille kaikille.

Itsestään selvää? Jos lukemisen hyödyt ovat niin ilmeiset, miksi emme nostaisi sitä suoraan osaksi kilpailukykysopimusta? Sen sijaan, että mietitään, miten saisimme ihmiset tekemään enemmän, voisimme yhtälailla miettiä, miten saisimme heidät lukemaan enemmän. Jotta idea ei jää vain puheeksi, otan puolestani tästä kopin ja kannan korteni kikyyn lukemalla entistä enemmän. Lue sinäkin!

Kuva kirjasta: Tim Ferriss, Tools of Titans (2016).

Tulostavoitteet vai tuloksentekotavoitteet?

Sitä saa mitä tilaa. Ja sitä saa, mitä mittaa. Tulostavoitteilla tuppaa olemaan yhteys tuloksiin. Riittävän kontrolloidut ja/tai motivoivat tavoitteet laittavat ihmisen kulkemaan tiettyyn suuntaan. Kaikki on hyvin, kunnes kaikenlaiset satunnaiset muuttujat ilmaantuvat häiritsemään itse toimintaa. Asiakkaat, esimiehet, kollegat, perhe ja arki kaikessa kirjavuudessaan tuottavat tuloksentekijälle helposti kaikenlaista muuta tekemistä, jolloin on vaarana hukata kurssi ja päätyä tulosta nakertavan toissijaisen toiminnan ja puuhastelun äärelle. Ja sitähän tulee. Mikään ei ole arjessa niin varmaa kuin vaihtelu.

Alkuvuodesta tuli kirjoitettua fokusoinnista ja samalla tehtyä lupaus työskennellä fiksummin. Oleellinen osa muutaman vuoden takaista elämäntaparemonttia oli keskittyä omiin tulostavoitteisiin. Omaksuin silloisen coachin esittelemän viiden kohdan menetelmän. Ideana siinä on asettaa enintään viisi pitkän tähtäimen tavoitetta, joista johtaa enintään viisi kuukausitavoitetta, joista johtaa enintään viisi viikkotavoitetta, joista johtaa enintään viisi päivätavoitetta. Yksinkertainen viiden kohdan systeemi, joka ei vaadi kuin muutaman minuutin päivittäistä pysähtymistä ja ennakkosuunnittelua. Sainkin sen mukavasti toimimaan ja arki oli pykälää selkeämpää. Innostuin myös tekemään menetelmästä itselleni päiväkirjan, jolla suunnitella ja dokumentoida päivittäistä tekemistä.

Ovatko tavoitteet oikeat?

Tämä kuten mikään muukaan systeemi ei ole vapaa aiemmin mainituista satunnaisista muuttujista. Analysoidessani omaa tuloksentekokykyäni huomasin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin aloin lepsuilla tavoitteenasetannan kanssa. Päivittäinen suunnittelurutiini oli löystymässä. Erityinen uhka tälle olivat toisaalta poikkeuksellisen kiireiset ajanjaksot, toisaalta lomat. Niin helppoa kuin muutamasta minuutista on pitää kiinni, niin helppoa niistä on myös livetä. Toiseksi huomasin tekeväni asioita agendani ulkopuolelta. Joko siis olin asettanut väärät tavoitteet tai sitten en vain seurannut niitä riittävän kurinalaisesti.

”Tulokset eivät ole syy vaan seuraus.”

Mikä siis on hyvä tavoite? Jos tarkkoja ollaan, tulokset eivät ole syy vaan seuraus. Ja se, miten tulokset tehdään, on syy, ei seuraus. Pelkkien tulostavoitteiden tarkastelu ohjaa siis tarkastelemaan seurauksia. Mutta mistä hyvät tai huonot tulokset lopulta johtuvat? Hallittu ja pitkäkestoinen tuloksentekokyky tulee kyvystä hallita tekemistä tulosten takana. Tällaiselle tekemiselle on myös hienompi nimi, strategia. Se on toimintatapa vision ja tulosten välissä. Strategiasta riippuen fokus on sitten joko enemmän tai vähemmän syy-tekijöiden hallinnassa, ymmärtämisessä ja kehittämisessä.

Yksinkertaisin tapa arvioida oman strategian kyvykkyyttä on arvioida, miten hyvin tulosten takana olevat syy-tekijät on tunnistettu. Mistä tulos siis johtuu? Miksi saadaan, mitä saadaan? Strateginen kehittämisaskel on sitten pyrkiä vaikuttamaan noihin tekijöihin. Ja jos syytekijöiden tunnistaminen on haastavaa, ensimmäinen askel on selvittää ne.

Ovatko tavat oikeat?

Otin siis tälle vuodelle erityiseen tarkasteluun mahdollistajat tulosten takana. Asetanko ylipäänsä itselleni oikeita tavoitteita ja työskentelenkö oikein niiden eteen. Tunnistan kehitettävää molemmissa.

Käyttämässäni viiden kohdan menetelmässä on ideaa. Jotta isompiin (pitkän aikavälin) tavoitteisiin on helpompi päästä käsiksi, niitä on loogista pilkkoa pienempiin. Etenkin viikko- ja päivätavoitteet ovat hyvinkin kompaktia konkreettista tekemistä. Tässä piilee kuitenkin vaara, jonka tunnistin luettuani äskettäin amerikkalaisen huippu-urheiluvalmentaja Christopher Sommerin ajatuksia tavoitteenasetannasta. Hänen vinkkinsä oli keskittyä yhteen pitkäntähtäimen tavoitteeseen. Pienissä välitavoitteissa on riski livetä tekemisessä sivuraiteille. Sitoutuminen yhteen päätavoitteeseen tarkoittaa sitoutumista yhteen tavoitteeseen. Vaikka menetelmässäni pienemmät tavoitteet ovat alisteisia päätavoitteelle, voiko tämä pilkkominen itse asiassa himmentää suurta maalia. Riski alkaa moninkertaistua, jos tavoitteita on useampia. Esimerkiksi työhön ja perheeseen liittyvät tavoitteet lisäävät oitis haastetta mielen kirkkauteen. Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.

”Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.”

Tavoitteiden lisäksi aloin tarkastella kriittisesti itse strategiaa eli toimintatapaani tavoitteiden takana, mistä paljastuikin yksi perustavanlaatuinen puute. Päiväkirjaa selailtuani huomaan tavoitteideni olevan hyvin tuloskeskittyneitä. Etenkin huomio kiinnittyy pidemmän tähtäimen kuten puolivuosittaiseen ja kuukausittaiseen tavoitteenasetantaan. Tulokset ovat kuitenkin seurauksia. Syytekijät olivat jääneet paitsioon.

Tehokkuus ja tuottavuus ovat olleet viime vuosien self-help -buumin eräs teema. Aiheesta on pukannut jos jonkinlaista kirjaa ja nettivalmennusta (ja sellaiseen nämäkin postaukset ovat kallellaan). Muuan hitti oli Charles Duhiggin Tapojen voima (Power of Habit), joka mielestäni ansiokkaasti ruoti inhimillistä automaattiohjaustamme. Asiat tapahtuvat tapojen ohjaamina samanlaisina päivästä ja viikosta toiseen ilman sen suurempaa ponnistelua. Tuska, ja etenkin henkinen sellainen, tulee lähinnä tyytymättömyydestä tuloksiin ja epätoivosta saada muutosta aikaan. Näin, olipa kyse työnteosta, syömisestä tai kunnon kohottamisesta. Yksittäisiä ponnistuksia toki voidaan ottaa suuntaan jos toiseen, mutta mikäli siitä ei seuraa pitkäkestoista arjessa tapahtuvaa eri tavalla tekemistä, lopullinen vaikuttavuus jää laihaksi. Pahimmillaan olemme takaisin lähtöpisteessä. Pitkäkestoinen tulos tehdään tavoilla. Joka pystyy hallitsemaan ja muuttamaan tapojaan, pystyy myös tulostaan kehittämään.

Ja ehkä tässä oli omakin ongelma. Tavoitteideni keskittyessä tuloksiin, tapani eivät saaneet sitä muutospainetta, mitä tulokset edellyttivät.

Vähemmän tulostavoitteita, enemmän tapatavoitteita

Tavat ovat arjen tulosstrategia. Sen puoleen tavoitteet ovat itsessään yksi tämän vuoden tavoitteeni. Sommersin coachaamalla tiellä yritän pelkistää päätavoitteita ja karsia välitavoitteiden määrää. Sen sijaan päiväkirjalla saavat sijaa tapojen muuttamiseen tähtäävät tavoitteet; siis asiat, joilla uskon olevan eniten merkitystä lopulliseen tuloksentekoon. Arjen suunnittelun osalta muutos rutiineissa ei ole iso, mutta kuitenkin totaalinen. Siis radikaali muutos minimaalisella ajankäytöllä.

Aika näyttää, miten strategia puree ja tulos kehittyy.

3P ja ketterän kokeilijan arvontuoton ensiaskeleet

Kaikesta päätellen P on yksi erityistä luovuutta ruokkivista kirjaimista. Bisnesmaailmaa tunteville yksi tutuimmista P-listoista lienee markkinoinnin 5P. Siis Product, Price, Place, Promotion ja People. Luovimmat ovat jatkaneet sitä eteenpäin asioihin kuten Positioning, Packaging ja Permission. Seth Godin lanseerasi oman P:n, Purple cown. Akronyymeistä löytyy PP:tä, PPP:tä ja ties mitä. Lyhenteet, listat ja nyrkkisäännöt auttavat kiteyttämään ja muistamaan. Ja onhan arkielämässä kaikenlaista P:llä alkavaa voimasanoista huumorin alalajeihin.

Opettamisen ja kouluttamisen eräs hieno ja hyödyllinen piirre on, että se pakottaa miettimään asioita juuria myöten. Siinä tulee joutuneeksi perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä itse asiassa on kulloinkin tärkeää? Auttamalla toisia kehittämään osaamistaan tulee automaattisesti luoneeksi viitekehyksiä erilaisiin tiivistyksiin ja kiteytyksiin.

Valtaosa työstäni liittyy lopulta kokeilutoiminnan ja kokeilukyvkkyyksien kehittämiseen. Kokeileminen on suunnittelemisen ja tekemisen herkkää rajamaata, jossa sanat muuttuvat teoiksi. Tämä pätee niin koulutuksessa, jossa kehittyvä ajattelu pitäisi kääntyä toiminnaksi tai kehittämistyössä, jossa visio pitäisi kääntyä muutokseksi. Aiheen ydintä on siis tullut jo hyvän aikaa työstettyä. Etenkin kehittämis- ja kehittymismatkan alkupuoli on ollut viime aikoina agendalla. Alku, onnistuminen siellä ja ensimmäiset voitot ovat kyllä tärkeitä koko mahdollista tulevaa matkaa ajatellen.

3P – kolme askelta kokeilemiseen

Kokeileminen on tärkeää. Puolet kokeilemisen hienoudesta tulee kuitenkin siitä, miten helppoa alkuunpääseminen on. Ei tarvita sertifikaatteja tai pitkiä koulutusputkia. Lopulta kyse on siitä, että nostaa ahterin penkistä ja lähtee liikkeelle. Hienosäätöä ehtii tehdä sitten myöhemmin.

Jostain syystä P-kirjain tuli äskettäin kuvioon mukaan ja – kuinka ollakaan – johdatteli kokeilemisen ensiaskelten äärelle. Mitkä kolme askelta vievät kokeilevan kehittäjän ketterästi arvontuoton äärelle? Olkoon malli 3P. Tällä itse asiassa pääsee pitkälle eikä ole vaikeaa.

1. Puhu

Ensimmäinen, helpoin ja halvin askel kokeilijan polulla on avata suunsa. Kun alustava idea tai suunnitelma on hahmottunut mielessä, ei muuta kuin tiimikaverin, kollegan tai nykyisen asiakkaan juttusille. Kohtaamisia on helppo järjestää. Puhuminen pakottaa heti miettimään, miten asian ilmaisee. Jos sanamuodot ontuvat, se selviää heti. Samalla voi vähintään aistia spontaaneja ensitunnelmia. Kun jakaminen alkaa, alkaa myös oppiminen. Lisäksi on saattanut käydä niin, että mukaan on tarttunut kanssakehittäjä tai kiinnostunut seuraaja.

2. Piirrä

Kun ensimmäinen koeponnistus on tehty, voi käyttää hieman enemmän aikaa idean kehittämiseen. Tämäkin on nopeaa ja halpaa. A4 tai A3-kokoiselle paperille lyijy-, muste- tai värikynällä piirtämään. Sanojen muuttumisessa kuviksi on voimaa. On pakko miettiä konkretiaa. Olipa kyse palvelun käyttöliittymän rautalangasta tai toimintamallikuvauksesta, kuva alkaa heti selittää enemmän kuin itse osaa tai pystyy kertomaan. Samalla päästään kiinni katsojalle syntyviin merkityksiin. Yleensä niissä on mukana jotain, mitä itse ei ole tullut ajatelleeksi. Reviiriä voi samalla laajentaa asiakas- tai käyttäjäkunnassa. Oppiminen jatkuu.

3. Protoa

Kolmannessa vaiheessa nähdään jälleen hieman lisää vaivaa ja jalostetaan ideat ja karttuneet oppimiskokemukset alustavaksi prototyypiksi. Kuvasta ei lopulta ole pitkä matka toiminnalliseen prototyyppiin, joka esim. digiratkaisussa voi olla klikkailtava käyttöliittymähahmotelma tai palvelumallissa toiminnallinen harjoitus. Reaalimaailman kehityksessä protoa voi kehitellä lähiympäristöstä helposti löytyvällä rekvisiitalla. Toiminnallisuus paljastaa taas lisää, jolloin ollaankin jo kiinni ensimmäisissä käyttäjäkokemuksissa.

Jos puhuminen ja piirtely ovatkin ennestään kaikille tuttuja menetelmiä, ei protoilua tarvitse kokemattomankaan säikähtää. Esimerkiksi netistä löytyy ilmaiseksi käyttöönotettavia palveluja, joilla klikkailtavan digipalvelun käyttöliittymähahmotelman rakentaa hyvinkin nopeasti. Itse olen käyttänyt palveluita kuten MarvelApp tai FluidUI. Eivät ne täydellisiä ole, mutta aivan riittäviä tekemisen alkuunsaattamiseen. Olen laittanut niin aloittavia opiskelijoita kuin perusvirkamiehiä protoamaan kehittämiään digi-ideoita minimaalisella taustaosaamisella ja opastuksella, ja kokemukset ovat poikkeuksetta olleet hyviä. Tavoite on täyttynyt, jos päästään oppimaan ideoiden arvosta.

Minimityöllä maksimitulos

Petyitkö? Liian yksinkertaista? 3P – puhu, piirrä, protoa – mallilla ketterä kehittäjä ja kokeilija joka tapauksessa ottaa aimo loikan eteenpäin tuote- tai palvelukehitysprojektissaan. Mikä tärkeintä, malli potkaisee kehittäjän suoraan arvontuoton ytimeen – asiakkaan tai loppukäyttäjän pakeille. Ainoa kustannus ja riski on tekemiseen käytetty työaika. Työvaiheita voi hyvin operoida alkuun omatoimisesti ilman erityisosaajia. Ketterän periaatteen mukaisesti ei ole mikään ongelma myöskään muuttaa tekemisen suuntaa tai viheltää peliä tarvittaessa poikki. Uuteen kokeilukierrokseen on jäljellä reippaasti paukkuja. Ja parhaassa tapauksessa kehittäjällä on voimavarana karttunut kokemus pienistä arvontuottoon tähtäävistä tekemisen ideoista. Lisäksi malli tarjoaa rutkasti mahdollisuuksia haastaa itsensä tulla siinä aina vain paremmaksi.

P on niin käytetty että siitä on kyllä haastava vääntää mitään kuolematonta. Vaan mitäpä muuta nimeksi?

Kuva: Robottiproto (yksi niistä lukemattomista) by Ilmari, 4 v.

Tänä vuonna lupaan tehdä vähemmän

Teitkö uudenvuodenlupauksen? Niin, uusi vuosi ja uudet kujeet. Vuodenvaihteessa tehtävä lupaus on todellinen vuodenkierron El Clásico, joka herättää mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Toiset hymähtelevät koko asialle, toiset päättävät tehdä jotain. Olen myös kuullut jonkun sanovan, ettei usko uudenvuodenlupauksiin. Hä, siis usko mihin? Minusta uudenvuodenlupaus on loistava paikka luoda uutta arvoa ja kilpailuetua, olipa kyse hyvinvoinnin, elämänlaadun tai liiketoiminnan kehittämisestä. Uudenvuodenlupaus saattaa itse asiassa olla todellinen menestystekijä. Nimittäin jos omaa perstuntumaa tai median kirjoittelua uskoo, suurin osa uudenvuodenlupauksen tehneistä kyllä aloittaa tarmokkaasti, mutta aika moni hyytyy joko alkumatkalle tai viimeistään kesään mennessä. Jos olet maaliin pääsevän vähemmistön joukossa, olet todennäköisesti onnistunut ja tehnyt hyvän tuloksen, voittanut itsesi ja kenties jonkun muunkin.

Oma vuoteni vaihtui Lapin tähtitaivaan alla revontulten tanssia katsellen. Makasin eräänä iltana yön jo koittaessa 5-vuotiaan poikani kanssa tunturin kupeessa lumihangessa taivasta katsellen. Yleensä energinen ja toimintaa täynnä oleva vesselikin loikoili minuuttitolkulla hiljaa ja vain tuijotti ylös. Kuuntelimme hiljaisuutta ja ihmettelimme universumin äärettömyyttä. Täydellinen hetki.

Kun arjen häly ja hässäkkä vaimentuvat, tällaiset hetket mystisellä tavalla kirkastavat ajattelua. Pysähtyminen oli jälleen paikallaan. Kulunut vuosi rullasi mielessä. Kokemuksen voi kiteyttää vuorokauden täydeltä työhön ja lapsiperheen hässäkkään. Perus ruuhkavuosikamaa siis. Mukaan mahtuu niin onnistumisia ja iloisia yllätyksiä kuin mokia ja mahalaskuja. Päällimmäinen kokemus on kuitenkin alati kasvanut epämääräisen puurtamisen määrä. Kaikesta ahertamisesta ja ähertämisestä huolimatta mieltä on alkanut jäytää tunne, että toivottua outputtia syntyy liian. Tämä loppuvuoden aikana syntynyt ajatus kirkastui nyt entisestään. Arki ei ole täysin hanskassa ja tekeminen on alkanut lipsua sivuraiteille.

Hukka vaanii huoletonta

Siinä hangessa maatessa mieleeni muistui muutaman vuoden takainen elämäntaparemontti. Työskentelin tuolloin julkisella sektorilla hankkeessa, joka sisälsi useita yhtäaikaisia projekteja. Huomasin paahtavani pitkää päivää, ja vaikka homma toimikin varsin hyvin, vaivannäön lopullisista vaikutuksista ja tuloksista – siis arvosta – en kuitenkaan ollut täysin varma. Osa tekemisestä oli raadollisesti silkkaa hukkaa. Toisekseen vaikka nautinkin työstäni, se ei ollut elämäni tärkein asia. Nurinkurisesti sille tärkeimmälle jäi samalla liian vähän paukkuja.

Pestasimme kokeeksi projektille coachin, jonka avustuksella pyrimme jalostamaan tekemistämme fiksumpaan suuntaan. Purimme auki tekemisen tavoitteita, motiiveja ja onnistumisen tunnusmerkkejä sekä laadimme uusia askelia työn tekemiseen. Tunsin löytäväni arjestani aimoannoksen hukkaan heitettyä paahtamista. Tavoitteeksi tuli selvitä vähemmällä. Kokeilin muutamia menetelmiä tekemisen suunnitteluun ja arviointiin, joista alkoikin löytyä ideaa arjen hallintaan. Tuloksena projekti tuotti tulosta entiseen malliin samalla kun olin useimpina päivinä hyvissä ajoin kotona niiden tärkeimpien luona. Sittemmin kehittelin noista ideoista itselleni päiväkirjasapluunan, jonka turvin olen viime vuodet arkea pyörittänyt. Sapluuna on hyvin yksinkertainen: asetetaan rajallinen määrä tavoitteita, joista johdetaan rajallinen määrä toimenpiteitä.

Systeemi toimi siihen asti, kunnes ote alkoi herpaantua.

Herpaantuminen tai muu pienikin muutos voi alkaa ajan sitä vivuttaessa saada merkittäviä vaikutuksia. Vaikka systeemi tai prosessi olisi kuinka hyvä ja toimiva nyt, se ei välttämättä takaa, että se olisi hyvä myös huomenna. Stabiilikin prosessi on altis muutoksille. Ja muutos on jatkuvaa. Olosuhteet muuttuvat, ympäristö muuttuu, tehtävät ja työtavat muuttuvat, ja ihminen itsekin muuttuu. Alkuun muutosta ei ehkä huomaa tai tiedosta eikä se haittaa kunnes jossain vaiheessa kriittinen piste ylittyy ja kompastelu alkaa. Elämässä ja bisneksessä pärjää parhaiten se, joka hallitsee muutosta, kykenee jatkuvaan parantamiseen ja uudistumiseen.

Sain jälleen itseni kiinni paahtamasta pitkää päivää ilman täyttä selvyyttä tekemisen tuottamasta arvosta. Muutoksia oli todellakin tapahtunut. Työkuviot olivat vaihtuneet, perheen nuppiluku oli lähes tuplaantunut ja itse olin varmasti muuttunut ihmisenä intresseineni ja motiiveineni. Keskeiseksi syyksi rämpimiseeni tunnistin kuitenkin rutiinieni löystymisen arjen suunnittelussa ja tekemisessä. Huomioni oli siirtynyt toisaalle, olin laiminlyönyt tavoitteitani ja päivittäistä suunnitelmaa niiden työstämiseen. Aloin tajuta, etten ollut riittävän huolellinen tavoitteenasetannassani. Toisekseen arkeni oli täyttynyt pahimmanlaatuisella arvoa tuottamattomalla tekemisellä, keskeneräisellä työllä. Sanalla sanoen epämääräinen puuhastelu oli ottanut jalansijaa. Hyvin rullannut arki oli alkanut sakata, fokus hämärtyä, kohina kasvaa, tekemisen arvo vähentyö ja yleinen tyytymättömyys omaan olemiseen lisääntyä. Leanisti ilmaisten virtaus oli hyytynyt. Klassinen tilanne.

Vähemmän on enemmän

Ei ole mitenkään uusi tieto tai ajatus, että lopulta pieni osa tekemisestä tuottaa suurimman arvon. Viisautta on toisaalta löytää nuo arvokkaat asiat ja keskittyä niihin, toisaalta tunnistaa arvoa tuottamattomat asiat ja hankkiutua niistä eroon. Kaikkein vaikeinta on itse asiassa luopuminen. Taannoinen kollega ja yhtiökumppani tapasi sanoa, että todellisia päätöksiä ovat ne, mitä ei tehdä. Tämä viisaus tuli vastaan myös viime vuoden aikana lukemassani Jim Collinsin kirjassa Good to great. Kirja kolahti muutenkin ja meni heti omalle top-listalle. Teoksessa kirjoittaja purkaa auki tutkimusryhmänsä tuloksia siitä, mikä erottaa loistavasti menestyvät yritykset hyvin menestyvistä. Yksi mieleenjäänyt havainto on, että jos hyvät käyttävät To do -listaa, parhaat käyttävät Stop to do -listaa.

Nykyisellään arkeni sisältää pähkinänkuoressa kaksi työtä ja perheen. Vaikka arki on täyteläistä, nautin kuitenkin kaikesta todella paljon. Saan käytännössä tehdä huippujuttuja. Keskeinen haaste onkin vetää rajoja monenlaisen kiinnostavan äärellä. On huomattavasti vaikeampaa sanoa ”ei” kuin ”kyllä” niin itselle kuin toisille. Lopulta on yllättävän vaikeaa asettaa hyviä tunteisiin vetoavia tavoitteita. Oma haasteensa on tekemisen todellisten vaatimusten ja sen tuottaman arvon äärelle pysähtymisessä. Miten hyvin tekeminen on synkassa tavoitteideni kanssa ja millaisia käytännön askelia mistäkin lopulta seuraa? Arjen pienissä muutoksissa myös kaikenlainen pikkusälä valtaa salakavalasti tilaa. Uskoisin monen tunnistavan, miten esimerkiksi pieni ryhdittömyys netin käytössä muuttuu ajan vivuttamana isommaksi ryhdittömyydeksi. Yllättäen arjentäyteinen soppa arvoa tuottamatonta tekemistä on muhimassa. Päivät ovat kuitenkin pitkiä ja olo sen mukainen.

Lupaan tehdä vähemmän – toistamiseen

En usko tänä vuonna voimaan tuleviin säädöksiin, jossa työaikaa lisätään ne kuusi kuuluisaa minuuttia päivässä. Ehkä en vain ole tajunnut koko kikyä. Minusta meidän ei tule tehdä enemmän vaan fiksummin. Omista ja toisten kokemuksista olen vakuuttunut, että monessa tapauksessa se tarkoittaa myös vähemmän. Jokuhan on taannoin muotoillut viisauden, että vähemmän on enemmän. Enkä nyt ajattele kaikenmaailman downsiftailua vaan kykyä ja malttia tunnistaa oman tekemisen arvoa, keskittyä siihen ja maksimoida sen vaikutus. Harkittuja tavoitteita ja pieniä päivittäisiä askelia niitä kohti. Ja ymmärrystä ja rohkeutta olla myös tekemättä. Ennen kaikkea kyse on kaikkein arvokkaimman resurssimme, ajan, harkitusta käytöstä.

Remontoin muutama vuosi sitten arkeani lupaavin tuloksin. Tuossa lappilaisessa tunturimaisemassa kaamoksen ja kaaoksen lyödessä kättä muistin tämän. Vuoden tavoitteet alkavat hahmottua. On aika laittaa katse horisonttiin ja lähteä taipaleelle.

Lupausten ja lunastusten täyteistä vuotta sinulle!

Kuva: Jdmoar

Saara Aalto on iso kala – mutta millaisessa lammikossa?

Onnittelut Saara! Mahtava suoritus. Kun Suomi-tyttö tai -poika pärjää maailmalla – ja jos tämä vielä sattuu olemaan naapurikunnan asukkeja – voidaan rinta rottingilla puhua meidän tytöstä tai pojasta ja kollektiivisesta menestyksestä. Puolet menestyksestä sataa ikään kuin omaan laariin. Tiedostaen viihdealan kovuuden ja brittimarkkinan armottomuuden, suoritus on kova. Tätä ei mitenkään himmennä tv-laulukilpailujen pienoinen laskusuhdanne. Minulle tämä on kyllä meikäläisen musabisneksen yksi kovimmista jutuista aikoihin. Eikä siksi, että joku lahjakas nainen olisi kokeillut kepillä jäätä, saanut tilaisuuden ja sattumoisin onnistunut vaan siksi, että joku lahjakas nainen on unelmoinut rohkeasti ja tehnyt vuosia töitä unelmansa eteen. Kiintoisaa tässä on, että meikäläistä musabisnestä tässä ei perinteisessä mielessä itse artistia lukuunottamatta kovinkaan paljon tainnut edes olla. Tämä on artistin show.

Törmäsin Saara Aaltoon ensimmäisen kerran Voice of Finlandin ensimmäisen tuotantokauden ääni ratkaisee -jaksoissa. Uutuussarjaa tuli ajoittain seurattua. Ensimmäinen esitys oli huikea. Ainakin minulle tuo on jäänyt mieleen – mukaanlukien formaatin myöhemmät tuotantokaudet, joita on ajoittain tullut katsottua – aivan omalle tasolleen nousseena esityksenä. En tunne Saara Aaltoa yhtään enempää kuin julkisesta kirjoittelusta on tullut luettua, mutta kaikesta lahjakkuudesta ja taituruudesta huolimatta ura ei ole vielä lähtenyt sellaiseen lentoon, jota ehkä on odotettu ja jonka artisti ansaitsisi. Suomikaan ei ole täysin lämmennyt artistille. Muistan lukeneeni haastattelun, jossa laulaja itsekin pohti suomalaisten tiettyä nihkeyttä tätä kohtaan.

En ole seurannut pätkääkään X Factoria ennen viime viikkoja, jolloin sattumalta avasin töllöttimen juuri Saaran esityksen aikaan. Olin kuullut Aallon osallistumisesta brittiläiseen kykykilpailuun, mutten ollut kiinnittänyt siihen isompaa huomiota. Näkemäni ja kuulemani kuitenkin kolahti. Isosti. Kokemus oli myös valtava harppaus siihen, mitä olin kokenut muutaman vuoden takaisessa ensikohtaamisessa. Sittemmin katsoinkin lähes kaikki esitykset finaaliin saakka.

Kävi erittäin selväksi, että Saara Aalto oli nyt kokoisellaan lavalla ja kokoisessaan tuotannossa.

Tästä tuli mieleen amerikkalaisen markkinointigurun Seth Godinin taannoinen blogikirjoitus siitä, minkä kokoinen kala itse kukakin on ja minkä kokoisessa lammikossa itse kukakin uiskentelee. Tai pitäisi olla. On hyvä olla iso, sillä iso saa isoimman saaliin. Jutun pointti ei kuitenkaan ole se, miten iso joku on, vaan onko tämä oikealla lammikolla. Bisnespotentiaali piilee siinä, että löytää sopivan lammikon, jossa voi tehdä mahtavia juttuja ja olla iso.

X Factor on osoittanut, että Saara Aalto on iso kala. Eikä hänelle oikea lammikkokaan ole kovin pieni. Menemättä enempää siihen, millainen lammikko X Factor on, aiempien tuotantokausien voittajien tarinat huomioiden ykkössija ei välttämättä olisi tarkoittanut yhtään mitään. Onneksi kansainvälisestä musabisneksestä löytyy toinen toistaan isompaa ja pienempää lammikkoa, joissa tehdä globaalisti merkittäviä ja kiinnostavia juttuja. X Factor on näyttänyt, että Saara Aallossa on sitä jotain. Lopulta kakkossija tässä mittelössä lienee todellinen voitto. Nimittäin tähän asti kilpailujen kakkossijat ovat tarkoittaneet entistä kovempaa työntekoa ja nälkää mennä eteenpäin. Laulukilpailun voitto ei varmasti ole kenellekään vakavasti otettavalle artistille lopullinen maali. Toisekseen toinen sija voi antaa Saara Aallon kaltaiselle oman tien kulkijalle juuri sen vapauden, mitä oman eeppisen lammikon etsiminen edellyttää.

Saara Aalto ei ole tv-formaattilaulaja, joita vain tuotannot tarvitsevat elääkseen vaan artisti ja yrittäjä, joka on reippaasti lähtenyt hyödyntämään uberteollisen X Factorin kaltaista megatuotantoa oman unelmansa tavoitteluun. Artistiuttakin enemmän minua kiinnostaa, millainen yrittäjätarina tästä kehittyy. Uskon, että käsillä on aineksia moderniin suomalaisuuteen, jota sekä me että maailma tarvitsevat.

Onnea saavutuksesta ja tsemppiä työntekoon matkalla kohti omaa lammikkoa, olipa se miten iso tahansa!

Kokeilevan hallintoheebon tuska

Kokeilemisesta on tullut päivän trendisana. Se on parin viime vuoden aikana ilmaantunut useiden aikaansa seuraavien tai ainakin sitä esittävien organisaatioiden kielen käyttöön, myyntipuheisiin ja strategiapapereihin. Hallitusohjelmassakin tavoitellaan kokeilukulttuuria.

Muoti-ilmiöille ja -käsitteille tuntuu olevan yhteistä parikin tekijää: Ensinnäkin ne otetaan puhekieleen ilman suurempaa ajatusjumppaa ja määrittelyä. Toiseksi – ja myös edellisestä johtuen – niitä käytetään löysästi. Ajattelepa viime vuosien muotikäsitteitä kuten ”innovaatio” tai ”muotoilu”. Ne esiintyvät kaikenlaisissa asiayhteyksissä (kuten oikein onkin), mutta jos katsotaan, mitä ne toiminnan tasolla puhujalle tai tämän edustamalle yhteisölle tarkoittavat, tulos voi olla mitä tahansa. Ajassa voi elää ja porskutella ainoastaan päivittämällä käsitteitä. Harmillista tässä on se, että käsitteeseen liittyvä syvällinenkin merkitys dilutoituu. Osa sen edustamasta todellisesta arvosta hukkuu syntyvään kohinaan.

Ettei vain prosessoitaisi pilalle

Muutama päivä sitten sain ilon olla kokeilemisen perimmäisten kysymysten äärellä erään alullaan olevan kokeilun valmistelupalaverissa. Tässä tapauksessa asiakas on poikkeuksellisen hyvin kartalla niin keskeisistä käsitteistä kuin tekemisen tarkoituksesta. Tavoitteena on tosissaan luoda ymmärrystä kokeilemisen mahdollisuuksista erilaisten kehittämishaasteiden työstämisessä. Kokeilemisesta on myös hyvää vauhtia kehittymässä organisaation yksi strateginen kärki. Työtapaa halutaankin myös kuvata.

Kuulinkin hauskan tarinan projektin ohjausryhmästä, jossa hankkeen vetäjä oli esitellyt työnalla olevaa kokeilevan kehittämisen mallin luonnosta. Ohjausryhmä oli nimittäin lähes pillastunut nähdessään kehittämisen prosessikaavion. Ettei tässä vaan pilattaisi kevyttä ja ketterää työtapaa uudella hallinnollisella prosessilla. Tietäen, miten syvällä ”hallinnolliset prosessit” ovat ko. organisaation dna:ssa, palaute suorastaan huusi helpotusta byrokratian ikeestä. Jotain oleellista ohjausryhmä oli selvästi uudenlaisesta tekemisen tavasta oivaltanut. Innostus tuoreeseen työotteeseen paistoi kirkkaana kommenteista. Ja pelko, että uusi hyvä juttu ”prosessoitaisiin” pilalle.

Tapahtuma ilahdutti, sillä se konkretisoi asianosaisilla käyntiin päässyttä ajattelun, toimintatapojen ja johtamisen muutosta. Samalla se nosti esiin yhden kokeilevan kehittämisen peruskysymyksen: Mitä ohjaus ja kontrolli – hallinnolle perinteisesti tutut ja turvalliset mekanismit – nyt tarkoittavat?

Kokeileminen ei ole kokeilemisen tavoite

Minulle kokeileminen tarkoittaa pienesti tekemistä. Se on tutkimusmatka uuden idean jäljillä. Kokeilemisen perusajatuksena on koeponnistaa asioita, minkä pohjalta tehdä päätöksiä jatkosta. Uusien haasteiden ja nopeasti muuttuvien olosuhteiden äärellä suunnittelu on enemmän tai vähemmän arvaamista. Ja mitä enemmän suunnittelu muuttuu arvaamiseksi, sitä hyödyllisempää on tehdä ja todentaa asioita pienissä askelissa. Se on pohjimmiltaan arvontuoton ja resurssien kuluttamisen eli panos-tuotos -suhteen hallinnointia. Haaste, joka toistuu samanlaisena ja joka on ratkottu jo muutamaan otteeseen ei tarvitse niinkään kokeilua, vain toteutusta.

Kokeileminen ei ole mitenkään uusi asia. Fiksut tyypit ovat kautta aikain kokeilleet uusia ideoita ennen isompaa toimeenpanoa. Lopulta kyse on oppirahojen maksamisesta. Mikä sitten on isoa ja mikä pientä, riippuu toki paljolti tekijästä. Yhteistä onnistuneille tekijöille kuitenkin on, että kaikkia tekemisen edellytyksiä ei ole uhrattu ensimmäisiin kokeiluihin. Olipa kyse niin taloudellisista kuin henkisistä resursseista, tekijällä on paukkuja jatkaa jos ja kun ensimmäiset arvaukset eivät osuneet oikeaan.

Tällä vuosituhannella kokeileminen on ponnahtanut esiin etenkin softa-alan ja startup-skenen vyörytyksessä. Epävarmassa ja nopeasti muuttuvassa markkinassa toimimiseen on pitänyt kehittää tilanteeseen sopivia toimintatapoja ja työkaluja. Perinteinen ennakkosuunnitteluun nojaava kehittämismalli on osoittautunut haastavaksi reagoitaessa kehittämistyön aikana ilmeneviin yllättäviin suunnanmuutoksiin. Vaikeasti ennakoitavissa tilanteissa onkin alettu käyttää enemmän ns. ketteriä kehittämismalleja kuten LeanStartUpia, Scrumia, XP:tä jne. Kokeileminen on oleellinen osa niiden tekemisen tapaa. Ideoita ja suunnitelmia täytyy testata käytännössä. Keskeinen arvo syntyy siitä, joten mitä aiemmin ja nopeammin kokeiluun päästään, sitä parempi.

Kaikki kehittämismallit ovat ohjausmalleja. Ne määrittelevät keskeiset tekemisen periaatteet, tavoitteet ja organisoitumisen. Raamien tavoite on saada tekemiseen ryhtiä, kontrollia. Uuden ja innostavan äärellä kontrolli saattaa herättää epävarmuutta, inhoa tai pelkoa. Byrokratian peikot alkavat vilistää silmissä. Moni hyvä juttu on kyllä onnistuttu pilaamaan tarpeettomalla tai vääränlaisella ohjauksella. Joskin eihän kontrolli itsessään ja oikein käytettynä ole tavoitteellisen toiminnan vihollinen vaan mahdollistaja. Riippuen tapauksesta ja käytetystä ohjausmallista fokus suuntautuu sitten eri asioihin.

Kokeilemisen tavoite on oppiminen. Se on tapa kokeilla ideoita käytännössä, oppia suunnitelmien toimivuudesta ja tarkastaa ja tarvittaessa muuttaa tekemisen suuntaa. Joskus kokeilu johtaa tekemisen lopettamiseen. Kokeilemisella on siis tarkoitus, eikä se – kuten joskus kokeiluhöttöpuheesta välittyy – ole kokeileminen. Kokeilun ohjaaminen on oppimisen ohjausta. Ei sen rajoittamista vaan mahdollistamista.

Helpotusta kontrollin tuskaan

Kehittämistyöstä puhuttaessa olisikin aina paikallaan pysähtyä miettimään kahta asiaa. Ensinnäkin, millaista ongelmaa ollaan ratkomassa ja millainen ohjausmalli siihen voisi toimia. Toiseksi, millainen ohjausmalli on ja miten sitä käytetään. Valitaan siis oikea työkalu ja käytetään sitä tarkoituksenmukaisesti. Ilman kontrollia paraskin menetelmä ja työkalu tylsyy, menee hukkaan ja tuottaa nollaa.

Ajoittain tuntuu, että kokeilemisesta on tullut päivän ilmaisu kaikelle tekemiselle, jonka todellisesta lopputuloksesta ei ole tietoa. Aiemmin tällainen tekeminen on pyritty stoppaamaan alkuunsa. Riippuen hallintoheebosta, kokeilemisen äärellä tämä herättää joko sisäisen kontrollifriikin tai vapaustaistelijan. Tässä lieneekin paikka, jossa kontrollivaltiaat ja hallinnollisten prosessien haltijat joutuvat päivittämään itseään. Kyse ei ole kontrollista luopumisesta vaan sen uudelleen määrittelystä ja suuntaamisesta – uudenlaisesta tavoitteenasetannasta ja organisoitumisesta. Päämäärätön touhottaminen onkin syytä laittaa kuriin. Nostetaan vain oppiminen kunniaan.

Kaaviot ja kuviot ovat parhaimmillaan hyviä ymmärryksen luomisen ja kommunikaation välineitä. Kyllä kokeilemisestakin voi käppyrän piirtää. Kiinnostava nähdä, millaisia malleja ja ohjauskäytäntöjä kokeilutrendi synnyttää.

Kuva: a4gpa