5670 tuntia

Elätkö arkeasi korkeakoulumaailmassa? Oletko kehittämässä ammatillista kyvykkyyttäsi tai ansaitsemassa elantoasi uuden tiedon ja osaamisen äärellä? Oletko ajatellut, millaisen ajallisen panostuksen äärellä olet? Aika on ihmisen arvokkain yksittäinen resurssi. Se on myös tasa-arvoisin resurssi. Vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ja vuodessa sitä on jokaisella täsmälleen saman verran. Aika jos mikä yhdistää ja saattaa ihmisiä samalle viivalle ajasta, paikasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Ja se kuluu. Aika on ihmiselämän ehtyvä luonnonvara, joten sen käyttöön on perusteltua kiinnittää huomiota.

Korkeakoulututkinnon laajuus on 210 opintopistettä. Laskennallisesti tämä tarkoittaa 5670 tuntia työtä oman osaamisen kehittämiseksi. Ennen korkea-astetta opiskelija on jo peruskoulussa ja toisella asteella kuluttanut koulun penkkiä pitkälti toistakymmentä tuhatta tuntia. Ajattelipa asian miten päin tahansa, opiskeluun sitoutuu merkittävästi aikaa. Elinikäisen oppimisen hengen mukaisesti tunnit eivät myöskään jää siihen.

Tästä tuli mieleen Malcolm Gladwellin muutama vuosi sitten kirjassaan Outliers popularisoima ajatus 10000 tunnin säännöstä. Sen mukaan huippuhyväksi jossain asiassa tuleminen ei ole niinkään kiinni synnynnäisistä ominaisuuksista vaan panostuksista osaamisen kehittämiseen oikeanlaisessa ympäristössä. Genetiikkaa tärkeämpää on, mitä ihminen tekee tullakseen joksikin. Väitteensä tueksi Gladwell referoi tutkimuksia elämän eri osa-alueilta; taiteista, tieteestä, taloudesta ja urheilusta. Lähestymistapa on vetävä. Huippuosaaminen vaatii 10000 tuntia harjoittelua. Keskimääräisiä 40 tunnin työviikkoja tekemällä tämä tarkoittaa noin viiden vuoden harjoittelurupeamaa. Todellisuudessa harva pystyy keskittymään pelkkään harjoitteluun, joten käytännössä puhutaan kymmenen vuoden aikajänteestä.

Homo Exercens

Lahjakkuus nousee usein esiin puhuttaessa ihmisten osaamisesta, erityisesti huippuosaamisesta ja sen kehittämisestä. Ammattilaisurheilussa etsitään huippulahjakkuuksia. Television laulukilpailuissa kysellään ”talentin” perään. Liike-elämässäkin puhutaan talent managementista. Tästä syntyy helposti ajatus osaamisesta, jota jollakin henkilöllä vain on ja jollain toisessa ei ole. Kukapa ei olisi kuullut itsensä tai jonkun toisen sanovan, ettei osaa jotain, koska ei ole siinä lahjakas. Vastaavasti jotain toista pidetään hyvänä, koska tämä on lahjakas.

Todennäköisesti olet kuullut Wolfgang Amadeus Mozartista säveltämässä ensimmäistä teostaan ainoastaan 4-vuotiaana. Kuulostaa lapsineroudelta. Ihmistä ei äkkiseltään pidetä tavallisena kuolevaisena, jos tämä aloittaa sävellystyön ikätovereiden kulkiessa vielä vaipoissa. Se, mitä historiankirjoituksesta tiedetään, antaa kuitenkin kiinnostavan näkökulman tapahtuneelle. Wolfgang syntyi perheeseen, jossa musiikki oli intohimo. Hän eli kodissa, joka oli täynnä soittimia. Hänen isänsä oli muusikko ja säveltäjä, minkä lisäksi hänellä oli musiikkia harrastava isosisko. Pikku-Mozartin elämä oli siis kyllästetty musiikilla ja musiikkia rakastavilla ihmisillä. Mitä ihmislapselle tekee ympäristö, jossa lelut ovat soittimia, ihmiset ympärillä soittavat ja laulavat ja ennen kaikkea, oma isä on intohimoinen muusikko, joka asettaa oman lapsensa innostamisen ja tukemisen musiikin pariin oman uransa edelle? Kaava ei ole uniikki. Monien huippuosaajien jälkikasvu jatkaa vanhempiensa viitoittamalla tiellä.

Helsingin Sanomat (17.11.2018) julkaisi kiinnostavan artikkelin laulutaidottomuudesta. Siinä omasta mielestään laulutaidoton toimittaja selvitti, onko tällä mahdollista oppia laulamaan muutakin kuin nuotin vierestä. Artikkelissa haastatellut tutkijat ja laulunopettajat avasivat laulutaidon taustoja. Tutkimusten mukaan alle 5% väestöstä on synnynnäinen amusia eli sävelkuurous. Tämä tarkoittaa laulamisen suhteen tekemätöntä paikkaa, sillä henkilö ei erota korkeita ja matalia säveliä toisistaan. Ihmisillä voi olla muitakin hahmotusongelmia. Eräs ongelma on hahmotuslukko, jossa henkilö kyllä erottaa, jos joku toinen laulaa väärin, mutta ei sitä, jos itse tekee niin. Hahmotuslukosta voi kylläkin vapautua oikeanlaisella harjoittelulla. Tässä kohtaa ei liene enää yllätys, että ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy laulutaidottomuuteen on harjoittelun puute. Äänihuulet on lihas, joka tottelee treeniä siinä missä hauiskin.

Tämän hetken ymmärryksen mukaan genetiikka voi antaa 40-70% vetoavun musikaalisuuteen. Musikaalisuustestien perusteella väestön musikaalisuus puolestaan jakaantuu jotakuinkin normaalijakauman tavoin. Kun ajatellaan koko musiikin kirjoa, absoluuttista paremmuutta laulutaitoon on kuitenkaan paha asettaa. Vertaapa vaikka Beyoncéa, Bob Dylania, Johnny Rottenia, Eninemiä tai Max Cavaleraa. Jokainen on pärjännyt laulutaidollaan – tai siitä huolimatta.

Palataanpa vielä hetkeksi Mozartiin. Hänellä nimittäin tiedetään olleen myös absoluuttinen sävelkorva. Wolfgang siis osasi kertoa, mikä sävel soi näkemättä itse soitinta. Absoluuttinen sävelkorva on jokseenkin täysi vastakohta amusialle, ja perin harvinainen, sillä se on vain noin joka 10000:lla ihmisellä. Kuulostaa synnynnäiseltä ominaisuudelta. Mutta tiedätkö mitä: Japanissa tehtiin 2010-luvun alussa tutkimus, jossa 24 sattumanvaraisesti valittua 2-6-vuotiasta lasta osallistui ohjelmaan, jossa harjoiteltiin tunnistamaan pianolla soitettuja säveliä. Osalla ohjelma kesti vuoden, osalla puolitoista sisältäen 4-5 lyhyttä harjoitustuokiota päivässä. Ohjelman päätteeksi jokaiselle lapselle oli kehittynyt absoluuttinen sävelkorva. Tieteen nimissä on tehty monta muutakin koetta, jossa ihmiset ovat treenanneet suoriutumaan jos jonkinlaisista alun alkaen äärimmäiseltä kuulostavista tehtävistä. Tätäkin kiinnostavampaa on, että tieteellisesti on tutkittu lukuisa joukko intohimoisesti omaan osaamiseensa ja sen kehittämiseen suhtautuvia ihmisiä, joiden kyvykkyyttä ei voida selittää synnynnäisellä lahjakkuudella vaan harjoittelulla.

Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

On inspiroivaa ajatella lahjakkuutta myyttinä, joka on voitu tieteellisesti murtaa. Emme ole predestinoituja geneettiseen kohtaloomme. Oma kasvuympäristö voi antaa suunnan tulevaisuudelle, mutta ratkaiseva tekijä on halu ja kyky harjoitella. Osaaminen – huippuosaaminen mukaan lukien – on taitoa, joka on hankittavissa. Mikäli kuulet itsesi tai jonkun toisen perustelevan omaa osaamattomuutta lahjakkuuden puutteella, voit ensi kerralla kokeilla kysyä, miten paljon henkilö on panostanut harjoitteluun.

10000 tuntia ei riitä

Taidot eivät ole synnynnäisiä lahjoja, jotka joku on vain saanut. Sen sijaan kyky harjoitella on lahja, joka on meissä kaikissa. Ajattele esimerkiksi lasta, joka leikin ja lukemattomien toistojen kautta jaksaa kehittää omaa kykyään ottaa haltuun uusia leluja, pelejä tai välineitä. Harjoittelun lahjan realisointiin tarvitaan tunteja, mutta yksin nekään eivät riitä.

Gladwellin 10000 tunnin säännön keskeinen innoittaja oli vuonna 1993 Floridan yliopiston psykologian professorin Anders Ericssonin kollegojensa kanssa toteuttama tutkimus, jossa selvitettiin berliiniläisessä taideyliopistossa opiskelevien viulistien osaamista ja sen kehittymistä. Mikä erottaa maailmanluokan solistit orkesterimuusikoista tai musiikin opettajista? Kasvuympäristö ja synnynnäinen lahjakkuus on voinut sysätä henkilön musiikin polulle, mutta huippusuoritusta lähestyvän osaamisen osalta tutkimus todisti tuhansien tuntien harjoittelun puolesta. Pelkät tunnit eivät kuitenkaan riitä. Tuntejakin enemmän tutkimus todisti oikeanlaisen, tarkoituksellisen harjoittelun puolesta. Tarkoituksellinen harjoittelu tarkoittaa keskittynyttä, yksityiskohtiin paneutuvaa ja toistoihin perustuvaa treeniä. Se on laadukasta ajankäyttöä oman osaamisen kehittämiseksi näytösten ulkopuolella. Ja juuri harjoittelun laadun todettiin erottavan huippuviulistit kaikista muista.

Harjoittelu tuottaa osaamista. Mekaanisen toiston sijaan tarkoituksellisen, tietoisen harjoittelun varsinainen vaikutus on osaamisen kehittymistä tukevien mielenmallien rakentumisessa. Kyky tunnistaa oman harjoittelun vaikutukset omassa kehittymisessä on ratkaisevaa matkalla kohti omia osaamisen äärirajoja ja niiden rikkomista. Kehittyminen on voitu tieteellisesti todentaa myös muutoksissa ihmisen aivoissa. Keskittyneen harjoittelun seurauksena neuroverkko kytkeytyy uudelleen.

Ericsson yhdessä Robert Poolen kanssa on avannut huippuosaamisen taustalla olevia mekanismeja vuonna 2016 julkaistussa kirjassa Peak. Tieteellisesti on pätevää väittää, että kenestä tahansa voi tulla huippuosaaja, kunhan olosuhteet, harjoittelu ja sitoutuminen ovat kunnossa. Ericssonin ja Poolen mukaan huipputuloksiin tähtäävään harjoitteluun tarvitaan:

  • Selkeä tavoitetila. Voitko kehittyä johonkin suuntaan, jos et tiedä mikä suunta on ja milloin tiedät olevasi perillä?
  • Tavoitteesta johdettua harjoittelua, jossa pureudutaan osaamisen yksityiskohtien hiomiseen geneerisen harjoittelun sijaan. Harjoittelu on askellusta nykytilasta tavoitetilaan.
  • Valmennusta. Tiedätkö yhtään Liiga- tai NHL-jääkiekkoilijaa, jolla ei olisi valmentajaa? Kuinka monta puulaakipelaajaa tiedät, joilla on valmentaja? Valmentaja auttaa harjoittelemaan tarkoituksenmukaisesti.
  • Omalla epämukavuusalueella – tai paremminkin omalla ikävyysalueella, kuten olen kuullut tämän nerokkaasti sanoitettavan – työskentelyä. Kasvu tapahtuu oman osaamisen äärirajoilla. Vaatii sinnikkyyttä viettää aikaa siellä, missä ei ole aina kivaa.
  • Keskittynyttä harjoittelua. Keskittyminen luo mielenmalleja, joiden avulla tunnistaa yksityiskohtia omasta harjoittelusta ja sen vaikutuksista.

Miten 5670 tuntia käytetään?

Ihmisen kehittymispotentiaali on ihmeellinen. Tämä myös herättää ajatuksen, kuinka paljon tuota potentiaalia lopulta elämme tai pyrimme elämää todeksi. Aikoinaan minuun kolahti ajatus, että elämän tarkoitus ei ole onnellisuus (eikä 42 :), vaan oman tarkoituksen täydeksi ja todeksi eläminen.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on nostanut pienen pohjoisen kansan maailman maineeseen ja ainutlaatuiseen hyvinvointiin. Sen lisäksi, että meillä on ymmärretty panostaa koulutukseen, se on myös onnistuttu tekemään tavalla, joka nostanut koko kansan sivistystä ja osaamistasoa. Systeemimme ei ole kuuluisa huippuyksilöistä. Se on kuuluisa jokaisen kansalaisen mahdollisuudesta kehittää osaamistaan maailman mittakaavassa poikkeuksellisen korkealle tasolle. Ainakin minusta huippuyksilöitä kiinnostavampaa on, miten jokaisella kansalaisella on mahdollisuus tavoitella omaa huippuaan.

Mutta kuinka täydeksi erilaisista lähtökohdista tulevat ja erilaisiin päämääriin tähtäävät tulevaisuuden osaajat potentiaaliaan elävät? Miten autamme haastamalla riman nostossa ja valmentamalla kohti oman kasvun rajoja, ja ylikin? Miten 5670 tuntia käytetään?

Omaksi parhaaksi. Yhteisön parhaaksi. Maailman parhaaksi.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio

Olen kyllä onnekas, kiitos ehkä sinunkin. Nimittäin suomalaiset veronmaksajat kustantavat ison siivun siitä, että saan tehdä työtä maailman arvokkaimman asian äärellä. Kaiken kestävyysvajeen ja leikkausten jälkeenkin meillä on kyllä käsittämättömän hieno yhteiskunta. Koulutusinstituutiomme on yksi parhaista lahjoista, joita maa voi kansalleen antaa. Ja minä saan olla osa tuota lahjaa. Mahdollisuus tehdä itseään isompaa työtä toisten rahoilla ihmetyttää aina kun sitä ajattelee.

Ensimmäinen vuosi korkeakoulutuksen kentällä laittoi pohtimaan omaa ammatillisuutta ja paikkaa yli ajan rakentuvassa opettajuuden suorastaan ylimaallisessa kollegiossa. Aiheesta tuli aikanaan kirjoitettua. Jalat vapisevat edelleen, kun asiaa ajattelee. Nyt pari vuotta myöhemmin tuli tarve jatkaa juttua. Ei kuitenkaan opettajuudesta vaan pedagogiikasta.

Pedagogiikka, kantasanoiltaan kreikan paidia (”lapset”) ja ágō (”johtaa”), on koulumaailman taikasana, joka tarkoittaa opetustoiminnan keskeisiä periaatteita ja käytäntöjä. Pedagoginen puhe haiskahtaa äkkiä institutionaaliselta jargonilta, mutta todellisuudessa siinä ollaan koulutustoiminnan ytimessä. Koulutuksessa on kyse oppimiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Ilman pedagogiaa voisimme vaihtaa tarinoinnin aivan toisille toimialoille. Kaikkien taloudellisten uhrausten myötä keskeinen kysymys onkin, millaista pedagogiikkaa tässä maassa, erilaisissa koulutusorganisaatioissa ja allekirjoittaneenkin päivittäisissä aktiviteeteissa toteutetaan.

Entäpä jos…?

Viime vuodet pääosa leivästä on tullut juuri pedagogiikan toteuttamisesta. Arki onkin tarjonnut hyvän määrän peilauspintoja oman oppimiskäsityksen tarkasteluun ja käytäntöön viemiseen erilaisten koulutusaktiviteettien suunnittelun, toteuttamisen ja kehittämisen myötä. Tämä on laittanut pohtimaan myös omaa työtapaa. Muistan kuinka nuorempana kasvatustieteen opiskelijana intoilin teorian äärellä. Tulevat vuodet hakeuduin töihin, joissa todellisuutta saattoi katsoa sopivan välimatkan päästä. Nyt on oltu hyvä tovi kädet savessa.

Matkalle onkin mahtunut innostavia juttuja. Samalla huomaan niin itsessäni kuin taipaleelle osuneissa kollegoissa säännöllistä tyytymättömyyttä nykytilaan. Kyse ei ole valituksesta. Kollegio nimittäin koostuu intohimolla ja asiaan kuuluvalla vakavuudella työhönsä ja sen kehittämiseen suhtautuvista arjen sankareista, joiden maailmassa näky suomalaisesta ihmeestä ei vain ole aina synkassa todellisuuden kanssa.

Suomalainen koulutusinstituutio on yksi systeemi, joka on syntynyt ajan kanssa yhdessä luotujen käytäntöjen seurauksena. Yhdessä on onnistuttu luomaan maailmaan jotain poikkeuksellisen hyvää. Instituutioille on kuitenkin luonteenomaista, että ne eivät ole kovin ripeitä liikkeissään. Tästä tuli mieleen ajatus:

Entäpä jos systeemi olisikin omissa käsissä?

Joskus käy niin, että kun idealle antaa liekaa, se vie mukanaan. Aloinkin kehitellä ajatusmallia koulutuksellisesta yksinvaltiudesta. Olen pyöritellyt tätä niin auton ratissa, pihatöissä kuin saunan lauteilla.

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi?

Itselleni esittämä kysymys osoittautui innostavaksi, mutta vaikeaksi. Ei ole helppoa yksinvaltiaankaan elämä.

Koulutusinstituutioiden tulevaisuus on ihmisten kasvupotentiaalissa

Perinteiset koulutusinstituutiot ovat mielenkiintoisessa tilanteessa. Maailmassa ei ole koskaan aiemmin ollut talletettuna niin paljon ihmiskunnan tuottamaa viisautta kuin nyt. Eikä koskaan tuota viisautta ole talletettuna niin vähän kuin nyt. Netin lisäksi löytyy hyllymetreittäin kirjallisuutta parhaista käytännöistä, menetelmistä ja tarinoista niin yksityisen kuin yhteisen elämän parantamiseen. Käytännössä jokaisella on pääsy maailman kovimpien gurujen ajatteluun ja tekoihin saavutusten takana. Jotkut ahmivat tätä tietomassaa kirjan viikossa tai jopa päivässä.

Kirjoissa ja tietojärjestelmissä oleva sisältö haastaa perinteisiä koulutuksenjärjestäjiä. Informaation osalta taistelu on jo hävitty. Näiden tietovarantojen merkitys ei ole kuitenkaan yksin informaation tallettamisessa ja jakamisessa. Parhaimmillaan ne inspiroivat, haastavat ja kannustavat toimintaan. Kukapa ei olisi jonkin kirjan, artikkelin tai videotallenteen seurauksena innostunut, laittanut linkkiä jakoon ja kokeillut soveltaa lukemaansa tai näkemäänsä omassa elämässään. Mutta: kaikesta vapaasta tai puoli-ilmaisesta sisällöstä huolimatta vain harva kykenee omin päin saamaan näkemästään tai lukemastaan täysimääräisen hyödyn eli jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen. Erästä kollegaa siteraten: ”Matka tuumasta toimeen on joskus pisin ja vaikein.”

Harva kykenee omin päin jalostamaan uudet ideat ja ajatukset omaksi vahvuudekseen.

Koulutusinstituutioiden tarkoitus on tuottaa yhteiskuntaan uutta osaamista, jonka päälle kansakunta voi rakentaa hyvinvointiaan ja kilpailukykyään. Yksilön näkökulmasta asia näyttää hieman toiselta. On palkitsevaa oppia uutta, kehittyä, rakentaa paikkaa maailmassa ja toteuttaa itseä. Yhteiskunnalla onkin paras kilpailukyky kun ihmiset toteuttavat parhaalla mahdollisella tavalla itseään ja omaa potentiaaliaan. Yksilöt voivat hyvin ja tulokset ovat niin hyvät kuin vain voivat olla. Instituutiot ovat rakentuneet kehittämään ja todentamaan kansakunnan keskimääräistä kyvykkyyttä. Mutta kuinka paljon koulutustoimintaa käytännössä rakennetaan potentiaalin kehittämisen ympärille?

Ihmisissä on kuitenkin valtava kasvuvara. Paljon isompi kuin ymmärretäänkään.

Kasvu on työtä

Äkkiseltään voisi ajatella, että päästäkseen pelaamaan maailman kovimmassa koripalloliigassa NBA:ssa tarvitsee Lauri Markkasen raamit. Todellisuudessa historia tuntee monta aivan tavallisen 170-180 senttisen varren omaavaa pelaajaa. NBA-historian lyhyin pelaaja oli vuonna 2002 uransa päättänyt Muggsy Bogues (160 cm), joka pelasi sarjassa 15 vuotta 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla. Tällä hetkellä NBA:n lyhimmän pelaajan titteliä pitää hallussaan huippuluokan pelintekijä Isaiah Thomas (175 cm).

On helppoa ajatella, että ihmisen genetiikka määrittelee tämän kohtalon. Esimerkiksi koripallossa fyysiset ominaisuudet ovat tärkeitä, joskaan omalle pituudelleen kukaan ei voi mitään.Bogues´n ja Thomasin esimerkkejä seuraten biologiaa merkityksellisempää onkin, miten ihminen omia kasvuvarojaan kehittää ja hyödyntää.Tietotyön osalta pelikenttä laajenee entisestään kun fyysiset ominaisuudet käyvät merkityksettömiksi. Ihmisen pääkopasta löytyvä tietokone vasta supervekotin onkin. Tieteen (tai pelkän uteliaisuuden) nimissä on tehty jos jonkinlaista ihmiskoetta, jossa sattumanvaraisesti valitut henkilöt ovat treenanneet itsensä tavan kansalaisen näkökulmasta aivan uskomattomiin suorituksiin. Tavan kansalaisia kuitenkin hekin. Ja jos tarkkoja ollaan, historian gurut Bachista Picassoon eivät hekään olleet seppiä syntyessään.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa. Kyse on työstä osaamisen kehittämiseksi.

Minusta ajatus siitä, että oman osaamisen rajat ovat paljon kauempana kuin itsestä tuntuu, on erittäin inspiroivaa.

Fanitin nuorempana venäläistä psykologi Lev Vygotskya (1896-1934). Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä (Zone of Proximal Development) kolahti siinä määrin, että tein gradunikin aiheen äärellä. Sittemmin teoriaa on tullut peilattua projektissa jos toisessa. Lähikehityksen vyöhyke on tila, jossa ihminen oppii tehokkaimmin työskennellessään oman sen hetkisen osaamisensa äärirajoilla. Osaamisen rajat laajenevat, kun niitä venyttää.

Teoria lähikehityksen vyöhykkeestä syntyi entisessä Neuvostoliitossa, jossa ihmisten potentiaalin kehittäminen ei välttämättä ollut agendalla erityisen korkealla. Yksilön elämän merkitys tuli muutenkin enemmän annettuna kuin otettuna. Nyky-Suomessa on toisin. Yksilöiden kokema merkitys luo pohjan yhteiselle hyvälle. Mahdollisuus toteuttaa ja kehittää itseä sataa parhaimmillaan yhteiseen laariin. Tästä päästäänkin koulutusinstituutioiden iskunpaikkaan: Olkoonkin, että ihminen on kivunnut ravintoketjun huipulle, oman kasvuvaransa rajoja se ei ole vielä tavoittanut. Ihmisyksilöiden kasvupotentiaalissa on koulutuksenjärjestäjien mittaamattoman arvokas mahdollisuus. Sen ulosmittaamiseen tarvitaan kasvuvaroja koettelevaa, haastavaa ja venyttävää pedagogiikkaa.

Ruohosen yliopisto 0.1

Jos minulla olisi oma koulutusinstituutio, se olisi korkeakoulu, jonka tavoitteena olisi auttaa opiskelijoita kolistelemaan omia kasvuvarojaan. Mutta millaisella pedagogiikalla sitä tehtäisiin? Aloitetaan kolmesta

Nähdäkseni suomalainen ihme on perustunut sivistyksen osalta hyvään keskiarvoon ja pieneen vaihteluväliin. Yksittäisiä huippuja tärkeämpää on ollut volyymin laatu. Tätä on myös pidetty haasteena kansainvälisessä osaamiskilpailussa, jossa kysellään huippuosaamisen perään. Minusta ajatus keskimääräisen osaamistason nostamisesta on kuitenkin arvokkainta. Kiinnostavaa on, millaista huippua se voi lähestyä.

Millaista huippua keskimääräinen osaaminen voi lähestyä?

Keskiarvon yläpuolelle nousevia suorituksia näyttää yhdistävän päämäärätietoinen, tarkoitushakuinen tekeminen. Päämäärät luovat merkitystä, ne pakottavat arvottamaan asioita, suuntaavat toimintaa ja auttavat arvioimaan omaa onnistumista. Päämäärätöntä ihmistä tuskin onkaan. Toisille suunta on vain selvempi, toiset uskovat siihen enemmän ja jotkut altistavat sille arkeaan enemmän kuin toiset. Keskiarvon yläpuolelle nousevissa suorituksissa päämäärällä on ohjausvaikutusta.

1. Pedagogiikassani asettauduttaisiin merkitysten äärelle, tarkasteltaisiin omaa paikkaa ja päämääriä yli ajan. Haastettaisiin keskusteluun niin itsen kuin toisten kanssa.

Jos eivät Muggsy Bogues, Isaiah Thomas, Johann Sebastian Bach tai Pablo Picasso olleet seppiä syntyessään, eivät sitä ole muutkaan. Tullakseen maailmanluokan koripalloilijaksi, täytyy viettää runsaasti laadukasta aikaa itse asian eli koripallon äärellä. Tullakseen maailmanluokan säveltäjäksi on vietettävä runsaasti laadukasta aikaa säveltämisen parissa. Huipuille tämä tarkoittaa aikaisia aamuheräämisiä, huolellista harjoittelua ja tylsäksi käyvää treeniä päivästä ja vuodesta toiseen. Oikeaa tekemistä uudelleen ja uudelleen.

2. Pedagogiikassani HOPS eli henkilökohtainen opintosuunnitelma korvattaisiin H3O:lla eli henkilökohtaisella harkitun harjoittelun ohjelmalla, jossa treenaus perustuu omiin tavoitteisiin ja omia kasvuvaroja venyttäviin harjoitteisiin. On sanonta, jonka mukaan kolmannella kerralla opitaan enemmän kuin kahdella ensimmäisellä yhteensä. Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan. Vähemmän on enemmän, kun vähempää tehdään enemmän, mutta harkitusti.

Pedagogiikassani sama projekti tehtäisiin kolmeen kertaan.

Oma kasvu vaatii työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Paras pala Vygotskya onkin tässä: Oman osaamisen rajojen rikkomiseen ihminen tarvitsee toisen ihmisen apua. Omien kasvuvarojen laajentaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tarvitaan veto- ja työntöapua. Huippuosaajat ja huippua kohti haluavat satsaavat valmennukseen ja siihen, että pääsevät parhaiden seuraan. Parhaat satsaavat pedagogiikkaan.

3. Pedagogiikkani syntyisi oppivassa yhteisössä, jossa maailmanluokan gurut inspiroisivat, opettajat valmentaisivat ja opiskelukaverit kannustaisivat. Laitettaisiin vuosituhansien aikainen ihmiskunnan perintö eloon, netin syövereissä oleva viisaus käytöntöön ja verkostot toimintaan. Tähtitaivas ei loista siksi, että siellä on muutama tähti. Se loistaa siksi, että siellä on paljon tähtiä.

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio…

Jos sinulla olisi oma koulutusinstituutio, millaista pedagogiikkaa se harjoittaisi? Onko visiossasi jotain, mitä voisimme jakaa?

Niin houkuttelevaa kuin yksinvaltius onkin, voittavat instituutiot luodaan kuitenkin yhdessä.

Parkinson ja pedagogiikka

Olen nyt kolmatta vuotta harjoitellut osaamisensa kehittämisestä kiinnostuneiden ihmisten valmentamista ammatillisessa korkeakoulutuksessa. Toimenkuvassa on ehtinyt kokea jo yhtä jos toista, mikä on johtanut erityisesti ammatillisen koulutuksen merkitysten ja käytäntöjen tarkasteluun niin ajatuksissa kuin teoissa.

Työskentelen tietojenkäsittelyn koulutusohjelmassa opintoprofiilissa, jonka tavoitteena on lisätä opiskelijoiden valmiuksia kehittää liiketoimintaa tukevia digitaalisia palveluja. Pyrkimyksenä on siis oppia toimittamaan asiakkaille positiivista kassavirtaa tuottavia uutta teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja. Nähdäkseni työskentelemme kolmen ydinkompetenssin parissa:

  1. Kyky tunnistaa uutta arvoa (nähdä jotain arvokasta vielä olematonta)
  2. Kyky toimittaa uutta arvoa (muuttaa ideat konkretiaksi, sanat teoiksi)
  3. Kyky todentaa uutta arvoa (saada todisteet)

Näissä kyvykkyyksissä kiteytyy iso osa digitaalisen talouden kilpailukyvystä, olipa kyse yksittäisestä yrityksestä tai koko yhteiskunnasta. On helppoa keksiä uusia facebookeja tai googleja, sillä ne ovat jo olemassa. Kuka sen sijaan osaa nähdä uusia mahdollisuuksia vielä tutkimattomasta tulevaisuudesta? Erilaisten suunnitelmien laatiminen on myös varsin helppoa, mutta niillä ei yksin ole arvoa, ellei niitä pystytä myös toteuttamaan. Kuka siis osaa muuttaa ideat teoiksi? Tulovirroista on myös helppoa fantasioida, mutta ne realisoituvat vasta kun joku myy ja joku ostaa jotain. Kuka osaa sekä luvata että lunastaa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta?

Osaamisen kehittämisen näkökulmasta arvontuotto on matkantekoa kyvykkyydestä toiseen. Näissä kaikissa on omat haasteensa, mutta todellinen mitta miehestä tai naisesta otetaan tekemisen ja etenkin todentamisen kohdalla.

Mikä on paras tapa oppia liiketoimintaa?

Osana työtä olen nyt reilun vuoden ajan ollut mukana poikkeuksellisen kiinnostavalla opintojaksolla. Kyse on kurssista, jota vedän kahden kollegan kanssa ja jossa työskentelemme juuri arvontuoton äärellä. Lähtökohtana kurssin kehittämiselle toimi pohdinta haasteista arvontuoton kyvykkyyksien äärelle pääsyssä. Oman epämukavuusalueen raja on houkuttelevaa vetää erityisesti kahden viimeisen kohdalle: myyminen on ikävää ja tekeminen työlästä. Aloitetaan siis niistä.

Koko yhteiskunta liike-elämästä julkiselle ja kolmannelle sektorille pyörii arvontuoton varassa. Joku siis tuottaa jotain hyvää ja arvokasta toiselle tavalla, johon pääsääntöisesti liittyy suora tai välillinen vaihdanta. Vaihdanta voi olla esimerkiksi rahaa, tietoa tai aikaa. Jos arvontuotto lakkaa, lakkaa vaihdanta, palveluiden käyttö ja talouden kierto. Arvontuotto vaatii niin näkemystä kuin toimintaa, mutta mitä suuremmissa määrin se vaatii todentamista. Käytetäänkö palveluita? Ostetaanko niitä? Käytetäänkö ja ostetaanko niitä uudelleen? Tuotteilla ei ole itseisarvoa.

”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”

Loimme siis opintojakson, jonka tarkoituksena on tunnistaa, toimittaa ja todentaa uutta arvoa. Käytännössä opiskelijoilla on 16 viikkoa aikaa kehittää digitaalinen palveluidea ja saada sille maksava asiakas. Talon puolesta palkintona on 10 opintopistettä. Myynnistä saatavat eurot kukin saa pitää itse. Nyt tehdyt pari toteutusta ovat olleet opettavaisia. Alun järkytyksestä (”Siis pitääkö meidän oikeasti myydä?”) selvittyä seuraa innokasta ideointia, raakaa raadantaa, arvaamatonta sekoilua ja toteuttamisen tuskaa.

Ja myyntiä. Ei vielä paljoa, mutta kuitenkin oikeita euroja. Jos olet joskus myynyt jotain itse tekemääsi, muistatko ensimmäisen kaupan synnyttämän tunteen? Sitä ei noin vain unohda.

Omien rajojen levittäminen ei ole helppoa eikä aina edes mukavaa. Onnistuminen on kuitenkin sitä makeampaa, mitä isomman työn takana se on. Omien henkisten, tiedollisten ja taidollisten muurien ylittämisellä on valtava vaikutus onnistumiselle myös jatkossa. Oppiminen on uusien kyvykkyyssaarekkeiden valloittamista itse tehden (”Nyt tiedän, miten tämä kannattaa jatkossa tehdä!”). Tehtävämme on luoda siihen puitteita.

Maaliin selvinneet ovat opintopisteensä ansainneet.

Osaamisperustaisesta pedagogiikasta nopeusperustaiseen pedagogiikkaan

Osaamisperustaisuus on ollut koulutuksen järjestämisessä ja opetussuunnitelmatyössä viime vuosina kovasti esillä. Tiedon sijaan korostetaan osaamista, mikä on hieno juttu, sillä arvo synnytetään lopulta tehden, ei tietäen. Muutos kuitenkin haastaa osaamista. Monet tämän päivän taidot vanhenevat hetkessä ja monesta huomisen taidosta ei ole vielä tietoakaan. Työelämällä on tarve tämän päivän osaamiseen. Tulevaisuuden tekijöillä on kuitenkin tarve rakentaa pitkäkestoista kilpailukykyä luovaa kyvykkyyttä.

Tästä tulikin mieleen osaamisen ja ajan välinen suhde.

Onko Parkinsonin laki sinulle tuttu? Kyseessä on C. Northcote Parkinsonin vuonna 1955 muotoilema periaate, jonka mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Jos sinulla on esimerkiksi 6 kuukautta jonkin asian tekemiseen, käytät siihen 6 kuukautta. Jos aikaa taasen on yksi kuukausi, käytät siihen yhden kuukauden. Riippumatta ajan määrästä se kaikki tulee kyllä käytettyä. Asiat eivät siis valmistu ajan vaan deadlinen mukaan. Käytettävissä oleva aika voi siis yhtälailla jouduttaa kuin hidastaa asioita.

Huomasimme ensimmäisillä opintojaksoillamme, että tavoite saada aikaan myyntiä toteutui aivan kurssin loppumetreillä. Myös kehitettyjä palveluja alettiin julkaista vasta viimeisten viikkojen tai jopa päivien aikana. Todellisuudessa siitähän homma todella vasta alkaa. Teimmekin ohjelmaan muutoksen. Nyt ensimmäiset kaupat ja julkaisut oli tavoitteena saada aikaa kurssin puolivälissä. Homman buustaamiseen järjestimme 8. viikolle julkisen katselmointitilaisuuden. Lopputulemana suurin osa tiimeistä oli tehnyt ensimmäisen julkaisunsa ja reilut puolet oli myös tehnyt ensimmäisen kauppansa.

Niin maailman myllerryksessä kuin liiketoiminnassa nopeus on monessa suhteessa valttia. Kyky aloittaa ripeä arvontuotto on arvokasta. Nopeus on osaamista. Ehkä seuraavalla kerralla pidämme vastaavan välikatselmoinnin 4. viikolla.

Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Kurssikokemus onkin saanut pohtimaan paitsi tekemistä myös nopeutta pedagogiikan kentässä. Ajattelu tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Työ ei kuitenkaan odota tekijäänsä ja työ on juuri se, joka tekijäänsä opettaa. Teot ovat bensaa ajattelun liekeille. Ketterä arvontuotto alkaa tuottaa arvoa tekijälleen uuden oppimisessa. Ajasta tulee ketterän tekijän ja oppijan kaveri ja tulosten vipuvarsi.

Koulutus toimii aikaperusteisesti. Mutta miten se hyödyntää sitä?

PS.

Tiedätkö muuten mikä on OKPA-luku? Todennäköisesti et. 🙂 OKPA-luku mittaa opiskelijoiden kokemaa pedagogista arvoa. Se on itselle annettujen suositusten määrä suhteessa ryhmän kokoon. OKPA selviää yhdellä yksinkertaisella kysymyksellä: Jos sinulla olisi mahdollisuus osallistua tälle samalle opintojaksolle uudelleen, osallistuisitko?”

Kysyimme tämän kysymyksen viime opintojakson päätteeksi.

Haluaisitko tietää vastauksen ja kuulla lisää OKPAsta ja tekemisen pedagogiikasta? Tilaapa blogi sähköpostiisi, niin kuulet heti kun julkaisen uuden jutun.

Työskenteletkö kuin huomista päivää?

Vuosi on jo hyvällä alulla. Riippuen ajattelumallistasi, asenteestasi tai toimintatavastasi – siis ei aikakäsityksestäsi – saatat parhaillaan elää niin vuotta 2018 kuin vaikka 2019, 2020, 2022 tai 2025. Kyllä, luit oikein. Enkä nyt puhu huomispäivässä fiilistelystä vaan todellisesta arjen tekemisestä. Mikäli toimenkuvaasi kuuluu pienessäkään määrin kehittäminen eli jonkin olemassa olevan toimintatavan uudistaminen tai uuden luominen, sinun itse asiassa pitäisi elää muutakin kuin tätä päivää. Kalenterissasi tulisi olla varaus työlle tulevaisuudessa.

Tavoitteellisen tekemisen yksi keskeinen periaate on elää nykyhetkeä lopputulos kirkkaana mielessä. Mikäli tavoitteella halutaan olevan vaikutusta, sen tulisi ohjata päivittäistä toimintaa ja päätöksentekoa. Tavoitteen ohjausvaikutus on siis siitä johdettu arkitodellisuus. Olipa tavoitteena elämänmuutos tai urapolun uudelleen suuntaus, tavoitteeseen pääsemisen todennäköisyys on seurausta sen todeksi elämisestä.

Vaihtoehtoinen tulevaisuus tässä ja nyt

Olin viime vuonna mukana eräässä projektissa, jonka agenda perustui asiakaskeskeisten toimintatapojen kehittämiseen. Aihe oli organisaation keskeinen kehittämistehtävä, ja myös yksi hiljattain uudistetun strategian kärjistä. Strategian tarkoitus on ohjata organisaation toimintaa, mutta mitä se tavoitesuuntautuneessa mielessä tarkoittaa?

Tulevaisuuden suunnittelu, siis visiotyö, on osa uusien projektien ja strategioiden valmistelua. Visiotyö on vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvittelua. Kuvittelua tarvitaan, sillä se antaa näyn tulevan tekemisen suunnaksi. Ilman tekoja näystä ei kuitenkaan ole paljon hyötyä. Kokeileminen eli ideoiden vieminen pieniksi käytännön teoiksi ja arjen kenttäkokeiksi sopiikin visiotyön pariksi kuin nenä päähän. Kokeilu muuttaa kuvitelmat konkretiaksi, mikä auttaa oppimaan niiden todellisesta arvosta. Jos visiotyö on vaihtoehtoisen tulevaisuuden kuvittelua, kokeileminen on vaihtoehtoisen tulevaisuuden elämistä todeksi. Parhaimmillaan kokeilu tuottaakin huomispäivän arvoa tässä päivässä. Voiko tulevaisuudesta oppia arvokkaammin?

”Kokeileminen on vaihtoehtoisen tulevaisuuden elämistä todeksi tässä ja nyt.”

Rakensimme projektissa kokeilun, jossa otettiin tarkastelukohteeksi uuden strategian päättymistä seuraava vuosi, tässä tapauksessa 2022. Tämä tarkoittaa siis ajankohtaa, jolloin uusi toimintasuunnitelma on maalissa ja kaikessa kukoistuksessaan. Sen sijaan, että kuvitellaan, miltä toiminta tulevaisuudessa näyttää, kokeillaan elää sitä todeksi tässä ajassa.

Tunnin opintomatkoja

Google on tullut kuuluisaksi (monestakin asiasta, joskin tässä kohtaa) toimintatavasta, että se antaa työntekijöidensä käyttää 20% työajasta omiin projekteihin. Sen lisäksi, että periaate on viesti luovan leikittelyn puolesta, se on myös tuottanut yritykselle joukon uusia tuotteita kuten Gmail ja Google Maps. Ainakin kyseiselle organisaatiolle on tehnyt hyvää, että aikaa käytetään muuhunkin kuin tämän päivän tehtävien työstämiseen.

Loimmekin projektiin rinnakkaisen työtodellisuuden, jossa jokaisen osallistujan tuli tehdä vähintään yksi tunti kahdessa viikossa vuoden 2022 työtä. Parin kuukauden kokeilussa tapasimme joukolla kahden viikon välein. Tapaamisten välissä jokainen teki omaa työkokeiluaan. Alun visiotyössä kuviteltu tulevaisuus purettiin henkilökohtaisiin tehtävänkuviin, joita kokeiltiin elää todeksi minimaalisella ajankäytöllä. Ja se toimi. Yht´äkkiä meillä oli kasassa joukko asiakkuusinnovoinnin mahdollistajia, digimastereita ja ymmärrysmuotoilijoita, joiden kohtaamisessa luotava näkemys tulevaisuudesta ei ollut enää ainoastaan ideoita vaan omakohtaista organisaation mahdollisessa tulevaisuudessa tehdyistä opintomatkoista syntynyttä kokemustietoa. On eri asia palata yhteisen suunnittelupöydän äärelle, kun jokaisella on tuomisina sekä näkemyksiä että kokemuksia.

”Kokeilu on opintomatka tulevaisuuteen.”

On suurta viisautta todeta, että menneiden märehtiminen ja tulevan murehtiminen estävät elämästä tätä hetkeä. Tämä on kuitenkin hetki, jossa asiat todella tapahtuvat. Tulevaisuuden muuttaminen ei ole tulevaisuuden suunnittelua. Se on tulevaisuuden tekemistä. Ainoa muutoksen mahdollistava ajankohta on tässä ja nyt.

Miltä arkesi näyttäisi, jos osa siitä olisikin huomista?

Hyvä on uusi huono

Kyllä muuten ketuttaa. Yritin äskettäin olla kauppamiehelle (tai -naiselle) avuksi alkamalla asiakkaaksi ainakin näin keskituloisen näkökulmasta ihan kelvollisella rahasummalla. Mieli kuitenkin muuttui jälkeenpäin ja päätin yrittää kaupan purkua. Kauppamies (tai -nainen) näytti kuitenkin tykästyneen minuun erityisen paljon, eikä sallinut asiakassuhteemme purkua. Tapauksen tekee kiinnostavaksi, että myyjä toimi sopimusehtojen mukaisesti. Takuuaika oli umpeutunut, minkä jälkeen liittomme oli sinetöity. Oma oikeustajuni ei tätä kuitenkaan hyväksynyt ja kiukku otti vallan. Tätäkö on asiakaspalvelu vuonna 2017? Tunnepuuskan laannuttua aloin miettiä, mihin olen asiakaskokemukseni kanssa tullut.

Haluaisitko päättää asiakassuhteen ostajan virheeseen?

Tapaus lyhykäisesti: Päädyin ostamaan erään verkkovalmennustuotteen. Olen ollut kyseisen firman asiakas jo pidemmän aikaa ja ostanut heiltä useammankin tuotteen. En voi sanoa fanittaneeni yritystä, mutta ostohistoriasta päätellen usko toimituksiin on ollut riittävä. Tähänkään kauppaan en sortunut hetken mielijohteesta. Olin jo jonkin aikaa pohtinut osaamiseni kehittämistä aiheen parissa, minkä lisäksi ajattelin tämän vauhdittavan erästä työnalla olevaa projektia. Pohdin asiaa aikani ja tarjousajan lähestyessä loppua tein ostopäätöksen. No, kaupan jälkeen huomasin projektini ottavan uutta suuntaa ja prioriteettieni järjestyvän sen mukaisesti. Kertavierailu kurssilla ei myöskään tässä tilanteessa sytyttänyt äärimmäistä intoa aloittaa sitä. Unohdinkin koko asian kunnes se palasi pari viikkoa myöhemmin mieleen. Näytti todella siltä, että nyt ei ollut tämän aika.

Mielestäni digikauppiaat ovat oppineet käyttämään ostajan riskin poistajista tehokkainta, takuuta, ansiokkaasti. Reilulla takuulla luodaan luottamusta. Uskon, että moni kauppa syntyy juuri tämän psykologisen vivun voimalla. Takuuajat ovat yleensä hyviä, vähintään 14 tai 30 päivää, joskus jopa enemmän. Ostamallani kurssilla se oli 14 päivää. Laitettuani pyynnön kaupan purusta myyjän asiakaspalveluun sain seuraavana päivänä asiallisen vastauksen, että takuuni oli umpeutunut vajaa viikko sitten. Oletin tällaisen pyynnön olevan läpihuutojuttu, joten katsoin äimän käkenä saamaani vastausta. Teknisesti myyjä ei tehnyt mitään väärin, olinhan myöhässä. Asiakkaana olin kuitenkin pettynyt. En uskonut asian olevan näin pienestä kiinni. Minusta tämä ei ollut reilua. Odotin, että toiveeni huomioidaan, olinhan pitkäaikainen asiakas ja tuote jokseenkin käyttämätön. Kiitoksena saamaani kohteluun pyysin heitä poistamaan minut kaikilta postituslistoiltaan. Mielessäni uhosin, että tämä asiakkuus tulisi päättymään tähän.

Erinomainen asiakaskokemus ei synny siitä, että tehdään mitä luvataan

Jokainen aikaansa seuraava toimija on nykyään kiinnostunut asiakaskokemuksesta ja sen kehittämisestä. Todennäköisesti näistä lähes jokaisen strategiassa on kirjattuna tavoite hyvästä asiakaskokemuksesta. Osalle tekijöistä tämä on varmaan vain sanahelinää, mutta osa porukasta on ottanut sen jo vuosia tosissaan. Itseäni on lykästänyt saada tehdä töitä aiheen parissa auttamalla omia asiakkaita asiakaskokemusten kehittämisessä sekä kouluttamalla uusia osaajia palvelukehityksen saralle. Olen kohdannut vilpitöntä halua kehittyä asiassa. Työnteko on varmasti ollut myös monelle palveluntarjoajalle kannattavaa. Palveluiden käyttäjänä tunnistan itsekin viime vuosilta useita tilanteita, jolloin olen saanut kokea poikkeuksellisen hyvää asiakaspalvelua. Useimmiten maksan siitä tyytyväisenä keskimääräistä korkeamman hinnan.

Sain omassa reklamaatiossani asiallista palvelua. Jälkeen päin omaa tunnereaktiotani tutkiessa oivalsin, että asiallinen tai hyvä ei vain tahdo enää riittää. Erinomaisten kokemusten myötä rimani nousee ja odotan vastaavia poikkeuksellisia kokemuksia myös muualta. Asiakkaana odotan enemmän.

”Erinomainen asiakaskokemus syntyy siitä, että odotukseni ylitetään.

Mikä sitten tekee poikkeuksellisen hyvän asiakaskokemuksen? Ei riitä, että odotukseni täytetään. Erinomainen asiakaskokemus syntyy siitä, että odotukseni ylitetään. Saan siis jotain, mitä en odottanut saavani. Ja juuri sitä alitajunnassani (ja ehkä tietoisestikin) odotin. Olin pitkäaikaisena asiakkaana tehnyt virheen. En ollut tuotetta varsinaisesti käyttänyt (mikä on varmasti nähtävissä profiilini lokista), joten en ollut myöskään huijaamassa myyjää. Koin hyvää omaatuntoa pyytäessäni rahoja takaisin ja luotin vilpittömästi, että myyjä hoitaa asian edukseni.

On olemassa sanonta, että hyvä on erinomaisen pahin vihollinen. Palvelujen siirtyessä erinomaisten asiakaskokemusten aikakaudelle hyvä voi käydä kohtalokkaaksi. Yhdellä verkkovalmennusyrityksellä on todennäköisesti jatkossa yksi asiakas vähemmän – ellei jotain poikkeuksellista tapahdu.

Sinä olet synnynnäinen kokeilija

Kokeileminen on in. Kyse on varmasti yhdestä 2000-luvun puhutuimmasta strategisesta trendistä. Piilaakson startupeista vauhtia kerännyt toimintatapa on jo hyvän aikaa ollut yksi edelläkävijäkehittäjien menestyksen kulmakivistä. Kuluneen vuosikymmenen aikana kokeilukulttuurin paatos on jalkautunut lukuisiin yhteisöihin Suomessakin. Eräs merkkipaalu kokeilemisen saavuttaessa suuren enemmistön tietoisuutta on sen kirjaaminen hallitusohjelmaan. Pääministerin johdolla Suomi hakee kilpailukykyä innovatiivista tavoista toimia. Verbaalista pöhinää riittää juhlapuheissa, seminaareissa ja työpajoissa. Osa puheesta muuttuu myös teoiksi. Paljon ajan hengestä tuntuu tiivistyvän tuohon sanaan.

Muistan lukeneeni teoriasta, jonka mukaan merkittävän uuden idean syntyminen kestää kymmenen vuotta, minkä jälkeen sen kehittyminen innovaatioksi kestää toiset kymmenen vuotta. Kokeilemisen osalta jälkimmäinen kymmenvuotinen on hyvässä vaiheessa. Kokeilukulttuurin varmasti suurimman yksittäisen innoittajan, Eric Riesin kirjoittaman The Lean Startupin ensimmäiset hahmotelmat tehtiin viime vuosikymmenen taitteessa. Merkit viittaavat todelliseen toimintatapainnovaatioon.

Kokeileminen on siis in. Eikä syyttä, sillä kokeilemiseen sisältyy perustavanlaatuinen arvontuoton mahdollisuus kehitettäessä uusia tuotteita ja palveluja. Jokaisen kehittäjän onkin paikallaan tehdä omat harjoitteensa aiheen äärellä.

Mutta mistä kokeilemisessa on loppujen lopuksi kyse?

Kokeileminen ei ole mitenkään uusi asia. Piilaakson startupit eivät keksineet kokeilevaa kehittämistä. Ketterällä oppimiseen ja uudistumiseen nojaavalla toimintatavalla on teollisessa maailmassa vuosikymmenien historia. Tämä on kuitenkin pientä verrattuna siihen, millainen merkitys kokeilemisella on ihmisenä olemisessa, kasvussa ja kehityksessä.

Ihminen on luonteeltaan kokeilija. Synnymme tähän maailmaan kokeilijoina. Ajattele pientä lasta – mitä muuta lapsi tekee kuin kokeilee? Mitä tahansa lapsi saa päähänsä, tämä alkaa tehdä. Toiminta johtaa uusiin ideoihin, jotka muuttuvat välittömästi uusiksi teoiksi. Omien lasten kautta tätä on kouriintuntuvaa seurata. Vanhin, parhaillaan esikoulussa oleva poikani on ollut pienestä pitäen innokas Legoilla rakentelija. Erityisenä kiinnostuksen kohteena hänellä ovat robotit. Jos olisin tullut dokumentoineeksi kaikki Lego-rakennelmat aiheesta, niitä olisi tähän päivään mennessä kertynyt satoja ellei tuhansia. Kehitystahti ensimmäisistä hahmotelmista tämän päivän isoihin ja monimuotoisiin rakennelmiin ihmetyttää. Minulle poikani todistaa, että ideoista kumpuava visio vaatii välitöntä toimintaa ja jatkuvaa kehittämistä. Kokeileminen on lapsenmielistä kykyä leikitellä teoilla. Välillä on aika nauttia työn tuloksista ja leikkiä, mutta lopulta pysyvää on vain muutos – kehittää entistä tai purkaa se ja rakentaa jotain muuta.

”Kokeileminen on lapsenmielistä kykyä leikitellä teoilla.”

Kokeileminen ei ole vain lasten todellisuutta. Esi-isiemme on ollut pakko kokeilla asioita selviytyäkseen. Hyvät käytänteet, menetelmät ja käyttöoppaat eivät synny tyhjästä. Jonkun pitää ensin koeponnistaa asioita. Joskus aikaa menee kauan, vuosia tai vuosikymmeniä.

Näyttää siltä, että fiksuimmat meistä kykenevät säilyttämään lapsenmielisen kyvyn kokeilemiseen. Miten monet keksinnöt nykyisenkin hyvinvoinnin takana olisivat jääneet syntymättä, jos joku ei olisi laittanut itseään likoon, kokeillut, lyönyt päätä seinään, epäonnistunut ja lopulta onnistunut. Totuttuja tapoja ravistelevien ajatusten ja tekojen taustalla on lapsenmielinen työmoraali.

”Totuttuja tapoja ravistelevien ajatusten ja tekojen taustalla on lapsenmielinen työmoraali.”

Maailma on tullut siinä määrin valmiiksi, että pääsemme monessa asiassa esi-isiämme helpommalla. Kehitystämme leimaa erikoistuminen. Tuotannollis-taloudellinen aikakausi ei kuitenkaan ole tehnyt erityisen hyvää luontaiselle tavallemme kokeilla. Ihmisen halu järkeistää omaa tekemistään on johtanut prosessikaavioihin, joissa ideat ja toteutukset elävät omaa elämäänsä. Tekijä ja tekemisen kohde kuten asiakas tai käyttäjä ovat erkaantuneet toistensa näköpiirin ulkopuolelle. Lapset eivät elä suunnittelupöydillä, mutta sinne meitä sittemmin viedään.

Mikään ei kuitenkaan voi tukahduttaa luontaista taipumustamme kokeilla – siis ottaa pientä askelta kohti tuntematonta ja antaa syntyvän kokemuksen ohjata jatkoa. Kukapa ei olisi kokeillut keittiössä uutta reseptiä? Kuka ei olisi kokeillut uutta harrastusta? Kuka ei olisi kokeillut uutta tuotetta tai palvelua tavoitteena helpottaa elämää tai saada uusia elämyksiä? Olemme kokeilijoita.

Paluu juurille

Kokeilupöhinästä voisi vetää johtopäätöksen, että olemme tekemässä paluuta juurillemme – uteliaisuuden, leikittelyn ja konkreettisen tekemisen äärelle. Globalisaation, teknologioiden kehittymisen ja digitalisaation johdosta toimintaympäristössämme on meneillään ennen kokematon myllerrys. Muuttuva tilanne haastaa etsimään erilaisia tapoja toimia ja pärjätä.

Kuumissa puheenaiheissa on vaarana, että alamme tehdä asioita pöhinän itsensä vuoksi. Meillä on halu olla trendeissä mukana, jolloin idean varsinainen pääajatus saattaa jäädä huomaamatta tai unohtua. Kokeileminen ei ole paras ratkaisu kaikkeen, mutta silloin kun on sen aika, sinulla on hyvät lähtökohdat alkaa tehdä ja onnistua. Olethan synnynnäinen kokeilija!

Onko joku tehnyt tietoisen päätöksen tilata itselleen kriisi?

Tavoitteellisena ja fokusoituneena pysyminen on joskus vaikeaa. Etenkin intohimoisissa aiheissa asioita tehdään energialla. Hyvällä energiatasolla mieli on kirkas ja päätöksenteko sujuu. Heikolla energialla katse sumenee ja ajatus karkailee. Kun fokus ja tarkkaavaisuus katoavat, huonolla tuurilla edessä on ongelmia. Yksi sellainen sattui kohdalle. Aika näyttää, millainen tarina tästä syntyy, mutta perusarkea syvemmän itsetutkiskelun äärelle on joka tapauksessa tullut päädyttyä.

Mokaaminen ei ole minulle vierasta. Olen jopa liiankin tietoinen pieleen menneistä päätöksistä tai tekemisistä. Kohdalle sattuessa mokat kuitenkin pistävät pysähtymään ja tarkastelemaan omaa toimintaa. Mitä isommin rysähtää, sitä syvempää tarkastelua on tarjolla. Eräs kollegani jakoi taannoin ajatuksen, että moka on lahja. Ideaa voinee jatkaa, että paketti pitää vain avata, jotta siitä pääsee iloitsemaan. Hmm…

Tällä kertaa päädyin – ei enempää eikä vähempää kuin – kysymyksiin omien tavoitteiden ja niihin tähtäävien toimenpiteiden mielekkyydestä. Mitä päämäärää olenkaan tavoittelemassa? Miten elän arkeani, jotta hivuttaudun vähän kerrallaan noita tavoitteita kohti? Tästä ei olekaan enää pitkä matka kysymykseen: miksi teen mitä ikinä teen. Huomaan siis päätyneeni oman visioni ja strategiani äärelle. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät ole vieraita ja niiden äärellä tulee säännöllisesti oltua. Tällä kertaa kuitenkin löysin itseni haastamasta jo jonkin aikaa vallalla olleita näkemyksiäni ja käsityksiäni. Jonkin sortin kriisihän siitä syntyi.

Yllättäen ilmestyvien haasteiden äärellä itse kukin on varmaan ajatellut, että olisihan tässä muutakin tekemistä. Täytyy hoitaa perusjutut, käynnissä olevat työt, perhe, lapset ja harrastukset – pitää ylipäänsä huoli että asiat rullaavat ja etenevät. Arki on myös helppo täyttää perusjutuilla. Kehittymistä janoavalle mielelle oman tekemisen tarkoitusta, tavoitteita ja tapoja peräänkuuluttavat kysymykset lienevät kuitenkin parasta, mitä eteen voi tulla.

Kriisi kuvaa isompaa tai pienempää poikkeuksellista tilaa. Kehitystehtävänä kriisit kuuluvat normaaliin ihmisenä kasvuun. Sitten on kriisejä, joita elämä heittää eteen, olivatpa ne jonkin mokan seurausta tai eivät. Yhteiskunnallisella tasolla tapahtuu talousvaihteluja, sotia ja luonnonilmiöitä. Organisaatiotasolla koetaan talouskurimusta. Yksilötasolla sairastutaan, erotaan ja jäädään työttömäksi. Kriiseissä on kuitenkin mahdollisuus. Olisiko esimerkiksi Suomi nykyisen kaltainen hyvinvointiyhteiskunta ilman toista maailmansotaa ja sitä seurannutta jälleenrakennusvimmaa? Kuinka monta keksintöä olisi jäänyt tekemättä ilman yrityksen käymistä konkurssin kynnyksellä? Kuinka monesti elämän merkitys on löytynyt jonkin menetyksen seurauksena? Kriisin myötä tulee tarve korjata tilanne ja tarttua toimeen. Joskus pakko on paras muusa.

Kriisi tulee muuten kreikan kielen sanasta krisis, joka tarkoittaa päätöstä. Kriisien luomissa olosuhteissa on välttämätöntä toimia eri tavalla ja alkaa innovatiiviseksi. Uusia ongelmia ei ratkota vanhoilla eväillä. Uusissa ratkaisuissa onkin mahdollisuus uuteen kilpailuetuun. Mikään ei takaa onnistumista, mutta paikallekaan ei voi jäädä.

Olen tehnyt useaan otteeseen töitä yhteisöllisten toimintatapojen kehittämisen parissa. Hyvinkin tyypillinen aihe tällä vuosikymmenellä. Yleensä tarve muutokseen on olemassa ja hyvin perusteltavissa. Erään kerran päädyimme kuitenkin pohtimaan oliko nykytilanne sen verran hyvä, että varsinaista pakkoa kehittyä ei ollut. Muutosta ei siis tapahdu tai se on hidasta. Kriisitilanteissa yhteisöllisyydellä on kuitenkin tapana nousta esiin. Pohdimmekin, pitäisikö meidän luoda keinotekoisesti kriisi, jolla pakottaa uusien toimintatapojen äärelle. Onkohan joku tehnyt tietoisesti päätöksen tilata kriisi, jolla vauhdittaa kehittymistä? Historia on osoittanut, että kriisi kyllä hakeutuu paikalle, jos asiat ovat ”riittävän hyvin”.

En oikeastaan usko, että asiat vain tapahtuvat. En kuitenkaan ole varma, olisinko mennyt tämänkertaista pohdintaa itselleni varsinaisesti tilaamaankaan. Yhtä kaikki, on ollut aika seisahtua perusasioiden äärelle. Ja sen, mitä elämästä on tullut tähän mennessä opittua, paluu on aina perusasioihin.

Ilman virheitä meillä olisi aika paljon vähemmän. Ei tätäkään juttua.

Oma oppiminen on liian arvokasta jätettäväksi kesken

Siitä on nyt reilu vuosi kun päätös bloggaamisesta oli hautunut pisteeseen muuttua ideasta teoiksi. Blogosfääri sai kuin saikin uuden säikeen. Tein taannoin päätöksen kokeilla vuoden ajan, millaista kirjoittaminen on ja mihin se johtaa. Tulostavoitteet olivat maltilliset. Aloin kirjoittaa ennen kaikkea itselleni. Katsotaan sitten mihin tämä johtaa.

Vuosi meni ja 19 artikkelia myöhemmin olen tässä. Kesän kynnyksellä pohdin, mitä ensimmäinen vuosi ja jutustelun äärellä vietetty aika minulle lopulta antoi. Kohtuullisesti tekemistä, jonkin verran lukijoita, vieraskynäilyä ja jopa uusia asiakassuhteita. Vaikken olekaan erityisen nopea kirjoittaja ja juttuja voisi olla paljon enemmänkin, käytettyyn aikaan suhteutettuna voin olla kohtuullisen tyytyväinen. Kaikkein tyytyväisin olen kuitenkin siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on minulle antanut. Runsaasti ajatuksia, uusia ideoita ja oivalluksia. Ja aikaa niiden äärellä.

Ajatusten muotoilu sanoiksi on pakottanut ymmärtämään ideoita pintaa syvemmältä. Kirjoittaminen on aivan omanlaisensa ajatteluprosessi. Useaan otteeseen on pitänyt jopa päiväkausia miettiä, mitä jokin asia minulle todella tarkoittaa ja mitä mieltä siitä oikeastaan olen. Sanojen äärellä vietetty aika on laittanut reflektoimaan aiemmin tehtyä, koettua, kuultua ja sanottua. Aiemmat kokemukset vuosienkin takaa ovat alkaneet saada uusia merkityksiä ja ideat ideoiden takana ovat alkaneet paljastua. Löydökset ovat johtaneet uusiin ajattelu- ja toimintatapoihin. Käytännössä olen kyhäillyt uusia viitekehyksiä, joita hyödyntää itse ja joita viedä arjen kohtaamisiin, koulutussisältöihin ja ohjausmalleihin.

Kirjoittamista voi tehdä monella tavalla. Aiheiden lisäksi voi valita käsittelykulmia ja tyylejä. Bloggaamisen yksi ulottuvuus on tietysti tuoda oma ajattelu osaksi yhteistä ajattelua. Jaan tässä jotain itsestä koko maailmalle (tai ainakin otannalle maailmasta, jota lukijani edustavat). Parhaimmillaan oma pohdinta herättää uusia ideoita yhteisössä, mikä johtaa vuorovaikutukseen ja edelleen oman ajattelun rikastumiseen. Juttujen myötä olen ainakin omalla kohdalla tullut tulokseen, että lopulta kirjoittaminen on suhteen luomista itseen. Kirjoittaminen ja siitä syntyvä ajatteluprosessi ovat välineitä omaan kasvuun. Olenhan oman kasvun ja kehittymiseni sekä subjekti että objekti.

Minulle blogi on paljastunut oman oppimisen välineeksi. Vaikken olekaan tuonut tähän kuin pienen osan arjestani, tähänastisen kokemuksen perusteella väline on tehokas. Parhaimmillaan sen voima on tehdä oma ajattelu näkyväksi itselle. Ja se vie eteenpäin. Kirjoittamisella on paikka työkalupakissani.

Ensimmäinen vuosi on takana ja aika päättää tulevasta. Kesä antoi aikaa ottaa etäisyyttä ja haudutella strategiaa tulevaan. Mitä siis päätin? Oma oppiminen on minulle liian arvokasta jätettäväksi kesken. Annan siis blogille toisen vuoden ja mahdollisuuden auttaa minua oppimaan lisää.

Mutta kuinka tärkeää oma oppiminen on sinulle? Ja mitä teet antaaksesi ajatuksillesi aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä ja kukoistaa?

Entäpä jos out-of-the-box onkin jo jonkun toisen box?

Osallistuin jokin aika sitten työpajaan, jossa pohdittiin kokeilukulttuurin edistämistä organisaatioiden toiminnassa ja johtamisessa. Koolla oli pieni joskin kokenut porukka pääasiassa julkisen sektorin kehittäjiä. Jaoimme omia kokemuksia, oivalluksia ja ideoita muutoksen edellytyksistä ja mahdollistajista. Keskustelu kävi vilkkaana ja esiin nousi idea jos toinen. Mieleeni jäi, ja suorastaan jumitti muuan ajatus.

Kokeilukulttuuri on innovointikulttuuria, jonka tavoitteena on kehittää ja luoda uutta. Uuden luomisessa on puolestaan oleellista päästä ulos tutusta ja turvallisesta, löytää uusi näkökulma tapaan ajatella ja tehdä. On tapana sanoa, että halutaan ajatella ja tehdä out-of-the-box. Vallitsevat rutiinit ja toimintatavat pitävät kuitenkin hyvin huolen, että ajattelu ja tekeminen pysyvät tutun boksin sisäpuolella. Rajoja ei ole useinkaan helppoa ylittää eikä se useimmille tunnu erityisen mukavalta. Itse kukin voi laajentaa ajatteluaan lukemalla, harrastamalla taiteita, matkustelemalla, kohtaamalla erilaisia ihmisiä ja tekemällä ties mitä. Oma asenne on tärkein mahdollistaja oman boksin rajojen rikkomisessa. Maailmassa on myös läjäpäin menetelmiä, joilla ravistella paikalleen jämähtänyttä mieltä ja töniä ihmistä pois omalta mukavuusalueelta. Nämä ovat ammattikehittäjien peruskamaa.

Kuten nimikin kertoo, näkökulma on boksista ulospääsemisessä. Kuitenkin, eikö itselle tai omalle yhteisölle tuttu boksi ole ajattelun ja tekemisen rajoite vain tekijälle tai tekijäyhteisölle itselleen? Jollekin toiselle meille tuttu laatikko voikin olla jotain ihan muuta. Meidän laatikkomme voikin olla toiselle tavoiteltava ulkopuolinen boksi. Mitä jos joku toinen tulisikin meidän boksiimme?

Uusi ajattelu ja tekeminen syntyvät erilaisuuden kohdatessa. Uuden luominen on yhteisöllistä toimintaa, jossa erilaiset ajattelu- ja toimintatavat pääsevät vuorovaikutukseen tuottaen jotain uutta ja yllättävää. Eikö tämä samalla tarkoita, että boksimme kohtaavat? Samalla kun autamme toisia ulos omista bokseistaan, autamme heitä myös sisälle omaamme. Yhteisöllinen ulottuvuus kehittämiseen ja kokeilemiseen ei olekaan ainoastaan out-of-the-box vaan myös into-the-box.

Entäpä jos emme ainoastaan auttaisi toista ulos tämän omalta mukavuusalueelta vaan auttaisimme hänet myös sisälle omalle epämukavuusalueelle? Kuinka kotoisaksi voisimme toisen olon uudella reviirillä tehdä? Ja mihin siitä vapautuva energia alkaisi meitä kaikkia viedä?

Ideoi, keskustele, toimeenpane

Rakas yläkainuulainen synnyinkuntani Hyrynsalmi sai viime viikolla ilmaista mainostilaa iltapäivälehdessä strategiatyönsä johdosta. Niinikään mainostilaa sai työskentelyä ohjannut helsinkiläinen konsulttiyritys. Otsikoihin kotikuntani projektista päätyi kaksi asiaa. Ensimmäiseksi kunnalle myytiin kymppitonnilla kolme sanaa: ideoi, keskustele, toimeenpane. Eräänlainen strategia tai ajatusmalli, kuten kunnanjohtaja tulosta kuvaili. Toiseksi työskentely sisälsi palikkaleikkejä, joiden mielekkyyttä muuan työskentelyyn osallistunut kunnan työntekijä kovasti epäili. Icebreaker ei ollut ihan avautunut.

En tunne tapausta yhtään lukemaani enempää. lltapäivälehtien kirjoittelun pohjalta ei myöskään parane tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Joka tapauksessa uutisointi kertoo, että projektissa on työstetty kunnan strategiaa eli tapaa luoda kilpailukykyä. Toiseksi prosessi on ollut ainakin jossain määrin yhteisöllinen ja perustunut työyhteisön osallisuuteen. Sitä on siis tehty johtoryhmää laajemmalla porukalla. Kummatkin ovat lähtökohtaisesti hyviä asioita.

Vaikka keltainen lehdistö tietoisesti kärjistää ja tekee juttuja vaikka sivulauseista, osallistujien ja konsulttien kertoma toi mieleeni erään yhteisöllisen suunnittelun ja sen ohjaamisen ydinhaasteen.

Yhteisöllisen suunnittelun perusajatus on kaikessa yksinkertaisuudessa, että yhdessä olemme enemmän kuin yksilöt yhteensä. Erilaisen ajattelun, kokemuksen ja osaamisen kohdatessa syntyy mahdollisuuksia monenmoiseen arvokkaaseen. Tuloksena voi kehittyä uusia ja erilaisia ideoita, yhteistä ymmärrystä, yhteistyötä, päätöksiä ja sitoutumista. Olen viime vuosien aikana ohjannut useita yhteisöllisiä suunnitteluprosesseja, joiden tavoitteena on ollut kehittää visioita, strategioita tai kokeiluja. Työskentelystä nousee poikkeuksetta esiin yksi keskeinen tulos: vuorovaikutus. Joku voisi sanoa tätä no-braineriksi, siis itsestäänselvyydeksi. Koska asia on niin itsestään selvä, siksi se on myös vaarana sivuuttaa.

Tuloksekas yhteisöllinen tekeminen vaatii ajatusten vaihtoa ja yhteistä tekemistä, siis vuorovaikutusta. Onnistuakseen vuorovaikutus puolestaan tarvitsee kasvualustakseen maaperän, jossa erilaisuus voi muuttua yhteiseksi hyväksi. Tarvitaan kohtaamista. Ajattelun ja tekemisen täytyy löytää toisensa osapuolten välillä. Jotta uuden kehittämisessä päästään oikeasti johonkin uuteen, ajattelemaan niin sanotusti out-of-the-box, edellytysten kohtaamiselle täytyy olla kunnossa. Ennen kaikkea tarvitaan keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen päälle rakentuvaa luottamusta. Luottamus taasen syntyy läsnäolosta. Nämä perustavanlaatuiset yhteisöllisen kehittämisen edellytykset eivät synny sormia napsauttamalla, mikä on niin kokeilevan kehittäjän kuin keikkailevan konsultin haaste.

Ajatuksiin piirtyy kuva helsinkiläiskonsultista vetämässä työpajaa kainuulaisen pikkupitäjän työntekijöille. Ajatuksiin voi myös piirtää kuvan minkä tahansa työyhteisön kehittämistyöpajasta, jonne osallistujat ovat ”vain joutuneet”. Tapahtumapaikka voi olla yhtälailla elostaan kärvistelevällä rajaseudulla kuin elinvoimaisen pääkaupungin ytimessä. Ymmärrän erittäin hyvin, jos icebreakerit eivät kaikistellen uppoa. Konsultti on kuitenkin oikeassa siinä, että jäätä pitää murtaa. Tavalla tai toisella on muodostettava yhteys aikuisuuden ja normitiivisen toimintaympäristön alleen hautaamaan sisäiseen lapseen. Taika tapahtuu arkisen boksin ulkopuolella.

Parhaimmillaan erilaisten ihmisten ja kulttuurien kohtaaminen on todellinen rikkaus. Ei ole kauaa kun Lähi-Idän pakolaisvirta ylettyi Hyrynsalmellekin asti. Alkuun jähmeät yläkainuulaiset avasivat kuitenkin pian sylinsä ja ottivat uudet asukkaat lämpimästi vastaan. Sittemmin vastaanottokeskuksen sulkeminen oli takaisku uutta elämää saaneelle kunnalle. Kyllä Hyryllä osataan murtaa jäätä ja kohdata! Ihmiset, kielet ja kulttuurit voivat kohdata aidolla ja toisiaan rikastavalla tavalla. Johdon konsulttien on helppo kohdata johtoa. Mutta millaiset konsultit osaavat kohdata työntekijöitä tai kuntalaisia?

Johdon konsulttien on helppo kohdata johtoa. Mutta millaiset konsultit osaavat kohdata työntekijöitä tai kuntalaisia?

Lähtökohtaisesti ajatus kolmen sanan strategiasta kuulostaa lupaavalta. On se ainakin parempi kuin 30 sanaa. Jos strategian tarkoitus on luoda kilpailukykyä toimimalla jotenkin eri tavalla, ”ideoi, keskustele, toimeenpane” -ajatusmalli ei vielä saa sukkia pyörimään jalassa. Ehkä ulkopuolisen ei ole tarkoituskaan sitä ymmärtää. Toisaalta jos Hyrynsalmi saa vietyä nämä sanat teoiksi päästen aina kolmanteen käskymuotoon asti, kunnalla voi hyvinkin olla kilpailuetua tuottava toimintatapa. Minua jäikin kiinnostamaan, mitä heti työpajan jälkeen tapahtui? Entä seuraavana päivänä? Samalla tai seuraavalla viikolla?

Olivatpa osallistujat tehdystä miten liekeissä tahansa, käytetyn kymppitonnin arvo on sen synnyttämissä teoissa, ei asiakaspalautteissa.