#kikykirja

Jostain kumman syystä kilpailukykysopimus pomppaa vähän väliä mieleen. Itse asiassa lähes aina kun alkaa ajatella omaa ajankäyttöä ja sen tehostamista, kiky nousee kielenpäälle. Vaikka työajanpidennykset eivät ole ideana kolahtaneet minuun ollenkaan, kaikesta pohdinnasta ja sen määrästä päätellen yritän kuitenkin kantaa korteni kekoon kansallisen kilpailukyvyn puolesta. Miten saada aikaan enemmän.

Olen parhaillaan lukemassa Tim Ferrisin lähes 700-sivuista järkälettä Tools of Titans. Tekijä on koonnut kirjaan haastattelujaan lukuisilta maailmantähdiltä bisneksestä viihteeseen, urheiluun ja politiikkaan. Kaikkia haastatteluja yhdistää mielenkiinto työtapoihin, menetelmiin ja viisauksiin, joiden pohjalta itse kukin on perin menestyksekästä elämäänsä rakentanut. Nyt puoliväliin päästyä voisin nimittää kirjan 2000-luvun menestysteologiaksi, jossa predestinaatio on vain korvattu fiksulla ja periksiantamattomalla työnteolla. Kirja on antanut inspiraatiota omankin arjen kehittämiseen aina lihasjumpasta päivittäisen tekemisen suunnitteluun. Tämän sekä muiden vuodenvaihteessa lukemieni kirjojen seurausvaikutuksia ja käyttöarvoa pohtiessani mieleen onkin noussut ajatus lukemisen kilpailukykyvaikutuksesta.

Lukeminen kannattaa aina

Suomalaiset ovat perinteisesti olleet lukukansaa. Lukukeskuksen vuonna 2015 koostaman selvityksen perusteella pärjäämme kansainvälisesti loistavasti, kun katsotaan kansalaisten kirjastojen lainausaktiivisuutta. Niinikään lukutaitomme, siis miten myös ymmärrämme lukemaamme, on maailmanlaajuisesti tarkastellen oikein hyvällä tasolla. Toisaalta huipputulosten takaa paljastuu myös kääntöpuoli, jossa lukutaito ei jakaannu väestössä ollenkaan tasaisesti, ja lasten ja nuorten osalta maailman kärkeä oleva osaaminen on sekin laskussa. 1990-luvun tasoon verrattuna lukeminen on menettänyt suosiotaan. Digi lienee osaltaan haastanut perinteistä lukuharrastusta.

Aihetta hieman penkomalla tulee myös vastaan pari vuotta sitten tehty Suomalainen maku -tutkimus. Suomalaisten lukuaktiivisuudesta viestii kysymys, jossa vastaajaa pyydettiin kertomaan, kuinka monta kirjaa tämä on lukenut viimeisen 12 kuukauden aikana. 30% vastaajista jätti vastaamatta koko kysymykseen. Tutkijat päätyivät kategorioimaan tyhjät vastaukset luokkaan alle kaksi kirjaa. Tutkimuksen mukaan lukuaktiivisuudella näyttää olevan myös yhteys koulutustaustaan. Vähemmän koulutetut lukevat vähemmän.

Jos Jörn Donnerin pari vuosikymmentä sitten mainoksessa esittämään väitteeseen on uskominen, lukeminen kannattaa aina. Toisaalta sehän oli vain mainos :). Joka tapauksessa historia on osoittanut, että lukutaidolla on yhteys sivistykseen ja lopulta hyvinvointiin, josta Suomessakin saamme nauttia. Kiinnostava on myös tutkimustulos, jonka perusteella lukutaito vaikuttaa enemmän matemaattiseen päättelyyn ja loogiseen ajatteluun kuin numerotaidot itse. Teknologiavetoisessa yhteiskunnassa on riski sivuuttaa lukeminen ja sen vaikutukset pärjäämiseen. Eikös tämä ole kikyä itseään?

Kirja päivässä tai parissa

Muutama päivä sitten törmäsin artikkeliin, jossa kirjoittaja jakoi omaa tarinaansa lukemisen tuomasta muutoksesta omassa elämässään. Lukeminen oli kaikesta päätellen kannattanut, sen verran tyyppi kokemustaa hehkutti. Artikkeli kertoi kirjoittajan käytännöstä lukea 200 kirjaa vuodessa. Määrä kuulostaa sekä innostavalta että haastavalta. Matematiikalla sekin aukesi.

Keskiverto amerikkalainen lukee 200-400 sanaa minuutissa. Tavallisessa kirjassa on noin 50.000 sanaa. 200 kirjaa tuottaa siis 10 miljoonaa sanaa. Kun määrä jaetaan lukunopeudella, tulokseksi tulee 25.000 minuuttia eli 417 tuntia. Reilu tunti päivässä siis.

Kirjoittaja teki vertailun amerikkalaisten ajankäyttöön sosiaalisessa mediassa (608 tuntia) sekä television katseluun (1642 tuntia). Korvaamalla suurin osa some-ajasta tai pieni osuus tv-ajasta, tulos voisi laskukaavan perusteella olla mahdollinen.

Kirja parissa tunnissa kuulostaa rivakalta tahdilta. Joku kirja on tullut itsekin luettuakin näin, joten kyllä se mahdollista on. Lukutekniikkaa täytyy vain tällöin alkaa hioa.

Miten olisi #kikykirja?

Itseäni viehättää etenkin ajatus, että lukemalla jokaisen lukutaitoisen on mahdollista päästä helposti ja halvalla maailmanluokan gurujen ajattelun vaikutuspiiriin. Eikä ole väliä, onko kyse antiikin, keskiajan vai modernin ajan ajattelijoista ja opettajista. Olisi mahdotonta saada edes tässä ajassa eläviltä murto-osaa siitä ajasta, mitä kirjojen kautta heidän kanssaan voi viettää. Yksin opetuksen ja koulutuksen näkökulmasta ajatus on ravisteleva. Voit päästä kenen tahansa ihmisen oppiin, jos tämä on vain tuottanut ajatteluaan kirjalliseen muotoon.

Erilaiset gurut ovat myös tämän oivaltaneet. Nimittäin useammat poikkeuksellisen hyvin menestyneet ihmiset kertovat lukevansa paljon. Esimerkiksi Elon Musk kuuluu lukevan kirjan päivässä. Bill Gatesin on kuulemma tapa vetäytyä säännöllisesti lukulomailemaan. Kirjojen demokraatisesta luonteesta johtuen tieto ei ole vain eliittiä varten. Se on meille kaikille.

Itsestään selvää? Jos lukemisen hyödyt ovat niin ilmeiset, miksi emme nostaisi sitä suoraan osaksi kilpailukykysopimusta? Sen sijaan, että mietitään, miten saisimme ihmiset tekemään enemmän, voisimme yhtälailla miettiä, miten saisimme heidät lukemaan enemmän. Jotta idea ei jää vain puheeksi, otan puolestani tästä kopin ja kannan korteni kikyyn lukemalla entistä enemmän. Lue sinäkin!

Kuva kirjasta: Tim Ferriss, Tools of Titans (2016).

Tulostavoitteet vai tuloksentekotavoitteet?

Sitä saa mitä tilaa. Ja sitä saa, mitä mittaa. Tulostavoitteilla tuppaa olemaan yhteys tuloksiin. Riittävän kontrolloidut ja/tai motivoivat tavoitteet laittavat ihmisen kulkemaan tiettyyn suuntaan. Kaikki on hyvin, kunnes kaikenlaiset satunnaiset muuttujat ilmaantuvat häiritsemään itse toimintaa. Asiakkaat, esimiehet, kollegat, perhe ja arki kaikessa kirjavuudessaan tuottavat tuloksentekijälle helposti kaikenlaista muuta tekemistä, jolloin on vaarana hukata kurssi ja päätyä tulosta nakertavan toissijaisen toiminnan ja puuhastelun äärelle. Ja sitähän tulee. Mikään ei ole arjessa niin varmaa kuin vaihtelu.

Alkuvuodesta tuli kirjoitettua fokusoinnista ja samalla tehtyä lupaus työskennellä fiksummin. Oleellinen osa muutaman vuoden takaista elämäntaparemonttia oli keskittyä omiin tulostavoitteisiin. Omaksuin silloisen coachin esittelemän viiden kohdan menetelmän. Ideana siinä on asettaa enintään viisi pitkän tähtäimen tavoitetta, joista johtaa enintään viisi kuukausitavoitetta, joista johtaa enintään viisi viikkotavoitetta, joista johtaa enintään viisi päivätavoitetta. Yksinkertainen viiden kohdan systeemi, joka ei vaadi kuin muutaman minuutin päivittäistä pysähtymistä ja ennakkosuunnittelua. Sainkin sen mukavasti toimimaan ja arki oli pykälää selkeämpää. Innostuin myös tekemään menetelmästä itselleni päiväkirjan, jolla suunnitella ja dokumentoida päivittäistä tekemistä.

Ovatko tavoitteet oikeat?

Tämä kuten mikään muukaan systeemi ei ole vapaa aiemmin mainituista satunnaisista muuttujista. Analysoidessani omaa tuloksentekokykyäni huomasin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin aloin lepsuilla tavoitteenasetannan kanssa. Päivittäinen suunnittelurutiini oli löystymässä. Erityinen uhka tälle olivat toisaalta poikkeuksellisen kiireiset ajanjaksot, toisaalta lomat. Niin helppoa kuin muutamasta minuutista on pitää kiinni, niin helppoa niistä on myös livetä. Toiseksi huomasin tekeväni asioita agendani ulkopuolelta. Joko siis olin asettanut väärät tavoitteet tai sitten en vain seurannut niitä riittävän kurinalaisesti.

”Tulokset eivät ole syy vaan seuraus.”

Mikä siis on hyvä tavoite? Jos tarkkoja ollaan, tulokset eivät ole syy vaan seuraus. Ja se, miten tulokset tehdään, on syy, ei seuraus. Pelkkien tulostavoitteiden tarkastelu ohjaa siis tarkastelemaan seurauksia. Mutta mistä hyvät tai huonot tulokset lopulta johtuvat? Hallittu ja pitkäkestoinen tuloksentekokyky tulee kyvystä hallita tekemistä tulosten takana. Tällaiselle tekemiselle on myös hienompi nimi, strategia. Se on toimintatapa vision ja tulosten välissä. Strategiasta riippuen fokus on sitten joko enemmän tai vähemmän syy-tekijöiden hallinnassa, ymmärtämisessä ja kehittämisessä.

Yksinkertaisin tapa arvioida oman strategian kyvykkyyttä on arvioida, miten hyvin tulosten takana olevat syy-tekijät on tunnistettu. Mistä tulos siis johtuu? Miksi saadaan, mitä saadaan? Strateginen kehittämisaskel on sitten pyrkiä vaikuttamaan noihin tekijöihin. Ja jos syytekijöiden tunnistaminen on haastavaa, ensimmäinen askel on selvittää ne.

Ovatko tavat oikeat?

Otin siis tälle vuodelle erityiseen tarkasteluun mahdollistajat tulosten takana. Asetanko ylipäänsä itselleni oikeita tavoitteita ja työskentelenkö oikein niiden eteen. Tunnistan kehitettävää molemmissa.

Käyttämässäni viiden kohdan menetelmässä on ideaa. Jotta isompiin (pitkän aikavälin) tavoitteisiin on helpompi päästä käsiksi, niitä on loogista pilkkoa pienempiin. Etenkin viikko- ja päivätavoitteet ovat hyvinkin kompaktia konkreettista tekemistä. Tässä piilee kuitenkin vaara, jonka tunnistin luettuani äskettäin amerikkalaisen huippu-urheiluvalmentaja Christopher Sommerin ajatuksia tavoitteenasetannasta. Hänen vinkkinsä oli keskittyä yhteen pitkäntähtäimen tavoitteeseen. Pienissä välitavoitteissa on riski livetä tekemisessä sivuraiteille. Sitoutuminen yhteen päätavoitteeseen tarkoittaa sitoutumista yhteen tavoitteeseen. Vaikka menetelmässäni pienemmät tavoitteet ovat alisteisia päätavoitteelle, voiko tämä pilkkominen itse asiassa himmentää suurta maalia. Riski alkaa moninkertaistua, jos tavoitteita on useampia. Esimerkiksi työhön ja perheeseen liittyvät tavoitteet lisäävät oitis haastetta mielen kirkkauteen. Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.

”Vähemmän on enemmän. Ehkäpä entistä vähemmän on entistä enemmän.”

Tavoitteiden lisäksi aloin tarkastella kriittisesti itse strategiaa eli toimintatapaani tavoitteiden takana, mistä paljastuikin yksi perustavanlaatuinen puute. Päiväkirjaa selailtuani huomaan tavoitteideni olevan hyvin tuloskeskittyneitä. Etenkin huomio kiinnittyy pidemmän tähtäimen kuten puolivuosittaiseen ja kuukausittaiseen tavoitteenasetantaan. Tulokset ovat kuitenkin seurauksia. Syytekijät olivat jääneet paitsioon.

Tehokkuus ja tuottavuus ovat olleet viime vuosien self-help -buumin eräs teema. Aiheesta on pukannut jos jonkinlaista kirjaa ja nettivalmennusta (ja sellaiseen nämäkin postaukset ovat kallellaan). Muuan hitti oli Charles Duhiggin Tapojen voima (Power of Habit), joka mielestäni ansiokkaasti ruoti inhimillistä automaattiohjaustamme. Asiat tapahtuvat tapojen ohjaamina samanlaisina päivästä ja viikosta toiseen ilman sen suurempaa ponnistelua. Tuska, ja etenkin henkinen sellainen, tulee lähinnä tyytymättömyydestä tuloksiin ja epätoivosta saada muutosta aikaan. Näin, olipa kyse työnteosta, syömisestä tai kunnon kohottamisesta. Yksittäisiä ponnistuksia toki voidaan ottaa suuntaan jos toiseen, mutta mikäli siitä ei seuraa pitkäkestoista arjessa tapahtuvaa eri tavalla tekemistä, lopullinen vaikuttavuus jää laihaksi. Pahimmillaan olemme takaisin lähtöpisteessä. Pitkäkestoinen tulos tehdään tavoilla. Joka pystyy hallitsemaan ja muuttamaan tapojaan, pystyy myös tulostaan kehittämään.

Ja ehkä tässä oli omakin ongelma. Tavoitteideni keskittyessä tuloksiin, tapani eivät saaneet sitä muutospainetta, mitä tulokset edellyttivät.

Vähemmän tulostavoitteita, enemmän tapatavoitteita

Tavat ovat arjen tulosstrategia. Sen puoleen tavoitteet ovat itsessään yksi tämän vuoden tavoitteeni. Sommersin coachaamalla tiellä yritän pelkistää päätavoitteita ja karsia välitavoitteiden määrää. Sen sijaan päiväkirjalla saavat sijaa tapojen muuttamiseen tähtäävät tavoitteet; siis asiat, joilla uskon olevan eniten merkitystä lopulliseen tuloksentekoon. Arjen suunnittelun osalta muutos rutiineissa ei ole iso, mutta kuitenkin totaalinen. Siis radikaali muutos minimaalisella ajankäytöllä.

Aika näyttää, miten strategia puree ja tulos kehittyy.