Olisiko aika tehdä joutenolosopimus?

Juhannus koittaa tuossa tuokiossa ja valtaväestön kesälomat alkavat. Tässä vaiheessa vuotta aina tuntuu, että Suomi on menossa kuukaudeksi kiinni. Toimistot hiljenevät, läppärit suljetaan ja sähköposteihin asetetaan automaattiset lomavastaajat. Projektit laitetaan holdiin, kehitystyöt tauolle ja sopimusneuvottelut lepäämään. Palataan asiaan elokuussa. Iso osa suomalaisesta työmarkkinasta pysähtyy.

Kesä on pysähtymisen ja unohtamisen aikaa. Joku iloitsee siitä, että pääsee irti töistä, joku kiroilee kun hommat pysähtyvät. Eräs ystäväni juuri tuskaili, että toimettomana aika tuntuu menevän hukkaan. Totuus ei kuitenkaan ole ihan näin mustavalkoinen. Vaikka arjen operatiivinen toiminta pysähtyy, osa mielestämme aktivoituu. Nimittäin ihmisellä on kaksi aivoverkostoa. Toinen näistä aktivoituu suorituksen ja keskittymisen aikana – siis aikana, mistä meille yleensä maksetaan – toinen kun olemme jouten. Arjen aktiivisuus on helppo ymmärtää. Jouten ollessa ja keskittymisverkoston lepäillessä ihmisen luova puoli kuitenkin alkaa tehdä töitä. Joutenoloverkoston aktivoituminen on havaittu etenkin erityisen luovilla ihmisillä. Rentoutuessamme ja ajatellessamme jotain muuta luovuus alkaa tehdä töitään.

Luovuus on ollut yksi tämän vuosituhannen trendiaiheista. Se on myös ehdottomasti yksi ihmisenä olemisen hienoimmista asioista. On selvää, että luovuus on tiedosta ja sen jalostamisesta arvoa tuottavan yhteiskuntamme elinvoimaisuuden ja kilpailukyvyn keskeinen osatekijä. Ilman luovuutta uudet ideat ja innovaatiot eivät synny, eivätkä ongelmat ratkea. Ja ongelmia ja kehittämistarpeita meillä riittää.

Joutenolo palkitsee rehkimisen

Syystäkin luovuus on yksi tutkituimmista ja kirjoitetuimmista ilmiöistä. Yhtälailla luovuus on mysteeri, josta ei tiedetä läheskään kaikkea. Se ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä laatimasta teorioita siitä, miten luovat ratkaisut syntyvät.

On sanottu, että nykyisin vallalla olevan luovan ajattelun ja ongelmanratkaisun mallin on alunperin kuvannut Graham Wallas vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassaan The Art of Thought. Kaikki tämän jälkeen aiheesta kirjoitettu on pitkälti tuon lähes sata vuotta sitten kirjoitetun toistoa. Wallasin mallissa on neljä vaihetta:

  1. Valmistautuminen (preparation), jolloin pureudutaan tutkittavaan aiheeseen tai ratkottavaan ongelmaan, tehdään raakaa kenttätyötä, kerätään materiaalia, kaivellaan yksityiskohtia ja jäsennetään karttunutta tietoa.
  2. Aiheen ankaraa työstöä seuraa hautomisvaihe (incubation), jolloin käsiteltävä asia työnnetään tietoisen mielen taka-alalle, unohdetaan se ja annetaan alitajunnan alkaa tehdä työtään.
  3. Olet varmasti kokenut hetken, jolloin uusi idea tai ratkaisu iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, yllättäen ja pyytämättä. Raakaa työtä ja alitajuista hauduttelua seuraa valaistuminen (illumination).
  4. Neljännessä vaiheessa todennetaan (verification) keksitty ratkaisu. Tuloksista riippuen hyväksytään tai hylätään syntynyt ratkaisu, tai jatketaan sen kehittelyä.

Wallasin perusvaiheistus toteutuu niin erilaisissa innovaatiomalleissa kuin vaikkapa nyt kovin trendikkäässä palvelumuotoiluprosessissa. Mukaan on tuotu toki uusia käsitteitä ja pilkottu vaiheita yksityiskohtiin. Saivartelu sikseen, mallin keskivaihe, jossa ajatukset kirkastuvat kiinnostaa erityisesti nyt loman kynnyksellä olevaa kehittäjää, ongelmanratkaisijaa tai tuloksentekijää. Uusien ratkaisujen kehittäminen vaatii fiksua tekemistä ja raakaa työtä, mutta uusilla ja kiinnostavilla ratkaisuilla on taipumus syntyä sitten kun ne on ensin unohdettu ja annettu alitajunnan hoideltavaksi.

Kilpailukykyinen loma

Suomen kilpailukyky on ollut kuluneen vuoden yksi suurimmista puheenaiheista. Keväällä eräänlaiseen maaliin tulleet sopimusneuvottelut ovat kiristäneet, karsineet ja nipistäneet yhtä jos toista. Kukaan tuskin on voinut välttyä kuulemasta, paljonko meidän pitäisi tehdä lisää töitä, jotta pysymme kansainvälisessä kilpailussa mukana. Sen lisäksi, etten ole ollenkaan varma, pitääkö meidän tehdä enemmän vaan ainoastaan fiksummin, keskustelu tuntuu keskittyneen uutta arvoa tuottavan prosessin ensimmäiseen vaiheeseen – aktiiviseen työntekoon. En ole kuullut puhuttavan joutenolosta. Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme tähän vaiheeseen samalla pieteetillä?

Millaisia tuloksia uurastuksemme tuottaisi, jos panostaisimme joutenoloon samalla pieteetillä?

Ei tietenkään välttämättä tarvita kuukauden kesälomaa ideoiden haudutteluun ja ideoiden kirkastumiseen. Arjessa tapahtuva joutenolo, päiväunet, lounaskävelyt, erilaiset projektit, harrastukset ja arkea katkovat viikonloput sekä pienemmät lomat ruokkivat kaikki luovaa aivopuoliskoa. Ei silti oteta mitään pois kesältä. Tiedä sitten, millaisen välähdyksen, oivalluksen tai kirkastumisen tuleva lomakin tuo.

Tee siis palvelus itsellesi, palkanmaksajallesi ja tälle yhteiskunnalle ja jää lomalle. Mikäli olet hoitanut leiviskäsi, raatanut selkä ruvella ja kerännyt alitajunnallesi raaka-ainetta, tulevien viikkojen joutenoloa saattaa seurata yllättävä palkinto.

Hyvää kesää!

PS. Mikäli aihe kiinnostaa, luovaa aivopuoliskoa voi ruokkia esim. seuraavilla teoksilla:

Graham Wallas, The Art of Thought (1926)
James Webb Young, Technique for Producing Ideas (1939)
Juha T. Takala, Luova laiskuus (2013)
Saku Tuominen, Luova järkevyys (2014)

Alku ja antagonisti

Alku, tuo vahva mutta samalla niin hauras hetki. Alkupiste, jota voi olla joskus hankala sanoittaa, selittää ja ehkä täysin aina ymmärtääkään. Kaikella on kuitenkin alkunsa, ja jokainen kehityskaari siitä taipaleensa aloittaa.

On kahdenlaisia alkuja: toiset innostavia, toiset nihkeitä. Innostava alku liittyy poikkeuksetta asioihin, joihin itsellä on luontaista vetovoimaa, osaamista, harrastuneisuutta tai uteliaisuutta. Innostava alku puhuttelee sisäistä motivaatiota. Näin alkuun liittyy lähtökohtaisesti positiivista odotusta, uuteen ideaan tai haasteeseen liittyvää innostusta ja tekemisen poltetta. Alussa kaikki on mahdollista. Nihkeät alut ovat puolestaan kuin kutsumattomat vieraat. Pahimmillaan ne tulevat yllättäen ja pyytämättä. Joskus ne ilmaantuvat pitkän ja hyvinkin tiedostetun kehityskaaren tuloksena. Yhtä kaikki, nihkeät asiat eivät vedä puoleensa tai ne pitävät muuten perää sen hetkisellä prioriteettilistalla.

Mutta. Ei ole mitään takeita, että innostava alku olisi innostava tai nihkeä nihkeä loppuun asti. Niin kauan kuin ennustamisen taitomme eivät nykyisestä kehity, emme voi täydellisellä varmuudella tietää, mitä alun jälkeen seuraa. Alku ei välttämättä määrittele matkaa. Ja lopulta kaikki tapahtuu matkalla.

Ei ole mitään takeita, että innostava alku olisi innostava tai nihkeä nihkeä loppuun asti.

Tämä blogi on yksi alku. Idea ja siihen liittyvät mahdollisuudet ovat alkaneet väijyä mielessä jo viikkoja ennen ensimmäisenkään sanan kirjoittamista. Idean synnyttyä mieli on alkanut tehdä työtään niin tietoisesti kuin tiedostamatta. Ehdottomasti siis innostavaa. Kirjoittaminen on lähtökohtaisesti yllättävää, eikä ennakolta tiedä, mihin se vie. Omien ajatusten sanoittaminen ja jäsentäminen ovat ihmeellisen tehokkaita välineitä itse ajattelun kehittämiseen, ymmärryksen syventämiseen ja oppimiseen. Toiseksi bloggaaminen on mahdollisuus uuden vuorovaikutuksen rakentamiseen. Ehkä juttu tavoittaa ennestään tuntemattomia lukijoita. Ehkä jaetut ajatukset herättävät uusia ajatuksia, jotka palautuvat takaisin ja jalostavat edelleen omaa ajattelua. Tämäkin alku on yllätyksellinen eikä tulevasta tiedä. Tärkeää onkin, että alkua seuraa matka. Matkasta puolestaan seuraa tarina.

Ensimmäinen taistelu

Yhteiskuntamme tarinankerronta nojaa aristoteeliseen tarinankerronnan formaattiin, jossa keskeistä on hyvän ja pahan välinen kamppailu. Hyvä on yleensä tarinan sankarihahmo, protagonisti, joka saa tehtävän. Maailmassa on jotain pielessä, mitä sankari lähtee korjaamaan. Hyvään tarinaan kuuluu keskeisesti myös vastavoima, antagonisti, joka pyrkii estämään sankaria tehtävässään. Hyvän ja pahan välinen mittelö on tavalla tai toisella jokaisen kiinnostavan tarinan käsikirjoituksessa, olipa kyse kirjasta, elokuvasta, päivän uutisesta tai urheilutapahtumasta.

Ja tuo mittelö alkaa alusta. Alulla on antagonisti, mikä on tullut konkreettisesti huomattua tämänkin blogin kohdalla. Ideasta kirjoittaa ensimmäinen juttu otti viikkotolkulla aikaa siihen, että juttu todellakin tuli kirjoitettua. Tyhjän paperin haaste. Ja sen tajuaminen, että perin tyhjältä tämä näyttää ensimmäisen jutun jälkeenkin. On äärettömän helppoa selittää tilanne muilla kiireillä ja ajanpuutteella. Nihkeissä aluissa ja motivaation puuttuessa tämä yleensä vielä korostuu.

Lopulta alun vastavoima ei ole olosuhteissa vaan tekijässä itsessään. Antagonisti ei ole ympäristö vaan oma mieli. Tässä tapauksessa julkinen oman tekemisen ja ajattelun jakaminen ja ruotiminen aiheuttavat epävarmuutta. Yhtäältä en tiedä, mitä olen alkamassa tekemään ja mihin se johtaa, toisaalta mieleen hiipii ajatus, kiinnostaako tämä ketään. Lopulta en tiedä, kiinnostaako tämä itseänikään enää hetken päästä. Innostava alku kääntyy yhtäkkiä nihkeäksi – ja ennen kuin sanaakaan on kirjoitettu.

Antagonisti ei ole ympäristö vaan oma mieli.

Oma ajattelu on usein vihollisistamme pahin. Yhtälailla kuin se lietsoo meitä innostuksen ja tekemisen valtaan, se myös loihtii eteemme mörköjä ja istuttaa takaraivoomme epävarmuuden siemeniä. Oma mieli on tehokas täyttämään ajatuksia kaikella muulla ja viivästyttämään itse tekemistä. Toisilla ajatus kääntyy helpommin uhkiin, toisilla mahdollisuuksiin. Toisille on luontaisesti helpompaa aloittaa ja toiset lykkäävät aloitusta hamaan tulevaisuuteen. Kainuulaisen peruspessimistisen kasvatuksen saaneelle tämä ei ole helppoa.

Sanoista… eikun ajatuksista tekoihin

Yhtälailla kuin puhumattomia ajatuksia on vaikea kuulla, kirjoittamattomia sanoja on mahdoton lukea. Alun taistelussa ei ole vaihtoehtoja, on vain alettava tehdä. Tekeminen on sankarin salainen ase. Niin oma kuin ympäristön ajattelu alkaa todella elää vasta tekojen myötä. Samalla jatkoaskeleet ja yllätykset tulevat mahdollisiksi. Kuin taikasauvan iskusta, mielen peikot alkavat laota heti ensimmäisten käytännön askeleiden myötä. Lähes poikkeuksetta saa huomata, että alkuun ajatuksissa väijyneet uhat eivät toteudukaan. On todennäköistä, että asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, mutta matka on alkanut. Kaikki on siis mahdollista.

Tekeminen on sankarin salainen ase.

Positiivarit jakaa myönteisiä ajatuksia jokaiselle arkipäivälle. Oheinen sopii hyvin kaikille aloittamisen sankareille ja sellaiseksi haluaville.

Alkaminen on hyvin yksinkertaista.
Tee päätös ja ota ensimmäinen askel.
Jokaisen askeleen myötä seuraavasta
tulee yhä helpompi.

Miltä siis nyt tuntuu? Olen edelleen alun epätietoisuuden ja epävarmuuden äärellä, mitä olen tekemässä ja mitä tästä tulee. Mutta sillä ei ole väliä. Olen aloittanut.

Sokrates, Jeesus, Gandhi ja muut kollegat

Kesäkuu vaihtui ja opettajien, noiden pedagogiikan sankareiden kesäloma on juuri alkanut tai pian alkamassa. Tehtyjen valintojen seurauksena olen tullut pakotetuksi pysähtymään hetkeksi tähän.

Kuluneen vuoden aikana olen jälleen voinut todeta elämän yllätyksellisyyden sen positiivisessa merkityksessä. Menneet yhdeksän kuukautta ovat nimittäin olleet eritoten matkaa omille ammatillisille juurille. Urasuunnittelu oli aika nollissa viisitoista vuotta sitten valitessani opiskelupaikkaa ja lopulta aloittaessani opettajaopintoja kainuulaisessa yliopistoyksikössä (R.I.P. KOKY). Hakeutumisessa koulutusalalle ei ollut mukana tippaakaan intohimoa. Paremminkin epävarmaa rationalisointia ja lievää turvallisuushakuisuutta. Isosisko oli jo opettaja, joten hänen jalanjälkiään oli kotoisaa seurata.

Jos ei opiskelu mene koskaan hukkaan, opettajaopiskelu tuskin vasta sittenkään. Näin minulle kerrottiin ja näin saatoin lopulta itsekin todeta. Opiskeluvuosiin mahtui paljon aherrusta, vähän biletystä ja kaksi oivallusta: Ensinnäkin saatoin todeta, että opettaminen ei kiinnosta minua pätkääkään, mutta siitä huolimatta koin oppimistoimialan olevan itsessään tavattoman mielenkiintoinen. Opiskelut päättyivät siis pienen ristiriidan vallassa. Tuo ristiriita johti kuitenkin ammatilliselle polulle, jossa olen viettänyt nyt vuosikymmenen opetuksen ja koulutuksen järjestämisen parissa kehittämällä uusia oppimista ja koulujen toimintaa tukevia toimintamalleja ja palveluja. Samalla olen menestyksekkäästi vältellyt itse opetustyötä.

Vuosikymmenen asetelma kuitenkin muuttui viime syksynä, jolloin minulle tarjottiin opetustyötä ammatillisen korkeakoulutuksen parissa. Kehittämistyön ohjauksellinen ulottuvuus oli jo muutaman vuoden ajan nostanut päätään, mihin yhdistettynä ammatillinen osaamisen kehittäminen ja digitalisaatiokehitys loivat nyt poikkeuksellisen houkuttelevan yhtälön. Merkillisellä tavalla ammatillinen polku oli muuttamassa suuntaa. Juuret, joihin en ollut kuvitellut palaavani tai päätyväni, olivatkin alkaneet vetää puoleensa – ja tavalla, mitä en olisi myöskään osannut arvata. Samalla tulin pakotetuksi kohtaamaan asian, jota olin vuosikaudet pedagogissa pohdinnoissa ja kohtaamisissa kierrellyt – olin nyt henkilökohtaisesti pakotettu kohtaamaan oppimisen ja opettajuuden perimmäiset kysymykset.

Maailman arvokkain ammatti. Ja vaikein.

Nykyaikaisen opettajuuden määrittely ja käsittely ovat säännöllisiä opettajayhteisöjen kehittämispäivien, työpajojen ja koulutusten aiheita. Junioritasolta alkaen koko opettajankoulutuksen päätehtävä on rakentaa ymmärrystä ja tietoisuutta opettajuudesta. Se on ammatti-identiteetin kivijalkaa. Opettajan ammattiin liittyy poikkeuksellisen vahvoja historiallisia perinteitä (ja jokaisella on meistä on myös ammatista pitkät kokemukset oppilaan tai asiakkaan roolissa) joten tehtävän määrittely ja ymmärtäminen ovat syystäkin tärkeitä.

Institutionaalinen tittelini on vuoden päivät ollut lehtori. Maailma on pullollaan hienoja mutta mitäänsanomattomia nimikkeleitä ja reliikkejä titteleitä, joista tämä on oivallinen esimerkki. Tiesitkö, että alkujaan lehtori tarkoitti pappia, joka luki jumalanpalveluksessa raamatunkohtia? Sanan alkuperä on latinassa, missä lectio tarkoittaa lukukappaletta ja lector lukijaa. Eipä paljon kauemmas nykyaikaisesta opettajuuden käsityksestä voida päästä. Maailma on ehtinyt pyörähtää muutaman kerran vuosisatojen aikana ympäri vaikuttaen niin tietokäsitysten kuin yhteiskuntien murroksiin. Lukeminen on helppoa, mutta sillä ei ole aikoihin enää pitkälle pötkitty. Yritäpä saada oppilaasi löytämään luettavaa, lukemaan itse ja vielä ymmärtämään ja soveltamaan lukemaansa?

Omasta opettajakoulutuksesta on jäänyt elävästi mieleen lähes mantranomainen ”opettaja on ohjaaja” -hokema. Keskeiset pedagogiset teoriat ja viitekehykset korostavat oppijan omaa aktiivista roolia oppimisessa, mitä opettaja parhaimmillaan sitten tukee ja ohjaa. Oppiminen on henkilökohtaisiin lähtökohtiin perustuvaa kehittymistä – oman suunnan löytämistä ja askel askeleelta omilla tiedonrakentelun portailla kapuamista. Ajatus on vuosien mittaan alkanut saada muotoa ja jalostua ymmärrykseksi. Ja tässä todella on opettajan työn hienous. Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia? Lääkäri, leipuri, insinööri tai opettaja itsekään eivät ole mitään ilman kyvykkyyttä. Ja kyvykkyys ei synny ja kukoista tyhjästä.

Onko mitään arvokkaampaa kuin auttaa toista ihmistä löytämään oma intohimo ja tavoittelemaan täyttä potentiaalia?

Moderni lähestymistapa alkaa olla pian vuosisadan vanha. Vuosien varrella ei ole voinut välttyä näkemästä ja kokemasta perinteisen lukija-opettajuuden ja modernin ohjaaja-opettajuuden rinnakkaiseloa ja ristiriitaa. Ja nyt se tulee omalle kohdalle. Nykyaikaisesta opettajuudesta on helppo puhua, mutta toteutapa sitä käytännössä. Ja juuri tämän äärelle oma opettajuus vie.

Suuret kollegat

Työ on siis hienoa ja vaikeaa. Tilanne muuttui vielä pykälää haastavammaksi, kun oivalsin kollegion, mihin opettajuus liittää. Historiankirjoitukseen on jäänyt liuta ajattelun, muutoksen ja johtamisen suurnimiä, jotka olivat myös suuria opettajia. Alkaen antiikin suurista ajattelijoista Aristoteleestä, Sokrateesta ja Platonista modernin ajan filosofeihin Kantiin, Wittgensteiniin ja Kierkegaardiin. Uskonnollisia johtajia ja rauhantekijöitä Jeesuksesta äiti Teresaan ja Mamatha Gandhiin. Tai kasvatuksen suurnimiä Freirestä, Dewey´in, Steineriin ja Montessoriin.

Yhtälailla tässä ajassa ja eri oppilaitoksissa työskentelee lukematon joukko päteviä, inspiroivia ja asiaankuuluvalla vakavuudella työhönsä suhtautuvia oppimisen ohjaajia. Suurelle yleisölle he jäävät tuntemattomiksi, mutta oppilaiden ja opiskelijoidensa intohimon esiinnostamisen ja potentiaalin kehittämisen kautta heidän työnsä muuttaa maailmoja. Eikä pitäydytä virallisissa opettajapositioissa. Jokainen ihminen, joka auttaa toista eteenpäin polullaan, toteuttaa opettajuuden suurinta päämäärää ja ansaitsee tulla luetuksi mukaan. Ja heitä riittää.

Läpi historiansa maailma on osoittanut tarvitsevansa oppimisen innostajia ja ohjaajia. Tämän päivän työelämämurroksessa en usko tämän muuttuvan, paremminkin päinvastoin. Maailma tarvitsee opettajia. Tehtävä on arvokas, mutta haastava.

Hieno ja opettavainen vuosi on takana. Ja tarina jatkuu. Innostuksella ja nöyryydellä siis eteenpäin.

Kuva: Matt Neale